Kirjoittaja Aihe: The Avengers: Vuodet voidelleet | S | Steve Rogers/OFC | Parita itsesi fiktiiviselle hahmolle III  (Luettu 2211 kertaa)

Clearwater

  • Sudentuoja
  • ***
  • Viestejä: 312
  • chaos born in candlelight
Ficin nimi: Vuodet voidelleet
Fandom: The Avengers
Kirjoittaja: Clearwater
Ikäraja: S
Tyylilaji/Genre: Draama, AU
Paritus/Hahmot: Steve Rogers/OFC
Vastuuvapaus: En omista mitään, minkä voitte tunnistaa kuuluvan Marvelille tai muuten alkuperäiseen tarinaan. Minä vain vähän leikin, enkä saa tästä mitään muuta korvausta kuin hyvän mielen.
Varoitukset: Mainintaa kuolemasta, alkoholin nauttimisesta ja sodasta.
Yhteenveto: Sinä hymyilit minulle, ja se oli viimeinen kerta, kun näin sinun hymyilevän.

A/N: Hui kauhea, en ole aikoihin julkaissut Finissä yhtäkään ficciä. Ihan hirvittää. Yritän tällä potkia kumoon sen kynnyksen, joka minulle on muodostunut julkaisun suhteen. Viimekertaisen haasteen mokasin, mutta nyt selvisin siitä kunnialla läpi. Voi johtua siitä, että valitsin tällä kertaa hahmon, joka on itselleni suunnattoman rakas ja läheinen ja jota arvostan suuresti. Steve Rogersissa on sitä jotain.

Tämä ficci siis haasteisiin Parita itsesi fiktiiviselle hahmolle III hahmolla Steve Rogers ja "Tänä vuonna lupaan..." Tavoitehaaste 2016 tavoitteella "Julkaista edes yksi ficci Finissä" (yey!).

Kommentit olisi kivoja ja arvostan niitä suuresti. Lukiessa suosittelen kuuntelemaan tätä kappaletta.


________________________________


Vuodet voidelleet




Steve,

minä en tiedä, missä sinä olet. Viimeisen kerran kun sinut näin, sinä hymyilit minulle ja katsoit minua suoraan silmiin, otit minut käsivarsiesi suojaan. Niiden samojen käsivarsien, jotka pitelivät minua aina, kun minä sitä eniten kaipasin. Sinä olit aina siinä: aina kun minä itkin, aina kun minä olin onnellinen ja joka ainoa kerta, kun minä olin epävarma. Me hymyilimme, koska kun sinä hymyilit, minäkin hymyilin. Minun oli helppo olla varma ja ehjä, kun sinäkin olit. Minun oli helppo katsoa sinua silmiin, kaikista maailman ihmisistä sinua, koska sinä uskoit minuun. Ja minä uskoin sinuun, uskon edelleen. Sinä hymyilit minulle, ja se oli viimeinen kerta, kun näin sinun hymyilevän.

Siitä on jo kauan. Ei se mitään, Steve. Sinä annat aina odottaa itseäsi. Niin kuin silloin, kun olimme sopineet siitä elokuvasta. Odotin sinua kaksi tuntia kaatosateessa, mutta sinä et koskaan tullut. Bucky tuli kertomaan, että sinä olit taas vuoteenomana. Minä tulin siihen sänkysi viereen, kun sinä yskit niin, että pieni vartesi näytti paiskautuvan sänkyä vasten aina vain kovempaa ja kovempaa. Sinä pyysit anteeksi, kun syvän yskimisen nostattamat kyyneleet saivat siniset silmäsi verestämään. Sen illan minä istuin sänkysi vierellä lukemassa sinulle ja Buckylle, joka istui toisella puolella vartioiden kaikkia tarpeitasi, pitäen sinusta huolta kuin veli veljestä. Minä olin se tyttö, joka halusi vain lukea päivät pitkät ja kyllästyttää teidätkin sillä. Ikinä te ette siitä mitään sanoneet, kumpikaan. Vaikka se ehkä teitä ikävystyttikin, ette sanoneet mitään. Minulla oli aikaa tehdä niin, koska mitään muuta minulla ei ollut kuin aikaa. Muistan senkin, kun sinä luit minulle. Se oli alkukevättä, minä olin juossut pitkin kaupunkia koko päivän, ja sinä pakotit minut pysähtymään. Makasin pää sinun sylissäsi, silmät suljettuina kuuntelin sinun kaunista ääntäsi, kun luit lempikirjaasi minulle. Minä rakastin sitä. Sanoinko minä ikinä, että rakastin sitä? Ja sinua. Olit ehkä pieni, mutta se ei kertonut sinusta mitään ihmisenä. Sinä olit minulle se isoveli, jota minulla ei koskaan ollut.

Viisi vuotta. Viisi vuotta minä olen odottanut, toivonut sinun palaavan, koska tiedän, että sinä tulet takaisin. Sinä tulet aina takaisin. Minä olen lukenut yhä uudestaan sinun lempikirjasi, olen pelastanut ne kaikki joutumasta käsille, jotka eivät osaa kunnioittaa niitä niin kuin ne ansaitsisivat. Minä olen valvonut taivaanrantaa, horisonttia oranssissa aamunkoissa. Olen halunnut, että se tuo sinut takaisin. Se vielä tuo. Sinä olet matkalla kotiin, minä tiedän sen. Minun supersotilaani, sankarini. Se sinä minulle aina olet ollut, Steve. Sankari. Siitä asti, kun tapasin sinut ja Buckyn, olette te molemmat olleet minun sankareitani. Toinen maailmansota… Te olitte minulle sankareita jo ennen sitä, ja joka ikinen vuosipäivä minä sytytän ikkunalaudalle kaksi kynttilää sankareilleni.

Sinä et ole kuollut. Minä tiedän sen. Steve Rogersia, joka yritti viidesti, ei niin helposti kaadeta. Kapteeni Amerikka. Se nimi sopii sinulle. En tainnut ikinä sanoa, miten hyvin se minusta sopii sinulle. Olen ylpeä sinusta ja siitä, mitä sinusta on tullut. Erskine oli oikeassa. Sinä et ole täydellinen sotilas, mutta olet hyvä mies, ja se riittää. Se riittää siihen, että eliittijoukkosi juo muistollesi yhä tänäkin päivänä. He pyytävät minutkin mukaan, ja minä menen kuuntelemaan, kuinka he puhuvat sinusta kunnioittavasti, käyttävät nimeäsi ja sanoja ystävä ja sankari samassa lauseessa. He rakastavat ja kunnioittavat sinua yhä. Heidän mielestään aikasi oli liian lyhyt. He juovat kaksi kierrosta, ehkä kolmekin ja itkevät. Nähdessäni raavaiden, sodan nähneiden miesten itkevän, minut täyttää tunne siitä, ettei sota vielä ole ohi. Se julistettiin päättyneeksi – me voitimme, Steve. Silti me hävisimme paljon. Ja me hävinneet istumme pyöreän pöytämme ääressä kohottamassa sinulle maljan jos toisenkin. Siinä pöydässä on yhä paikka sinulle. Se on minun vieressäni, tyhjä tuoli odottaa sinua istumaan. Minä kuvittelen sinut siihen univormussasi, kilpi lepää tuolin jalkaa vasten vierelläsi. Sinun sotilaskasvoillasi on kaiken nähneen miehen ilme, mutta silmissäsi on se tuttu katse. Sinua painaa, harteillasi on painoa, jonka et anna painaa sinua kasaan. Kohotat maljan oikealla kädelläsi, suupielelläsi tanssii hymynkare, jonka et tiennyt tapailleen askeleitaan. Kilistät lasiasi eliittijoukkosi miesten kanssa, hymysi valssiaskeleet hidastuvat ja se kare on vain muisto, kun käännät katseesi, koko yläruumiisi minua kohti ja kosketat lasiani omallasi. Nyt sinä hymyilet. Hymyilet sitä samaa hymyä, joka saa minut aina uskomaan itseeni, tekee minusta voimakkaamman kuin olin uskonut voivani koskaan olla. Sinä olet läsnä, ja minä olen pieni sinun rinnallasi. Nyökkäät päätäsi kuin hyväksyisit varkain nousseet kyyneleeni ja katsot minua sinisillä silmilläsi. Se katse tekee minusta kokonaisen, sinun läsnäolosi siinä pyöreässä pöydässä tekee minusta kokonaisen, eikä minulta puutu mitään. Jokainen hengenveto, sydämenlyönti ja mielen pienikin liike on oikeassa paikassa, kun sinä istut siinä, mihin sinä kuulut.

Ja sitten minä näen, ettet sinä ole siinä, kuvajaisesi haihtuu kuin tupakan savuverho, ja kyyneleet kuivuvat utuiseksi hunnuksi silmieni eteen. Minä kaipaan sinua, Steve. Kaipaan sinua niin paljon, etten tiedä, miten näen jokaisen päivän vaihtuvan iltaan ja uuden aamun sarastavan sen jäljessä. Jos minä ajattelisin, että sinä olet kuollut, jos minä sallisin itseni ajatella sillä tavoin, en pystyisi. Tiedän, etten pystyisi. Minä en enää näkisi oranssia aamunkoita. Minä hyvästelin sinut niin kuin hyvästelin Buckyn, kun hän lähti kanssasi, mutta sillä kerralla hän ei enää tullut takaisin. Se oli liikaa, enkä suostu ajattelemaan, ettet sinäkään tulisi takaisin. Jonakin päivänä sinä vielä tulet, jonakin päivänä me vielä kohtaamme ja silloinkin me hymyilemme. Me hymyilemme, koska kumpikin tietää. Seisomme vastakkain, sinä olet jälleen niin vahva kuin mitään ei olisi ikinä tapahtunutkaan. Mitään ei tarvitse sanoa. Kolme sanaa, Steve. Sinä tiedät kyllä. Sinulle pystytettiin hautakivi, kun sinut julistettiin kuolleeksi, ja kuiskaan ne kolme sanaa sille pyöreäreunaiselle kivelle, jonka sanomaa en suostu uskomaan. Kuiskaan ne sille ja toivon, että sinä kuulet ne siellä, missä ikinä oletkaan.

Nyt ja aina, Steve. Loppuun asti.

Rakkaudella: Jenna



Steve laski kirjeen käsistään pöydälle, katsoi sen viimeistä riviä ja allekirjoitusta. Sitä hän katsoi pidempään kuin mitään muuta, kunnes salli itsensä siirtää katseensa paperilapulle, joka kirjekuoren päällä oli ollut, mutta joka nyt lepäili sen vierellä. Siinä oli puhelinnumero. Lappu oli ollut kiinnitettynä kirjekuoreen paperiliittimellä, mikä saattoi kertoa siitä, että lappu oli tuore ja puhelinnumero edelleen käytössä.

Rogers epäröi. Kätensä tärisi vähän, kun hän otti matkapuhelimen lähemmäs itseään ja pysähtyi siihen. Kirje oli päivätty vuoden 1950 loppupuoliskolle. Jenna oli ollut silloin noin kolmenkymmenenyhden. Oliko nainen saattanut tähänkin päivään asti elää siinä uskossa, että Steve oli yhä elossa? Entä, jos puhelinnumero yhdistäisi jollekin läheiselle, joka kertoisi Stevelle Jennan kuolleen jo aikaa sitten? Rogers nielaisi ja toivoi parasta.

Puhelin hälytti tuskallisen pitkältä tuntuvan ajan. Steve oli juuri luovuttamassa, kun kuuli väräjävän, vähän epävarman naisäänen linjan toisesta päästä: ”Haloo?” Yksi ainoa sana, jonka jälkeen tuli täysin hiljaista.
   Steve sulatteli kuulemaansa hetken aikaa. Ääni oli muuttunut, mutta hän tunnisti sen edelleen. Parantaessaan otettaan korvallaan lepäävästä puhelimesta, Steve kysyi hiljaa: ”Jenna?”
   Kuului hengähdys. ”Steve?” nainen kysyi, liikutuksen kuuli hänen äänestään. ”Oletko se sinä? Sinä… Sinä olet elossa, tulit takaisin.”
   ”Minä se olen, Jenna. Minä tulin takaisin”, Steve sinnitteli, ettei yhtyisi Jennan liikutukseen. Hän kuunteli sitä, niitä sanoja, jotka vanha nainen yritti saada aikaan itkunsa keskeltä.

Jenna itki puhelimeen yhä vielä monen vaihdetun lauseen jälkeenkin, ja Steve piti taas naisen kirjoittamaa kirjettä kädessään. Siitä oli jo vuosia, mutta kaikki tuntui siltä kuin Jenna olisi kirjoittanut sen vasta äsken. Onni ja helpotus hänen äänessään, hänen sanansa kertoivat jotain, mitä vanha nainen ei sanonut ääneen: vuosiin oli mahtunut paljon, mutta koskaan hän ei ollut unohtanut sankariaan. Hän oli varjellut tälle varattua paikkaa sen pyöreän pöydän ääressä aina niihin päiviin asti, odottanut sankarinsa palaavan, kuiskannut ne kolme sanaa hautakivelle, jonka sanoma ei koskaan ollut hänelle todellinen. Loppuun asti, hän oli kirjoittanut. Ja sen hän oli tehnyt. Hän oli odottanut loppuun asti lakkaamatta koskaan uskomasta.
Kotimaani on Mikä-Mikä-Maa.

vinkuravarvas

  • Carabasin markiisi
  • ***
  • Viestejä: 44
Heipä hei! Tämä ficci oli yhtä aikaa kaunis ja hyvin hyvi surullinen. Pidin siitä miten olit kirjoittanut alun kirjeen. Se tuntui aidolta ja kertoi kauniisti kuvaillen elämästä ilman Steveä. Oli helppo kuvitella Steve, Bucky ja Jenna jonnekin pieneen asuntoon yhdessä kuuntelemaan ääneen luettua kirjaa :) Linkkaamasi kappalekin tuntui mukavasti virittävän jo valmiiksi tekstin tulevaan tunnelmaan.

Kaikkein surullisinta tässä tekstissä ainakin minun mielestäni oli se, ettei Jenna koskaan päässyt Stevestä yli. Tuntuu raskaalta ajatella kaikkia niitä vuosikymmeniä jotka nainen on elänyt yksin. Sekin kohta oli kyllä ficcissäsi hyvin kirjoitettu!

Kiitos!

Clearwater

  • Sudentuoja
  • ***
  • Viestejä: 312
  • chaos born in candlelight
vinkuravarvas, kiitos kovasti kommentista, lämmittää mun sydäntä hyvin paljon! Halusin tehdä ficin, jossa ei käsiteltäisi paritusta ihan sen ytimessä, joten kirje tuntui sopivalta siihen. Kiva kuulla, että se vaikutti aidolta. Ja mitä tulee Jennan elämiin vuosikymmeniin ilman Steveä; vähän se itseäkin painaa, tyttöparka. Ihan oikeasti, on kiva kuulla, että pidit tästä!

Olen jotenkin ihan kauhean sekaisin sun kommentista, etten osaa itse sanoa mitään järkevää :D En edes muista, koska viimeksi olisin julkaissut jotain Finissä ja iiik! Kiitos sulle, kun luit ja pidit <3
Kotimaani on Mikä-Mikä-Maa.

ratakisu

  • Vieras
Stalkkasin jostain syystä jotain lukijaa, joka oli avannut tämän enkä ollut yhtään varautunut siihen, millaisen itkuvyöryn aiheuttaisi se, että laittaisi tuon linkittämäsi biisin soimaan taustalle ja lukisi tätä yhtä aikaa. Vähän aikaan ei ole tapahtunut niin vahvaa reaktiota mihinkään. Tuo kirjeen usko, että toinen vielä jossain vaiheessa palaa ja lopun puhelinkeskustelu käynnisti sellaisen tunnemyrskyn että menee hetki toipuessa.

Clearwater

  • Sudentuoja
  • ***
  • Viestejä: 312
  • chaos born in candlelight
ratakisu, kiitos ja anteeksi. Muistan vieläkin hyvin elävästi, millaisen tunnekuohun tää kirjoittamisvaiheessa aiheutti itsessänikin. Olen pahoillani, mutta hyvilläni siitä, että luit loppuun asti. Nöyrin anteeksipyyntöni, toivottavasti et ihan kauhean kauaa itkenyt tämän jälkeen.
Kotimaani on Mikä-Mikä-Maa.