Nimi: Oliiveja ja unelmia
Kirjoittaja: Kiirsu
Tyylilaji/Genre: angst
Ikäraja: S
Paritus: Rita Luodiko/Matami Rosmerta, Rita Luodiko/Gilderoy Lockhart
Yhteenveto: Hän etsi rakkautta vääristä paikoista ja vuodet sulkivat hänet pieneen mökkiin kaljahanojen ja viskipullojen vankilaan.
A/N: Osallistuu haasteeseen
Hatusta nostettua IV. Tämä yrittää tosi kovasti olla angstia, mutta aika höttöstä angstia tästä nyt tuli. Tällä parituksella olisi ollut helppo lähteä ääliöhuumorin suuntaan. Rarefemmeparitukset on kyllä tosi hauskoja kirjoittaa.
Oliiveja ja unelmiaBaaritiskillä lojui eilinen Päivän profeetta avattuna viimeiseltä sivulta, jolla keimaili lehden viehkeä toimittaja. Luodiko pyöritteli sulkakynää sirojen sormiensa välissä, lakatut kynnet hipoivat sulan reunoja joka liikkeellä ja sulkakynä siirtyi sormelta toiselle tottunein ottein. Räiskyvän punaisten silmälasien takana loistavat hopeiset silmät saivat katsojan pauloihinsa ja Rosmertan polvet lähes pettivät alta Ritan vinkatessa hänelle silmää.
Hän huokaisi haikeana sulkiessaan lehden. Etusivun täyttivät skandaaliotsikot Tylypahkassa kangistuneista oppilaista sekä Dumbledoren ja taikaministerin lausunnoista. Alakulman sääennuste lupasi lumimyrskyä jouluksi. Läpi kymmenien sivujen, kolumnien ja katoamisilmoitusten, läpi sadoissa valokuvissa tuikkivien silmien pystyi Rosmerta tuntemaan Ritan polttavan katseen.
Hopeiset silmät eivät jättäneet häntä rauhaan aamun hiljaisina tunteina, jolloin Tylyahon uskollisin tuliviskin juoja, Gellart, istui baarijakkaralla silmät ummessa, havahtuen ajoittain tilaamaan uuden lasillisen muutaman puoliksi juodun seuraksi. Eivät iltapäivinä, joina Tylyahon asukkaat palasivat töistä, saapuivat Kolmeen Luudanvarteen muutamalle ystäviensä ja kollegoidensa kanssa ennen kuin palasivat koteihinsa perheidensä luo. Eivät illan hämärtyessä, kun Rosmerta joutui lähes kantamaan Gellartin ulos ja vakuuttamaan, että pubi tosiaan oli suljettu. Eivätkä varsinkaan niinä yksinäisinä öinä, joina Rosmerta tahtoi tuntea suojelevat kädet ympärillään, rakastavat suudelmat hiuksissaan ja kuulla korvaan kuiskatut lupaukset huomisesta.
Jokainen sisään saapuva onnellinen pariskunta muistutti lähestyvästä joulusta ja ostamatta jääneistä lahjoista. Villasukista, jotka hän oli viime vuonna kutonut siltä varalta, että lahjoille löytyisi ottaja. Lapsuuden joulut olivat olleet täynnä lämpöä ja naurua, mutta sota oli vaatinut veronsa ja vienyt hänen perheensä eikä Rosmerta osannut rakentaa uutta. Hän etsi rakkautta vääristä paikoista ja vuodet sulkivat hänet pieneen mökkiin kaljahanojen ja viskipullojen vankilaan.
”Kuule Rosmerta, voisit nyt edes tämän kerran myöntyä ja lähteä treffeille”, sammalsi seitsemännen vuoden luihuispoika havahduttaen Rosmertan mietteistään. Hän ei tiennyt pojan nimeä, mutta tämä kävi säännöllisin väliajoin pyytämässä häntä ulos, aina muutaman rohkaisevan drinkin avustuksella. Tällä kertaa rohkaisua oli ilmeisesti vaadittu tavallista enemmän ja poika joutui nojaamaan kaksin käsin baaritiskiin säilyttääkseen tasapainonsa.
”Kun noin kauniisti pyydät, voin tarjota sinulle tämän kerran yhden kermakaljan, mutta muuten vastaus on yhä ei”, Rosmerta totesi pettyneelle pojalla.
Hän ei ollut ensimmäinen, eikä ikävä kyllä varmasti viimeinen, joka oletti tarjoilijan asiakaspalveluhymyn olevan flirttiä. Nuoret pojat olivat vakuuttuneita siitä, että juuri heissä oli jotain mittaamatonta charmia, jota Rosmerta ei millään voinut vastustaa. Ja heistä jokainen oli yhtä pettynyt kieltävän vastauksen saadessaan.
Rosmerta nauroi surkeille vitseille, pudisteli päätään kertoakseen, ettei uskoisi kenenkään voivan kertoa noin hauskaa tarinaa. Hän iski silmää, lähetti lentosuukkoja, vitsaili ja lateli tyhjiä kehuja niitä toiveikkaana odottaville kuulijoille saaden heitä punastumaan korviaan myöten. Hän tiesi kuinka olla hurmaava, kuinka kiertää miehet pikkusormensa ympärille, sillä mitä punaisemmaksi kasvot muuttuivat sitä enemmän huulet hamusivat juomaa. Eikä kukaan heistä ymmärtänyt sen olevan hänen työtään. Jokainen luuli olevansa ainutlaatuinen, Rosmertan ainoa huomion kohde. Hän antoi heidän uskoa siihen, sillä hän ei halunnut olla se hapan vanha haahka, jolle ei kelvannut kukaan.
Isä oli sanonut Rosmertan olevan varsinainen sydänten murskaaja ja hän oli ollut oikeassa. Yhden jos toisenkin pojan sekä miehen sydän oli särkynyt heidän suuren rakkautensa antaessa rukkaset. Yksikään ei ollut saanut myöntävää vastausta vaan Rosmerta oli odottanut ja odottanut sitä yhtä oikeaa. Kerran oli nurkkapöydän punapää hymyillyt hänelle leveästi ja Rosmerta oli jo ollut matkalla pöytään ilmaisen juoman kanssa, kun hänen ohitseen oli pyyhältänyt nuori mies ja suukottanut punapäätä pahoitellen myöhästymistään. Mies oli vielä auttanut siivoamaan lattialle läikkyneen martinin, joka oli livennyt Rosmertan otteesta hänen paetessaan tilannetta. Lasinsirpaleiden välissä oli oliivi säilynyt kohtauksesta särkymättömänä ja tärisevät sormet olivat jo hipomassa sen pintaan, kun kiiltonahkakenkä oli murskannut senkin.
Kermakaljakin läikkyi puiselle tasolle, kun luihuinen yritti pitää täyden tuopin vaakatasossa. ”Seuraavalla kerralla sitten”, poika huikkasi ja yritti luultavasti vinkata silmää, mutta ele muistutti lähinnä kivuliasta elohiirtä.
Seuraavalla kerralla. Seuraavalla kerralla baaritiskillä voisi notkua vaalea toimittaja pyytämässä häntä ulos yhtä epätoivoisesti, peläten kieltävää vastausta mutta toivoen myöntävää niin paljon, että karvaat tappion kyyneleet eivät peittäisi voiton makeutta. Kun Rita seuraavan kerran astuisi sisään Kolmeen luudanvarteen Rosmerta ei enää epäröisi vaan kokoaisi kaiken viehätysvoimansa ja viettelisi Ritan.
Kermakalja oli liimannut sanomalehden kiinni pöytään ja Rosmertan siirtäessä sitä sivummalle, repeytyi takasivu kahtia. Luodikon kasvot olivat liimautuneet puuhun ja vääristyneet kastuessaan, mutta silmien katse säilyi yhä intensiivisenä.
Rosmerta oli nähnyt tuon katseen monia kertoja. Pubissa vieraili monenlaista kulkijaa tuoden mukanaan tarinoita, toinen toistaan villimpiä. Noitavainoja Unkarissa, laitonta lohikäärmekauppaa aivan Lontoon sydämessä, korruptoituneita maahisia Irvetassa. Niistä puoletkaan ei ollut totta, mutta se ei estänyt Ritan villinä sauhuavaa sulkakynää taltioimasta jokaista yksityiskohtaa omia mausteitaan lisäten. Mitä älyttömämpi tarina sitä kirkkaampi katse.
Kertaakaan nämä silmä eivät etsineet häntä ihmisjoukosta. Ne etsivät jouruja, jotain kiinnostavaa ja vaikka Rosmerta saikin kovan äänensä kuulumaan huoneen jokaiseen nurkkaan, ei Rita jaksanut kuunnella. Tarvittiin yllätyksiä, järkytyksiä suorastaan, eikä Rosmertalla ollut muuta kuin huhuja Abefortista ja vuohista, kuulopuheita Potterista, pojasta, jota hän ei koskaan ollut edes tavannut. Mutta näitä tarinoita Rosmerta kertoi aina Ritan ollessa paikalla, liioitteli hieman, eläytyi ja piti dramaattisia taukoja. Baaritiski oli vetänyt puoleensa monta tiiviisti tarinaa seuraavaa silmäparia, mutta toimittaja istui nurkassa kohottamatta katsettaan.
Tällä kertaa Rosmertalla oli tarina valmiina. Huhut kulkivat Salaisuuksien kammiosta ja luihuisen perillisestä. Taru kertoi, että itse hän-joka-jääköön-nimeämättä oli Salazar Luihuisen perillisiä ja siten salama-arven mukana oli saattanut siirtyä suurempiakin voimia. Ne olivat toki vain huhuja, mutta ei Rita ollut siitä ennenkään välittänyt. Kun tarina oli tarpeeksi hyvä, ei sen tarvinnut olla totta.
Rita saapui lähes joka lauantai kuuntelemaan uusimpia tarinoita ja Rosmerta oli varma, että hän saapuisi myös tänään. Leimuvan oranssi leninki oli saanut poistua kaapista vain tätä iltaa varten ja huulet olivat heleän punaiset, hiuksetkin soljilla kiinni. Peilin edessä vietetty puolituntinen oli ollut täynnä epätoivoa ja epävarmuutta, mutta Gellartin vislaukset olivat luoneet naiseen itsevarmuutta. Jos tuo puoli unessa oleva juoppo huomasi muutoksen, huomaisi sen myös Rita.
Tunnit kuluivat ja jokainen oven avaus sai Rosmertan sydämen lyömään kovempaa, mutta koskaan eivät hopeiset silmät astuneet sisään. Viimein tuntia ennen sulkemista Rita saapui. Rosmertan sydän hakkasi kivuliaan nopeasti ja hän pyyhki hikoavia käsiään hameen helmaan. Puhe oli jo valmiina eikä hän aikonut odotella sen kanssa, hän marssisi suoraan Ritan luo ja pakottaisi tämän kuuntelemaan.
Kirkkaan siniseen viittaan pukeutunut mies nousi pöydästään hänen eteensä ja tukki tien rakkauteen. ”Hyvänen aika, sehän on itse Rita Luodiko! Tämäpä onkin mitä mainion yhteensattuma, sillä olin juuri aikeissa etsiä sinut käsiini. Voi minulla on sinulle loistava jutun aihe, odotahan kun kuulet mitä olen järjestämässä. Siitä tulee niin mahtavaa, ellen itse sanoisi, onhan se kokonaan oma neronleimaukseni, mutta sanonpahan vain, että tästä puhutaan vielä kauan!”
Mies vaahtosi innoissaan antamatta Ritalle suunvuoroa, mutta nainen ei vaikuttanut ärtyneeltä vaan aidon kiinnostuneelta. He istuivat kahden pöytään, mies veti Ritalle tuolin, tilasi juoman, kehui tämän uusia laseja, käyttäytyi kuin täydellinen herrasmies. Hän kertoi järjestämästään kerhosta, jossa oppilaita opetettaisiin puolustamaan itseään, taistelemaan ennennäkemättömiä kauhuja vastaan. Sulkakynä sauhusi, mutta pian se pysähtyi, vaikka puhe jatkui. Kaksikko tuijotti toisiaan tiivisti keskusteluun uponneina, vain he kaksi muulta maailmalta suojassa.
He siirtyivät kaiken aikaa lähemmäs toisiaan. Pikkusormet törmäsivät ajoittain toisiinsa, sääret sopivat toistensa puoliskoiksi ja hartiat hamusivat vastapuoliskon lämpöä. Mies kumartui kuiskaamaan jotain Ritan korvaan.
”Merlin sentään, Gilderoy!” kaikui tyhjentyvässä huoneessa sammumattoman kikatus seuranaan.
Pariskunta oli lähentynyt nopeasti, mutta sen ei tarvinnut tarkoittaa mitään. He olivat vain ystäviä, ystävätkin voivat nauraa keskenään. Rosmerta oli päättänyt tekevänsä siirtonsa tänään ja hän piti päätöksestään kiinni.
Varmoin askelin hän kulki huoneen läpi kohti pientä pyöreää pöytää. Kaksikko ei tuntunut huomaavan hänen lähestymistään ja Rosmertan ollessa vain askeleen päässä pöydästä Gilderoy nosti kätensä Ritan poskelle ja suuteli häntä.
Lasi pirstoutui osuessaan lattiaan ja säikäytti huulet irralleen. Ensimmäistä kertaa Rita katsoi suoraan häneen. Silmät täynnä intohimoa ja tunnetta, rinta raskaasti kohoilleen. Nainen näytti täysin samalta, kuin Rosmertan täydellisissä mielikuvissa ja hän olisi tahtonut ojentaa kättään ja koskettaa punehtuneita kasvoja. Mutta pian ilme vaihtui hämmennykseen eikä Rita ollut kiinnostunut hänestä, ei hänen punatuista huulistaan tai uudesta leningistä.
Gilderoy selvitti kurkkuaan ja kysyi: ”Rosmerta hyvä, oletko aivan kunnossa? Näytät siltä, että olisi nähnyt aaveen, mutta Merlin paratkoon, ei kai täällä sentään aaveita ole. Mutta jos onkin, olen aina saatavilla avuksi niiden karkotukseen, olen siinä katsos varsin etevä!”
Gilderoy röyhisteli rintaansa ja hymyili leveästi valkoista hammasrivistöään esitellen. Rita kikatti vieressä kuin pahainen koulutyttö ja Rosmertaa puistatti.
Edes vilkaisematta häneen, Rita sanoi: ”Anna hänen olla, Gilderoy. Romilda on varmasti vain hieman väsynyt. Sitä paitsi, meillähän oli juttu kesken.”
Rosmerta kääntyi äkisti kannoillaan ja astui lasin siruihin. Kyynelten kohotessa silmiin hän taikoi sirpaleet pois ja liiskasi hänelle ilkkuvan oliivin kengällään.
Isä oli ollut oikeassa. Hänen pikkutyttönsä oli vuosien saatossa murskannut oman sydämensä pelkuruudellaan.
