Tämän syvällisyys heitti taas aika sanattomaksi, ja löysin tämän niin kovin samaistuttavana. Tokihan sitä haluaa ajatella, että joka päivä on eteenpäin kohti jotakin, jota pitää tavoittelemisen arvoisena. On se sitten valmistuminen, työpaikka, ystävien löytäminen, palkankorotus, henkinen kasvu, uuden taidon hallitseminen jne. Toisaalta pidän tällaista ajattelua kauhean ahdistavana ja stressaavana ja jopa julmana. Että pitäisi koko ajan kehittyä ja tulla paremmaksi ja jotenkin vielä pystyä todistamaan (itselleen) että tällaista on todella tapahtunut. Että mittaa omaa arvokkuuttaan sillä, mitä on saavuttanut kuin ei olisi arvokas vain siksi, että on olemassa. Tunnistan tämän ajattelutavan, ja se oli omaa arkipäivääni silloin, kun olin keskivaikeasti masentunut. Pohjaton arvottomuuden ja syyllisyyden tunne saneli elämääni enkä saanut mielihyvää juuri mistään, kun kokemus itsestä oli niin ruma ja kamala. On kamalaa olla pohjalla, olla huonoimmillaan (oli se sitten hetkellistä tai pidempikestoista) ja se on tunnekokemuksena kovin tuskallinen. Hienosti olit sanoittanut sen tässä(kin) raapaleessa. Kiitokset!
