Luonnonvoimia
fandom: Diamond no Ace
hahmot/paritus: keskittyy Furuyaan, joskin mukana pakolliset Furuya/Miyuki-vibat (sekä tulkinnanvaraista Furuya/Sawamuraa, heh)
ikäraja: S
genre: draama
yhteenveto:
Liha on heikkoa, paljon tahtoa heikompaa.
A/N: Kakkoskauden peli Teitoa vastaan sekä erityisesti sitä seuranneet ylimääräiset treenaamiset vaativat Furuyan fiiliksistä kirjoittamista, lopputulos pääsi taas vaihteeksi vähän yllättämään
Ficci osallistuu Slam Dunk -haasteeseen.
Ensimmäisellä kierroksella Furuya ei ajattele mitään. Pohkeet tuntuvat jäykiltä ja väsyneitä sääriä kivistää, mutta hän pakottaa jalkansa nousemaan ja asettumaan toistensa eteen aina uudestaan, ottamaan uusia askeleita hiljalleen kiihtyvässä tahdissa.
Toisella kierroksella kivistys nousee reisille sekä pakaroille asti. Jokainen hengenveto tuntuu edellistä raskaammalta. Furuya laskee askeleita —
yksi-kaksi-kolme-neljä, yksi-kaksi-kolme-neljä — ja keskittää huomionsa keuhkoihin, tasaa niiden toiminnan samaan rytmiin kehon muiden liikkeiden kanssa. Salakavalasti kylkeen kiemurrellut pistävä tunne kaikkoaa nopeasti hengityksen löytäessä taas toimivan tempon, ja kolmannen kierroksen lähestyessä loppua koko ruumis on mukautunut kulkemaan mielen määräämää uomaa pitkin.
Liha on heikkoa, paljon tahtoa heikompaa. Sen voi kuitenkin alistaa, kurittaa ja kasvattaa vahvemmaksi, mikäli tahto on tarpeeksi väkevä.
Ja Furuyan tahto on. Se on
pakko olla.
Neljännellä kierroksella hikikarpalot alkavat valua niin otsalla kuin niskallakin, ne liimaavat kompressiopaidan tiiviisti selkää vasten ja muistuttavat päivän pelissä iholla helmeilleistä sadepisaroista. Furuya ei ole koskaan pitänyt kuumasta — ei ole voinut
sietää kuumaa — joten helteen vaikutus pelaamiseen ei sinänsä tullut hänelle minään yllätyksenä, mutta tämä oli ensimmäinen kerta kun kylmä ja märkä hänet nitistivät. Vaikka hän olikin hetken verran kyennyt kohoamaan olosuhteiden yläpuolelle ja syöttämään täydellisesti, olivat luonnonvoimat lopulta voittaneet.
Niin ei pitäisi käydä. Numero ykkösen tulisi olla voittamaton, tähdistä kirkkain, luonnonvoima jo itsessään.
Viidennellä kierroksella Furuya viimein kasvattaa hölkän täydeksi juoksuksi, kuudennella kiristää tahtia entisestään. Maitohapot ja inhimillinen uupumus eivät kirvele lainkaan niin pahasti kuin henkilökohtainen tappio, sisin lyö kipinää ja rankkasateen sammuttamat lieskat leimahtelevat takaisin henkiin.
Häntä ei enää ikinä raahattaisi pois kentältä samanlaisesta syystä.
Ei ikinä. Eikä hän ikinä luopuisi pelipaidassa komeilevasta numerosta.
Ei ikinä, ikinä, ikinä. Kun juostujen kierrosten määrä alkaa hämärtyä mielessä, kehon äärirajoille rääkkäminen alkaa tuntua suorastaan hyvältä. Silloin tajunta tyhjenee sellaisista käsitteistä kuin aika ja paikka, voitto ja häviö, on vain jatkuvaa liikettä ja suoritusta ja nälkää päästä vielä vähän eteenpäin, vielä vähän nopeammin. Jotain olisi kuitenkin hyvä ajatella, vaikka vartalo toimiikin käytännössä katsoen itsestään, juuri keskittyminenhän oli tämänpäiväisessä pelissä Furuyan ongelmana — pelkkä tekninen suoritus ei riitä, vaan kroppa huolella hiottuine liikeratoineen on lopulta pelkkä väline, jolla tietoisesti taistellaan voitosta.
Joten Furuya palauttaa matsin mieleensä mahdollisimman tarkasti, aloittaa ihan sieltä ensimmäisestä syöttövuorosta ja etenee kronologisessa järjestyksessä maata viistäneisiin palloihin, täydelliseen fokukseen, entisestään voimistuneeseen sateeseen ja pelin keskeytykseen. Hän muistaa, miltä kostea pelipaita tuntui hänen päällään ja miten lihakset viilenivät tauolla istuessa. Miten häntä oli nukuttanut. Miten Miyuki oli muksaissut häntä lempeästi ja luvannut lainata kuivan aluspaidan, sillä Furuyan omat vaihtovaatteet eivät olisi riittäneet.
Furuyan hampaat kirskahtavat toisiaan vasten hänen ajatellessaan sitä lainapaitaa, jota ei sitten ollut koskaan saanutkaan. Tismalleen samanlainenhan se olisi kuin Furuyan omatkin, samaa tummansinistä polyesterin ja spandexin sekoitusta, ei mitään sen ihmeellisempää, mutta silti jotain harvinaisen herkullista tuntuu menneen auttamattomasti sivu suun.
Millaista olisikaan vetää ylleen vaate, joka on monet kerrat ollut tiiviisti vasten Miyuki-senpain ihoa.
Jos samasta pullonsuusta juomista pidetään epäsuorana suudelmana, mitä sitten on saman vartaloa nuolevan paidan käyttäminen? Ajatus on ehkä vähän kummallinen ja tavallaan häiritseväkin, joskin samalla myös pahuksen kannustava — seuraavan kerran, kun he pelaisivat sateella, Furuya saisi sen paidan.
Furuya kiihdyttää taas tahtiaan, Miyukin jakamatonta huomiota ja vastaanottavaa siepparinräpylää ei puolivillaisella harjoittelulla saada, aluspaidoista ja epäsuorista luoja-yksin-ties-mistä nyt puhumattakaan. Sitä varten pitää treenata kovemmin, olla parempi. Parempi kuin hän on nyt.
Parempi kuin Kawakami.
Parempi kuin Sawamura.
Sawamura, joka kykeni mihin kykeni vaikka oli käytännössä katsoen rampautunut syöttäjänä tässä välissä. Hänen tahtonsa on voimakas, voittamaton, kai juuri sellainen kuin tähtipelaajilla pitääkin, häntä eivät lannistaneet sade tai vaihtopenkin loputon kuluttaminen tai yhtään mikään muukaan.
Hänen tahtonsa on... ihailtava. Kadehdittava. Esikuvallinen, suorastaan, vaikka hitto soikoon Furuya ei ikinä myöntäisi sitä Sawamuralle ääneen.
Ei ikinä. Kun Sawamura lopulta ilmaantuu paikalle kuin intensiivisten mielikuvien esiin manaamana, Furuyan on mahdotonta välttää tunnetta, että on kaikesta tilanteen turhauttavuudesta huolimatta totisesti tullut parhaaseen mahdolliseen joukkueeseen. Ajatus on muodoton ja ohitsekiitävän nopea, mutta silti selvästi olemassa.
Sitten Furuya keskittää kaiken huomionsa siihen, että pääsee tasoihin ohitsensa kirmanneen Sawamura kanssa, sen jälkeen sopiikin alkaa tavoitella kärkisijaa tässä kahden hengen kilpajuoksussa.
