Ficin nimi: Milloin?
Kirjoittaja: Pineapple_Girl
Fandom: Heavy Rain
Ikäraja: K-11
Päähenkilö: Madison Paige
Vastuunvapaus: En omista Heavy Rainia, se kuuluu David Cagelle ja Quantic Dreamille!
A/N: Pelasin tänään jälleen kerran Heavy Rainin läpi ja ajattelin kirjoittaa jotain Madisonin univaikeuksista.
Huristin skootterillani kohti omaa taloa. Olin juuri selvinnyt hengissä palavasta talosta. En saanut selville Shaun Marsin olinpaikkaa, mutta toivoin Ethanin pärjäävän yksinkin. Olin pian asunnollani ja nousin skootterin selästä. Otin kypäräni päästäni ja jätin sen skootterissa olevaan takalaatikkoon. Lähdin kävelemään portaita ylöspäin ja etsin avaimiani muutaman minuutin.
- Vihdoin, mutisin itsekseni kun tunsin avaimen muodon taskussani.
Käänsin lukkoa ja avasin oven vilkaisten uuteen kotiini. Se oli avara, kirkas ja kaikinpuolin minulle sopiva. Olin hankkinut sen vasta ja olin tyytyväinen päätökseeni. Menin istumaan sohvalle miettien mitä voisin tehdä. Avasin hajamielisesti television. Ajatukseni pyörivät jossain ihan muussa, kuin jossain komediaohjelmassa. Nimittäin origamimurhaajan tapauksessa. Löydettäisiinkö Shaun Mars ajoissa? Olisiko mahdollista, että juuri nyt Ethan olisi pelastamassa poikaansa? Ajatuksieni ympäröimänä nousin sohvalta kuin automaattisesti ja suunnistin kohti keittiötä. Otin kupin ja kaadoin siihen aamulta jääneen kahvin. Lämmitin sen mikrossa ja palasin takaisin sohvalle. Hörppäsin kahvistani ja siirsin katseeni televisioon, ajatukseni edelleen murhatapauksessa.
Yhtäkkiä kuulin makuuhuoneestani jonkin äänen. Säpsähdin ja lähdin ottamaan asiasta selvää. Ei talossa voinut olla ketään muita minun lisäksi. Olinhan tullut juuri kotiini, eikä Sam ollut soittanut minulle olevansa siellä. Katsoin makuuhuoneeseeni. Siellä ei ollut ketään. Lähdin takaisin olohuoneeseen. Katselin telkkaria muutaman minuutin, kunnes näin jonkin varjon liikahtavan keittiössäni. Täällä on joku. Asunnossani on joku. Paniikki iski ja en pystynyt ajatella kovinkaan järkevästi. Minä kuolen. He tulivat tappamaan minut. Aivan varmasti tulivat tappamaan minut. Hengitin pari kertaa syvään ja yritin koota itseni. Rauhoitu, tyttö. Sinä selviät kyllä, sinä selviät, ajattelin pääni sisällä. Tärisevin käsin otin puhelimeni taskustani ja valitsin Samin numeron.
Vastaa nyt helvetti soikoon!
Samista ei kuulunut jälkeäkään. Kukaan ei ollut auttamassa minua. Vähin äänin lähdin menemään kohti ulko-ovea. Suunnitelma oli selvä. Lähtisin talosta niin pian kuin voin ja soittaisin ulkona poliisit. Olin juuri avaamassa ovea, kunnes minusta tartuttiin takaapäin. Yritykseni mennä ulos oli turha. Ninjamaisesti pukeutunut mies yritti kulettaa minua jonnekin, mutta ravistin itseni hänen otteestaan irti. Kaadoin asuntoon jääneet tikkaat tyypin päälle. Uusi mustapukuinen henkilö tarttui minuun ja olimme jo keittiössä asti. Otin puukon, mikä oli jäänyt sattumoisin pöydälle ja pistin sen äkkiä jonnekin. Se osui henkilöä kaulaan ja pääsin pois. Juoksin vessaa kohti. Sydän pamppaillen laitoin vessan oven kiinni ja lukkoon. Ajattelin juuri selviäväni, kun tunsin kädet kurkullani.
- Sain sinut, kuulin miehen sanovan. Hän viilsi puukkonsa kaulani läpi.
Nousin sohvaltani istumaan. Hengitin kiivaasti sisään ja ulos. Katsoin ympärilleni, eikä mustista tyypeistä näkynyt jälkeäkään.
Se oli vain yksi vitun painajainen.
Murhatapaus oli jättänyt minulle monen monta painajaista. En päässyt niistä yli varsinkaan nyt, kun olin kokenut kaikenlaista. Docin kanssa käyty tappelu piirtyi selvästi mieleeni melkein joka ikinen päivä. Työtkään toimittajana eivät sujuneet entiseen malliin. Ethan oli jättänyt minut oman onneni nojaan kuultuaan, että olin tekemässä hänestä kirjaa liittyen origamimurhiin. Enhän minä sitten sitä pystynytkään tehdä.
Milloin tämä painajainen päättyy?
