Kirjoittaja Aihe: 4 - 1 [tuplaraapaleet ja raapale - S]  (Luettu 2919 kertaa)

Annie Black

  • ***
  • Viestejä: 297
  • VIVA ESPAÑA!
    • Salmiagin epäsyvälliset mietiskelyt
4 - 1 [tuplaraapaleet ja raapale - S]
« : 02.04.2008 23:46:00 »
//Alaotsikko: Kelmiangst, deathfic, paritukseton

Nimi: 4 - 1 [Kappaleiksi revitty sielu + Henkäys + Kuivuneet lehdet]
Kirjoittaja: AB
Ikäraja: S
Tyylilaji: angst, deathfic, AU
Yhteenveto:
Kelmejä ei enää ollut. Oli vain puun kuivuneet lehdet oksilla sekä ne tipahtaneet lehdet käpertyneinä maassa, ne, joille luvattiin, ettei koskaan unohdettaisi, mutta joiden kuva alkoi jo hämärtyä mielissämme.

Vastuuvapaus: Kelmit ja muut ficissä mainitut hahmot ovat J.K. Rowlingin.
A/N: Sisältää kaksi tuplaraapaletta ja yhden raapaleen. Osallistuu parituksettomuus-haasteeseen.

Tämä on Sinulle, joka jätit meidät kaikki tänne suremaan ja miettimään miksi.. Toivottavasti siellä jossain on parempi olla.


Kappaleiksi revitty sielu James PoV

Me kaikki tiesimme jonkin olevan pielessä heti kun astuimme huoneeseen. Makuusali oli hiljainen ja synkkä. Katseeni kiersi ympäri hämärää huonetta, pitkin mitäänsanomattomia tavaroita, jotka olivat ripoteltuna ympäriinsä, ja osui lopulta siihen mikä oli vialla. Pahasti vialla.

Valkoiset, ryppyiset lakanat olivat kiertyneenä laihan ruumiin ympärillä. Tummat housut ja vaalea villapaita loivat saman synkän kontrastin kuin ystävän rauhallinen, tyyni ilme tämän elottomilla, kalvakoilla kasvoilla. Ruskeat hiukset valuivat poskille ja kummallinen käsien asento kieli siitä, ettei poika nukkunut mitään tavallista unta. Edellisen täyden kuun aiheuttamat arvet näkyivät selvänä pitkin kalpeata ihoa.

Kukaan meistä ei hievahtanutkaan. Yritimme kaikki pitää yllä sen maskuliinisen, tunteettoman naamion, jonka olimme oppineen pitämään kasvojemme suojana. Saatoin kuitenkin nähdä Siriuksen silmissä sen saman, minkä tiesin näkyvän omissani, katkerat kyyneleet.

Näin Siriuksen kävelevän Remuksen viereen ja tunnustelevan kädellään tämän kaulaa. Sormet pysyivät hetken paikallaan ja siirtyivät sitten otsalle, melkein kuin hyväilyyn. Istuin sängyn reunalle ja otin ystäväni kylmän käden käteeni. Tuntui siltä, kuin olisi pitänyt sanoa jotain, mutta sanat sulivat henkäykseen, joka vapautui suustani.

Me olimme lukeneet ihmissusista paljon kirjoista, luulimme tietävämme kaiken tarpeellisen. Luulimme ettei niihin pystyisi mikään, että ne olivat tuhoutumattomia. Kukaan ei kai ollut koskaan ottanut huomioon, että niiden suurin uhka oli liian monen täysikuun kappaleiksi repimä sielu.



Henkäys Peter PoV

Hautausmaa oli kolkko ja hiljainen. Kukaan ei uskaltanut puhua, ettei rauha rikkoontuisi, eikä kellään ollut mitään sanottavaakaan. Hengittäminen tuntui erikseen ohjattavalta toiminnolta, jos ei kiinnittänyt siihen huomiota, se lakkasi.

Yritin muodostaa sanoista lohduttavia lauseita Remuksen omaisille, mutta tiesin, ettei niistä todellisuudessa ollut lohtua. Toive pojan takaisin saamisesta tuntui ylivoimaiselta, se vei jalat alta, olisi tehnyt mieli alkaa kontata kaikki jalat turvallisesti maassa.

Ihmiset kävivät vuorotellen haudalla tuomassa kukkia ja jättämässä hyvästejään. Dumbledore, Hagrid, oppilaat Tylypahkasta, etäisesti tuttuja, mutta silti täysin vieraita. Kylmä viima oli kuin muistuttamassa meitä edellisestä – viimeisestä – täysikuustamme yhdessä. Muistuttamassa kuinka yksi henkäys oli vienyt meidän ystävämme pysyvästi.



Kuivuneet lehdet Sirius PoV

Kaikki me tunsimme olomme petetyksi, mutta kuinka olla vihainen kuolleelle? Jokainen meistä mietti, mitä sellaista oli tehnyt, että oli saanut ajettua Remuksen niin ahtaalle, ettei tämä nähnyt minkäänlaista toivoa tai ulospääsyä.

Miettiminen oli turhaa, sillä kukaan ei kyennyt keksimään mitään sellaista asiaa. Kaikki oli tuntunut täysin tavalliselta, Remus oli lukenut jotain kirjaansa ja nauranut jutuillemme. Hän oli sanonut menevänsä aikaisin nukkumaan ja me olimme uskoneet.


Remuksen vanhemmat olivat hieman vastahakoisia, kun esitimme toiveemme Remuksen tavaroiden pakkaamisesta. Nyt olimme kuitenkin keräämässä tämän esineitä, jotka olivat levittäytyneet yllättävän laajalle, yhdessä Jamesin, Peterin, Lilyn sekä muutaman muun Remuksen tunteneen Rohkelikon kanssa.

Mitä kaikkea me löysimmekään! Kirjoja, kirjeitä, valokuvia. Remuksen yöpöydän laatikko oli oikea aarreaitta, löysimme paljon kuvia vuosien varrelta ja unohduimme katselemaan Remuksen iloisia ilmeitä. Miten kaipasimmekaan sitä hymyä.

Viikot ilman Remusta tuntuivat hiljaisemmilta kuin koskaan. Se ei käynyt järkeen, sillä Remus oli aina ollut omalla hurmaavalla tavallaan hiljainen. Nauravainen ja huumorintajuinen, mutta tarvittaessa myös näkymätön ja erittäin huomaamaton. Ehkä se johtui siitä, että me itse muutuimme hiljaisiksi ja synkiksi. Huumorintajuttomiksi, vaiteliaiksi ja kilteiksi.

Kelmejä ei enää ollut. Oli vain puun kuivuneet lehdet oksilla sekä ne tipahtaneet lehdet käpertyneinä maassa. Ne, joille luvattiin, ettei koskaan unohdettaisi, mutta joiden kuva alkoi jo hämärtyä mielissämme.
« Viimeksi muokattu: 15.11.2014 17:40:02 kirjoittanut Renneto »
Just laughing my ass off.

AVATAR

Winga

  • Gremlin
  • ***
  • Viestejä: 2 446
Vs: 4 - 1 [tuplaraapaleet ja raapale - PG-13]
« Vastaus #1 : 03.04.2008 00:14:55 »
Tämä on surullisen kaunis ja tekee omalla tavallaan kipeää.
Olet kirjoittanut tämän kauniisti ja tehnyt tästä mahdollisen, voisihan näinkin käydä.
Pidät koko ajan yhteyttä kuolleeseen ja samalla sidot meitä eläviin.
Äh, parempaa en saa nyt aikaiseksi, rakastuin kuitenkin!
"It's just like I always say; if you want to find something weird you have to go downtown."