LG ~ Love in Goldania. | Slash, K-11, VALMIS 25.5.

[Cora]

Title: Love in Goldania
Rating: K-11   
Genre: Adventure, Slash, Fluff, Romance
Pairing: Lario/Garren, Garren/Farina
Authors:Shawny & Cora
Summary: Garren on vampyyri ja Lario on haltia. He ottavat vastaan tehtävän kuljettaa Farina di Vedere erääseen linnaan, jossa hänen on naitava mies nimeltään Malyshka. He lähtevät matkalle ja kaikkea tapahtuu, itse kukin rakastuu ja he kohtaavat vaaroja kaikenlaisissa muodoissa.
A/N: Minä, Cora, kirjoitan tätä tarinaista Shawnyn kanssa niin että minä kirjoitan Garrenin osuudet ja Shawny Larion.
Tämä tarina löytyi myös vanhasta Finistä, mutta nämä osat osat on uudelleen betattu.


Traileri:

Tapahtuipa kerran…
”Kuulostaa kuin olisimme jossakin sadussa.”
 
…kaukaisessa maassa…
”Ei se nyt niin kaukana ole.”

…nimeltään Goldania…
”En ole kuullutkaan siitä.”

…että kaksi hyvin erilaista miestä…
*Kuvaa ruskeahiuksisesta haltiasta ja mustahiuksisesta vampyyrista*

… Lario…
”Minä olen alasti!”

… ja Garren…
”Housusi ovat väärin päin.”

…ottavat vastaan tehtävän…
”Haluan että lähdette mitä pikimmin liikkeelle.”

…johon liittyy…
”Onkohan hän liittynyt kreivi Curladin joukkoihin?

… kaunis nainen…
*kuvaa ruskeahiuksisesta naisesta hääpuvussa*

… nimeltään Farina.
”Menen naimisiin L’Assautin linnassa ja nämä herrat saattavat minua.”

He lähtevät pitkälle matkalle…
”Se siitä kyydistä.”

… täynnä vaaroja…
”Oikein Salzar, lupasin sinulle haltiapojun. Tee hänelle mitä haluat, kunhan varmistat, että hän kärsii kunnolla.”

… naurua…
*Lario hyppelehtii alasti kukkakedolla voikukkaseppele päässään*

… ja ihmissuhteita.
”Rakastatko sinä häntä oikeasti?”

Kuka saa kenet?
”Ja minulle jää… nainen!”

Voittaako tosirakkaus lopulta?
*Garren kantamassa Lariota käsivarsillaan*

Tänä kesänä…
”Olet myöhässä! Joulu meni jo!”

… Cora ja Shawny esittävät teille…
”Strippiesityksen?”
 
… pienen tai ei niin pienen tarinan:
”Onko se näin pieni?”

LG ~ Love in Goldania



Sitten heti perään:

1. luku
Garren

Havahduin horroksestani kuullessani hentoja askelia kauempaa. Nousin istumaan luolassa ja löin melkein pääni sen kattoon. Ryömin pois ahtaasta piilostani ja suoristauduin venytellen puutuneita jäseniäni. Olin nukkunut pienessä luolassa kallion kupeessa melkein vuorokauden, keräämässä voimia pitkää matkaa varten. 

Askeleet kuuluivat nyt lähempää, varmaankin kallion toiselta puolelta. Ehkä siellä on ihminen, ajattelin. Ajatus lämpimästä verestä sai veden herahtamaan kielelleni ja lähdin mahdollisimman hiljaa, mutta nopeasti hiipimään askelten suuntaan. 
Sain kohteeni näkyviin kierrettyäni kallion toiselle puolelle. Vähän matka päässä käveli mies, jolla oli päällään musta viitta, jossa oli huppu, joka peitti hänen kasvonsa.
Ei tuosta ruikulista ole vastusta minulle, ajattelin itsevarmana, vaikka hieman pettyneenä, sillä halusin taistella. Pidin siitä, että saalis taisteli vastaan. Ja millä se aikoo puolustautua? Eihän sillä ole muuta kuin tuo kepakko. Ajatus sai minut melkein nauramaan, mutta hillitsin kuitenkin itseni.

Mies käveli minua kohti, mutta pysähtyi vähän matkan päähän ja tarkkaili ympäristöään valppaana. Näin vilaukselta miehen kasvot, ne olivat kapeat ja melko kalpeat, jollakin tavalla aika kiehtovat. Miehen katseltua suuntaani jo pitkän aikaa, luulin jo hetken, että hän oli nähnyt minut, mutta helpotukseksi huomasin, että hän otti repun selästään ja alkoi kaivella sitä. Hetken päästä mies kaivoi sieltä kellastuneen paperinpalan.
Luultavasti jokin kartta, ajattelin, kun mies alkoi tutkia paperia ja vilkuili välillä taivaalle katsellen tähtiä. Pian mies sulloi kartan takaisin reppuunsa ja lähti kiertämään kalliota juuri vastakkaiseen suuntaan kuin missä minä olin.
Hemmetti, ajattelin pettyneenä, ihan minun tuuriani. Lähdin kuitenkin nälkäisenä miehen perään.

Hetken häntä seurattuani, huomasin hänen kiihdyttäneen tahtia. Minulla oli jo vaikeuksia pysyä miehen perässä, mikä sai minut ihmettelemään, sillä yleensä ihmiset eivät pystyneet eksyttämään minua. Vampyyrit olivat yleensä vahvempia ja nopeampia kuin tavalliset ihmiset.
Ehkä tämä johtuu siitä, että hänellä on noin pitkät jalat, ajattelin. Helppohan tuollaisilla koivilla on tässä tiheikössä.
Jatkoin miehen seuraamista tästä huolimatta, vaikka sen tekeminen hiljaa kävi vaikeaksi, koska jouduin ottamaan välillä muutaman juoksuaskeleen.

Melkein puolen tunnin jälkeen aloin olla todella turhautunut tähän varjostamiseen ja päätin ottaa ohjat omiin käsiini. Kaarsin kauemmas miehestä, mutta sen verran lähellä, että hän oli kuitenkin näköpiirissäni. Juoksin miehen edelle ja kiipesin puuhun ketterästi.  Siellä odotin ja toivoin, että mies noudattaisi odottamaani reittiä.
Ei mennyt kuin hetki, kun mies tuli näkyviin. Hymyilin voitonriemuisena paljasten pitkät ja terävät kulmahampaani.

Sitten alkoi suunnitelmani toinen vaihe. Pyörittelin noin nyrkkini kokoista kiveä käsissäni, jonka olin matkalta mukaan napannut, ja kun mies ohitti puuni aivan läheltä, viskasin kiven miestä kohta tähdäten hänen päähänsä.
Juuri kun kivi oli osumassa miestä päähän, hän teki yllättävän nopean ja sulavan liikkeen kepillään ja löi kiven pois.
Tuijotin näkyä järkyttyneenä enkä osannut tehdä mitään, tiesin, että minut oli havaittu.
”Tule alas, senkin saasta”, sanoi maassa seisova mies, joka tuijotti nyt suoraan piilopaikkaani.
Ei voi olla totta, ajattelin vieläkin shokissa enkä liikahtanutkaan, se oli virhe.

Samassa huomasin samaisen kiven lentävän kohti minua hurjalla nopeudella. Yritin väistää, mutta kiva osui minua kipeästi käsivarteen.
Karjaisin vihaisesti ja hyppäsin alas puusta. 
Ei tuo mies minua päihitä, ajattelin vihaisena, kuin ärsytetty petoeläin.
Katsoin miestä vihaisesti, mutta jännittyneenä, hän ei selvästikään ollut kuin muut. Samassa mies laski huppunsa, niiden alta paljastuivat kapeat ja kalpeat kasvot. Mies katsoi minua varmasti metsänvihreillä silmillään.

Ei voi olla totta! Ajattelin peloissani, mutta kunnioittavana huomattuani miehen suuren korvat, jotka suippenivat päästä. Haltia… Katselin miestä jopa hieman lumoutuneena, mutta vihani kuohahti taas, kun mies hymyili pilkallisesti.
”Vampyyri”, hän sanoi hieman inhoa äänessään. Hänen äänensä oli melko kova, mutta kirkas.
Mulkoilin miestä kulmieni alta, minulla on nälkä, ajattelin. Mutta pärjäänkö haltialle? Tuo ei kyllä näytä hirveän vahvalle. Hymähdin ja virnistin pilkallisesti paljastaen taas kulmahampaani.
Miehen vartalo jännittyi, hän luultavasti arvasi hyökkäysaikeeni. Samalla hetkellä loikkasin miehen kimppuun karjuen.
Löin miestä vatsaan ja sain samalla hänen kepistään päähäni. Toistin hyökkäykseni, saamatta sen enempää vahinkoa aikaan.

Taistelu jatkui tätä rataa pitkään; minä hyökkäsin ja hän aina torjui hyökkäykseni kummalla kepillään. Jokin ajan kuluttua tilanne alkoi turhauttaa minua todella pahasti. Ja hyökkäsin suuremmalla voimalla ja sain kuin sainkin kaadettua miehen maahan. Loikkasin hänen päälleen ja raapaisin hänen kaulaansa neljä pitkää naarmua, joista alkoi valua verta. Veren ihana tuoksu sai minut taistelemaan yhä kovemmin. Samassa sain yllättävän iskun kasvoihini ja mies potkaisi minut jaloillaan pois päältään. Ja taas taistelu jatkui samalla rutiinilla.

Taistelu kesti kauan, kenties tunteja. Olin saanut useita pahoja haavoja ja olin ihan mustelmilla kepin iskuista. Mutta haltia ei ollut sen paremmassa kunnossa. Hiki virtasi pitkin kasvojani ja jokaista lihastani kiristi, mutta tämän taistelun aioin voittaa. Mutta ideat, siitä miten voittaisin, olivat jo loppuneet aikoja sitten. Samassa haltia teki yllättävän nopean liikkeen, ja sai minut kaatumaan selälleni. Hän nappasi puukkonsa ja laittoi sen pistävän terän kurkulleni.
”Tapa minut, päästä minut kärsimyksistäni”, sanoin rahisevalla, mutta pilkallisella äänellä haltialle.
Haltia katsoi minua arvioiden ja päästi minut pois altaan. Katsoin tätä järkyttyneenä.
”En ole murhaaja”, hän sanoi ja niine hyvinensä hän lähti harppomaan pois.
Annoin hänen mennä ja nousin istumaan. Tuo haltia on ansainnut kunnioitukseni.

A/N2: Kommentteja arvostetaan aina.

[Minde]

Ihanaa että laitoitoitte tämän tänne, odottelinkin jo sen ilmestymistä ^^ Tykkään tästä kovasti. Mutta en tiedä että onko vika minussa vai missä mun en oikein pysy mukana että kumpi se vampyyri oli ja kumpi haltija, se on jotenkin outoa. SE ei vai mene mun päähän et kumpi on kumpi ja sit joudun aina palaan takas ja tarkistaan kumpi oli kumpi. Okei ei tieitn vika XD

No siis odottelen inoissani uutta jatkoa! ^^

[Cora]

Kiitos kommentistasi Minde ^^
Ehkä tämän on sitten vähän sekava, mutta eiköhän se tässä selkeydy kumpi on kumpi. Shawny laittelee jatkoa ihan kohta  

[Sha]

2. luku
Lario

Siitä oli aikaa, kun olin viimeksi tavannut vampyyrin. Olin silloin seitsemän ja olin yksin kävelemässä ystäväni luota kotiin. Vältin vampyyrin pureman silloinkin juuri ja juuri vain ja ainoastaan nopeiden refleksieni ansiosta. Vanhempani olivat kamalan vihaisia kuullessaan mitä minulle oli melkein käynyt. Sen jälkeen en saanut liikkua yksin ulkona pimeällä.

Palaten muistoistani nykypäivään tajusin jatkaneeni sokeasti matkaa taistelumme jälkeen. Pysähdyin ja tarkastelin ympäristöäni. Olin jonkin kummallisen sattuman myötä pysynyt vielä polulla. Otin kuitenkin repun selästäni ja kaivoin sieltä repaleisen kartan, joka johdattaisi minut paikalle, josta saisin töitä. Olin menossa edelleen oikeaan suuntaan, totesin, panin kartan pois ja jatkoin tyytyväisenä matkaa. Matkasin siihen asti, kunnes tuli pimeää, jolloin etsin suojaisen paikan polun lähettyviltä ja asetuin sinne nukkumaan.

Seuraavana aamuna heräsin ennen kuin aurinko oli vielä noussut ja kävin peseytymässä läheisessä purossa. Kuivateltuani ja täytettyäni vesileilini jatkoin matkaa eteenpäin.
Taivalsin pari päivää aina öinä leväten. Maisema muuttui kolmantena päivänä avarammaksi ja satunnaisia asumuksia näkyi jo tieksi levenneen polun varrella.

Päivän aikana asutus alkoi tihentyä ja saavuttuani kaupunkiin löysin helposti määränpäähäni. Paikka, josta voisin saada töitä, näytti enemmänkin lahonneelta ladolta kuin työvoimatoimistolta. Kummasteltuani hetken rakennuksen ulkoasua, keräsin itseni ja astelin pitkin haltianaskelin sisälle taloon. Suljettuani ruosteisuuttaan narisevan oven olin pudottaa silmät päästäni. Suuri aula oli tyhjä lukuun ottamatta hahmoa, joka seisoskeli selkä minuun päin nojaten rennosti rappeutuneeseen seinään. Hahmolla oli päällään yönmusta viitta, jonka huppu roikkui niskassa ja sillä oli lyhyet, siistit mustat hiukset. Tunnistin hahmon heti vampyyriksi, jonka kanssa olin taistellut pari päivää sitten. Kävelin vampyyrin vierelle ja tämä käänsi katseensa minuun.

”Sinä!” se sähähti.
”Mitä sinä täällä teet? Etsit jotakuta, jota purra?” kysyin ja katsoin vampyyria varuillani.
”Heh, heh. Tulin tänne luultavasti samaa tarkoitusta varten kuin sinäkin”, hän sanoi ja katsoi minua ylväästi. ”Töitä hakemaan.”
En voinut olla nauramatta.
”Töitä? Sinulle? Miksi he palkkaisivat tyttöä suojelemaan vampyyrin, joka on koko ajan tyttöraukan kurkussa kiinni?”
”Minä osaan pitää haluni kurissa”, se murahti pilkallisesti.

Väittelymme keskeytyi kun aulaan astui suurikokoinen mies. Jouduin katsomaan häntä ylöspäin nähdäkseni hänen synkät kasvonsa. Hänellä ei ollut hiuksia, mutta partaa ja viiksiä sitäkin enemmän. Kun hän puhui, hänen äänensä oli örinää ja minun täytyi keskittyä kuuntelemaan, että sain selvää hänen puheestaan.

”Te taidatte olla ainoat, jotka ilmoittautuivat tähän työhön” hän totesi kuin itselleen puhuen. ”Minun täytyy jututtaa teitä ensin, ennen kuin voin luovuttaa tehtävän teille.”

Sen jälkeen hän istutti meidät kahdelle heikolle tuolille vierekkäin, kyseli meiltä taustoihimme liittyviä asioita ja kirjoitti jotakin muistikirjaansa, joka näytti olevan pölyn peitossa.
”Sinä olet siis vampyyri?” Siinä tuli se kysymys, jonka iso mies tyynesti esitti, mutta joka sai vampyyrin vierelläni jännittymään ja puristamaan kätensä tiukasti nyrkkiin.
”Olen”, vampyyri vastasi.
”Luuletko, että se tuottaa ongelmia?” mies kysyi kuin ohimennen.
”En”, vampyyri vastasi ytimekkäästi.
”Sitten ei mitään hätää”, mies sanoi leppoisasti enkä voinut olla ihmettelemättä miten helposti hän oli ohittanut vampyyrin vaarallisuuden.
Meinasin jo mainita siitä hänelle, kun hän kysyi nimiämme.
”Lario Agawath”, sanoin.
”Garren Trevelyan”, vampyyri sanoi.

Nousimme ylös rähjäisistä tuoleista ja pitkä mies muistutti, että huomenna oli viimeinen ilmoittautumispäivä tehtävään ja ellei kukaan muu kello kuuteen mennessä ollut ilmoittautunut, me molemmat saisimme homman.
Minä toivoin sydämeni pohjasta, että joku innokas tulisi vielä ilmoittautumaan ennen iltaa, sillä en tosiaan halunnut jakaa tehtävää vampyyrin kanssa. Ja vieläpä vampyyrin, joka meinasi juoda minusta! Ties mitä hän keksii matkan aikana… Minun täytyykin pitää tarkasti silmällä vampyyria, jos joudun lähtemään hänen kanssaan suorittamaan tehtävää.

Lähdimme ulos talosta ja minä otin nopeasti väliä vampyyriin pitkillä askelillani. Tarkoitukseni oli etsiä jonkinlainen majoituspaikka yötä varten. Ihanteellisin olisi jokin vaja tai lato, missä minua ei huomattaisi. En kaivannut paljoa huomiota ja varsinkaan ihmisiltä, joita tällä alueella oli vilisemällä.

[Cora]

A/N: Tässä taas tätä jatkoa. Laitamme Shawnyn kanssa näitä osia vähän harvemmin, että jos joku uusi vaikka kiinnostuisi lukemaan Eli kommenttia saa antaa!

3. luku
Garren

Haltia, Lario, katosi omia menojaan jättäen minut seisomaan yksin kadulle. Se sopi minulle mainiosti, olin todella nälkäinen ja sitä paitsi tarvitsin voimia pitkän matkan varalle. Vedin mustan viittani hupun päähäni peittäen niin kasvoni ja lähdin kävelemään pitkin hiljaisia katuja äänettömin vampyyrinaskelin.

Pysähdyin saavuttuani pienen kapakan eteen, paikka näytti rähjäiseltä, mutta sisältä kuului iloista, mutta selvästi humalaista naurua ja puhetta. Oven yläpuolella keikkui haalistunut kyltti, jossa luki: ”Sikojen Taivas”. Naurahdin baarin erikoiselle nimelle, on jollakin ollut mielikuvitusta.

Astuin sisään baariin, joka oli vain yksi pieni, ahdas ja tunkkainen huone. Astelin suoraan tiskille ja tilasin itselleni viskiä. Baarimikko katsoi minua pitkään, mutta kun maksoin juomani, hän näytti tyytyväiseltä.
Katselin ympärilleni etsien istumapaikkaa. Lähes joka kolkka baarista oli täynnä, mutta onnistuin löytämään itselleni hyvän, pimeän nurkkapöydän. Istahdin kovalle puutuolille ja siemaisin juomaani, se oli kitkerää, mutta sai kelvata.

Istuin pitkään siinä paikoillani tarkkaillen ihmisiä. Suurin osa niin humalassa etteivät he luultavasti muistaisi mitään illan tapahtumista aamulla.
”Onko tässä tilaa?” kysyi miehen ääni viereltäni. Käännyin katsomaan ääneen suuntaan. Näin nuhjuisiin vaatteisiin pukeutuneen miehen, joka katsoi minua ystävällisesti.
”Kyllä kai”, murahdin.
”Kiitos”, mies sanoi ja istuutui pöydän vastapäiselle puolelle.
”Et taida olla paikallisia?” mies kysyi.
”En ole”, myönsin.
”Muistelinkin etten ole nähnyt sinua aikaisemmin”, mies myönsi ja hörppäsi koko lasinsa tyhjäksi yhdellä kulaukselta ja huokaisi sen jälkeen raskaasti.
”Mikä painaa, hyvä mies?”, kysyin muka huolestuneena. ”Naishuolia?”
Mies virnisti. ”Niin kai. Vaimo vain valittaa koko ajan, piti tulla päästämään höyryjä pihalle”, mies sanoi ja naurahti ja joi jo toisen lasin tyhjäksi yhdellä kulauksella.
”Joo, sama juttu, sitä ainaista valittamista vaan, ei sitä jaksa kuunnella. Tee sitä, tee tätä”, sanoin mahdollisimman uskottavasti.
”Oletko sinäkin naimisissa?” mies kysyi kuin piristyen.
”Ilman muuta”, sanoin ja aloin selostaa tarinaa omasta ”onnettomasta avioliitostani”. Se oli juoni, jonka olin keksinyt jo pitkän aikaa sitten, humalaiset olivat helppo kohde väsyneelle vampyyrille. Ystävysty heidän kanssaan ja kun he luottavat sinuun, tapa heidät.

Ilta vaihtui yöksi ja metakka kapakassa kävi suuremmaksi. Mies, jonka kanssa juttelin, oli ottanut jo muutaman yli sietokykynsä ja puhui hieman sammaltavasti. Tiesin, että nyt oli oikea hetki.
”Taidan lähteä”, sanoin ja hörppäsin lasini tyhjäksi.
”Joko shinä nyt meneth?” mies kysyi pettyneenä.
”Pakko mennä, töitä huomenna”, huokaisin ja nousin.
”Minäkin shitten tulen”, mies sanoi niin kuin olin toivonut.
Lähdimme yhdessä kapakasta kohti satamaa. Mies huojui kävellessään aika pahasti ja selitti jotain töistään satamassa.
Vihdoin näin sopivan pimeän kujan ja talutin pahaa aavistamattoman miehen sinne.
”Mikshi me tänne mentiin?” mies kysyi kummissaan ja katseli törkyistä kujaa, joka haisi mädäntyneelle kalalle.
En sanonut mitään, tuijotin vain miestä silmiin ja kuulin hänen sydämensä lyövän koko ajan kiihtyvää tahtia. Se vain kasvatti ruokahaluani.
Mies katsoi minua silmät kauhusta pyöreinä, kun paljastin terävät kulmahampaani.
”Vampyyri”, hän kerkesi inahtaa ennen kuin katkaisin nopealla liikkeellä hänen niskansa. Niska päästi kovan raksahduksen ja mies lysähti elottomasti käsivarsilleni. Laskin hampaani hänen kaulalleen ja pistin niillä kaksi pientä reikää hänen ihoonsa ja sitten join. Veri oli vielä lämmintä ja se maistui rautaiselle. Tunsin suurta tyytyväisyyttä ja join saaliistani pitkään ja hartaasti.

Myöhemmin löysin mukavan paikan nukkua laiturin alta. Siellä oli vene, joka kellui hylättynä pienten aaltojen keinutellessa sitä. Hyppäsin ketterästi veneeseen, mutta se oli melko hutera ja kiikkerä joten olin lentää saman tien yli laidan., mutta sain kuin sainkin pidettyä paatin tasapainossa.
Laskeuduin makuulle veneeseen ja vedin vilttini pääni yli. Nukahdin vatsa täynnä ja tyytyväisenä päivän tapahtumiin.

Seuraavana aamuna heräsin siihen, kun joku heitteli minua pienillä kivillä. Murahdin vihaisesti ja heitin viltin pois päältäni. Näin pienen pojan seisovan laiturilla ja heittelevän kiviä veteen. ”Hemmetin penska!” murahdin vihaisen ja nousin seisomaan.
Poika katsoi minua kauhistuneena, kääntyi pois päin ja juoksi nopeasti pois. Mulkoilin hänen peräänsä ja kumarruin sitten katsomaan peilikuvaani veden pinnasta. Ei mikään ihme, että sille pennulle tuli niin kiire karkuun, ajattelin. Sillä koko suuni ympärys oli peittynyt punaiseen kuivuneeseen vereen.
Pesin kasvoni kylmässä järvivedessä ja nousin sitten laiturille. Satama oli vielä melko hiljainen, oli vasta hyvin aikainen aamu.
Lähdin kävelemään kohti lähimpiä talleja, aikomukseni ostaa itselleni hevonen, sillä sellaisen tarvitsisin matkallemme sinne minne ikinä me olimmekaan menossa. En vielä tiennyt matkamme määränpäätä, sitä ei ollut vielä ilmoitettu, paitsi vain, että paikka johon olimme menossa, oli viikkojen matkan päässä.

Lähin talli sijaitsi noin kilometrin päässä satamasta, aika lähellä sitä paikkaa, jossa minun piti ilmoittautua keskipäivällä. Talli oli melko pieni, mitä minä nyt näistä asioista tiesin, mutta se oli kuitenkin siisti ja hevoset näyttivät suhteellisen hyvin hoidetuilta.
”Huhuu? Onko täällä ketään? Haluaisin ostaa hevosen”, huutelin talliin.
”Tullaan, ihan pikku hetki”, kuului miehen ääni jostakin perältä.
Kohta näkyviin ilmestyi melko pitkä ja lihaksikas mies, jolla oli aivan liian iso nenä.
”Huomenta. Vai että olet pollea etsimässä?” mies kysyi hymyillen.
”Kyllä vain”, sanoin ja katselin ympärilleni. ”Olen lähdössä pitkälle matkalle ja tarvitsen kestävän ratsun.”
”Vai niin”, mies sanoi mietteliäästi ja johdatti minut suuren hevosen eteen. ”Tämä tamma on luultavasti jaksavin hevonen, mikä minulla on”, mies sanoi ja alkoi esitellä hevosta minulle.

Tuntia myöhemmin, koe ratsastuksen jälkeen, minä seisoin uuden hevoseni kanssa kadulla. Tamma oli nimeltään Calandra. Olin ostanut sille myös satulan ja suitset, sekä muutamia välttämättömiä hoitotarvikkeita. Tamma oli ruskea, ja sillä oli musta häntä ja harja, sekä valkoiset sukat takajaloissa.

Saavuimme ladolle, jossa minun oli määrä tavata työnantajamme, hieman ajoissa ja jouduimme odottamaan jonkun aikaa.
Hieman ennen puolta päivää Lario saapui myös paikalle. Hän talutti myös hevosta perässään, mutta hänen hevosellaan ei ollut ollenkaan satulaa, vain suitset.
”Aiotko tosiaan ratsastaa päivät pitkät ilman satulaa?” sanoin pilkallisesti.
Haltia katsoi minua ja tuhahti. ”Mihin minä satulaa tarvitsisin, kun pärjään hyvin ilmankin.”
Sen jälkeen me olimme hiljaa.

Odotimme työnantajaa, joka saapuikin kohta ratsastaen.
”Hyvä, olette hankkineet hevoset, nyt on aika tavata neiti di Vedere”, mies ilmoitti ja me lähdimme ratsastamaan hänen perässään kohti maaseutua.

Jonkun aikaa ratsastettuamme saavuimme suuren kartanon pihaan. Talo oli yksi suurimpia mitä olin koskaan nähnyt ja sitä ympäröi komea puutarha.
Pysähdyimme talon suurten ovien eteen ja laskeuduimme hevosiemme selästä.  Nuori poika oli juuri laittamassa kaunista valkoista hevosta valmiiksi.
Työnantajamme lähti sisälle ja käski meitä odottamaan pihalla. Minä ja Lario seisoskelimme vaitonaisina vierekkäin. Katselin taloa, joka toi minulle mieleen enemmän kuninkaan linnan kuin aateliskartanon, sen verran komea se oli.

Puolen tunnin turhauttavan seisoskelun jälkeen ovet aukenivat ja työnantajamme astui ulos ja perässään nainen. Katsoin naista, hän oli todella kaunis, pitkät ruskeat hiukset ja siniset silmät, jotka loistivat kauniisti. Hänen ihonsa oli vaalea ja hän oli hoikka ja pitkä, ehkä minun pituiseni.
”Saanko esitellä teille Farina di Vedere, teidän suojeltavanne”, työnantaja sanoi.

[Sha]

4. luku
Lario

Katsoin tyttöä uteliaana. Tällä oli pitkät, ruskeat hiukset, jotka kiilsivät kirkkaassa auringonpaisteessa melkein yhtä kirkkaina kuin itse aurinko. Hänen siniset silmänsä välkehtivät, mutta ne näyttivät kovin suruisilta. Olisin voinut ihastua häneen heti, ellen olisi ollut kiinnostunut oman sukupuoleni edustajista. Vilkaisin Garrenia nopeasti, tämä tuijotti Farinaa kuin lumottuna. Aika epä- vampyyrimaista käyttäytymistä, ajattelin huvittuneena ja tukahdutin hymyni.
”Hyvää päivää, armon neiti”, sanoin tytölle suudellen tätä kämmenelle ja kumartaen syvään.
”Nimeni on Lario Agawath.”
”Hyvää päivää”, tyttö vastasi ja niiasi hennosti.
”Päivää, neiti”, Garren sanoi ja huomasin, ettei ollut kovin hänen tapaistaan puhua ihmisille noin muodollisesti ”Minä olen Garren Trevelyan.” Garren myös kumarsi ja suuteli tyttöä kädelle.
”Oikein hyvää päivää”, Farina sanoi ja katsoi Garrenia uteliaasti.

”Noniin, kun esittäytymiset on hoidettu, menen suoraan asiaan”, työnantajamme sanoi. ”Haluan, että lähdette mitä pikimmin liikkeelle, jotta pääsisitte mahdollisimman nopeasti perille. Herttuan valitsema puoliso Farinalle haluaa pitää häät niin pian kuin mahdollista.”
Häät? ajattelin. Tehtävämme on siis viedä tyttö pakkonaitettavaksi jonkin miehen luokse. Minua se ei häirinnyt, mutta vaistosin Garrenin vierelläni värähtävän.

”Lähdemme siis heti”, sanoin kumartaen työnantajalle.
Garren nyökkäsi ja työnantaja lähti saattamaan meitä ja Farinaa hevosten luo. Farina sai hevosekseen sen upean valkoisen hevosen, jota oltiin tullessamme laittamassa valmiiksi matkalle. Farinan tavarat laitettiin satulalaukkuihin ja minulle annettiin yksi hänen reppunsa, joka oli painosta päätellen täynnä kiviä. Heilautin repun selkääni ja Farina katsoi kauhuissaan vierestä.
”Kohtele hyvin sitä reppua”, hän sanoi samettisella äänellä, jota yksinkertaisesti oli pakko totella.
Nyökkäsin nopeasti.

”Lähdetään”, Garren tokaisi, kun kaikki oli valmista.
Niin lähdimme matkaan, pitkälle matkalle, joka saattaisi olla vaaroja täynnä.

Ensimmäisenä päivänä yritimme jututtaa Farinaa, mutta hän vastaili lyhyesti ja vältteli selvästi vastaamasta itseään tai sukuaan koskeviin kysymyksiin. Garren yritti myös hienoisesti siirtää keskustelua Farinan tulevaan mieheen, mutta Farina ei kommentoinut asiaa. Lopulta luovutimme ja matkustimme hiljaisuuden vallitessa.

Hämärän koitteessa leiriydyimme pienen järven rannalle.
”Käyn uimassa”, murahdin matkakumppaneilleni ja lähdin järven vierelle pensaikon taakse riisuutumaan. Heti päästyäni viimeisestäkin vaatekappaleesta eroon lähdin kahlaamaan järveen. Vesi oli vilpoisaa ja sai ihoni nousemaan kananlihalle. Raikas vesi kuitenkin virkisti matkasta väsyneitä jäseniäni ja tehtyäni muutaman uimaliikkeen käännyin selälleni kellumaan ja katselin taivasta, jolle syttyisi vähän ajan päästä miljoonia tähtiä.

Vilvoiteltuani tarpeeksi lähdin takaisin rantaan päin, mutta päästyäni parin askelen päähän vaatteistani näin Garrenin kyykistelevän järven rannassa uittaen kattilaa vedessä.
”Mitä sinä täällä teet?” kysyin järkyttyneenä vampyyrilta. Käännyin häneen selin ja peruutin vaatteideni luo. Nappasin vaatepinosta housuni ja vedin ne nopeasti jalkaani. Sitten käännyin Garreniin päin kuulemaan selityksen minun rauhani häiritsemiselle.
”Tulin hakemaan täältä vettä ruokaa varten. Vai onko sinulla jotakin sitä vastaan, että haluamme syödä?” Garren vastasi kohottamatta katsettaan kattilasta.
”Minä olin alasti!” sanoin ehkä turhankin kovalla äänellä ja toivoin heti, ettei Farina ollut kuuloetäisyydellä.
”En minä katsele miehiä sillä tavalla”, Garren sanoi ja nosti katseensa minuun saatuaan kattilan täyteen.
”Mutta kuitenkin! Olisi mukavaa edes säilyttää jonkinlainen yksityisyys”, tuhahdin ja aloin turhautuneena kiskoa paitaa päälleni.
”Housusi ovat väärinpäin”, Garren totesi osoittaen löysiä ruskeita housujani ja lähti astelemaan takaisin leiripaikalle täyden kattilansa kanssa.

Saatuani vaatteet päälle, jopa oikein päin, palasin leiriin, johon Garren oli virittänyt nuotion ja jonka päällä oli kattila täynnä vettä. Garren hääräsi nuotion ääressä syöttäen sinne vähän väliä lisää puuta. Farina istui maahan levitetyn satulahuovan päällä ja tuijotti Garrenia ajatuksissaan.
Meinasin huomauttaa siitä jotakin vihjailevaa, mutta ajattelin, ettei se olisi sopivaa. Niinpä menin hiljaisten ihmisten (tai no, ihmisen ja vampyyrin) vierelle ja istuuduin kivenlohkareen päälle. Äkkiä päähäni iski ajatus, että eikö Garrenin pitäisi syödä jossakin vaiheessa matkaa. Ja olin kuullut, ettei vampyyri pysty elämään kauan eläinten verellä.

”Garren, milloin sinä aiot syödä?” kysyin ajattelematta yhtään mitä kysyin.
Näin paniikin Garrenin silmissä, kun hän katsoi minusta Farinaan, joka oli herännyt ajatuksistaan kuullessaan minun puhuvan, mutta sitten hän vastasi nopeasti:
”Sitten kun olet pyydystänyt meille ruokaa.”
Hän mulkaisi minua vielä varoittavasti ja ymmärsin, että olin ollut vähällä paljastaa Farinalle Garrenin synkän salaisuuden.

Minun pitää siis hankkia ruoka, hienoa, ajattelin synkkänä ja kävin hakemassa jousipyssyn laukustani.
Juuri kun astuin metsään, kuulin Farinan sanovan jotakin Garrenille, mutta en saanut sanoista selvää. Jatkoin matkaa syvemmälle metsään jupisten itsekseni.

[Cora]

A/N: Sitä kommenttia edelleen odotellen...


5. luku
Garren

Lario näytti närkästyneeltä joutuessaan lähtemään metsälle, mutta mitäs oli sellainen suurisuu, ajattelin.
Larion kadottua metsään huomasin Farinan katsovan minua.
”Onko herra Agawath haltia?” Farina kysyi ensimmäistä kertaa aidosti kiinnostuneena koko päivänä.
Katselin Farinan kauniita kasvoja, jotka tuntuivat hohtavan tulen valaistessa niitä.
”On”, vastasin rehellisesti
”Hän näyttää aivan haltialta. Minun mielestäni haltiat ovat kiehtovia”, Farina sanoi yrittäen olla kadottamatta muodollisuutta äänestään.
”Minusta eivät”, sanoin tummasti ja tunsin pienen kateuden piston, kun Farina puhui niistä pirun otuksista niin ystävälliseen sävyyn.
”Miksi? Hehän elävät ikuisesti! Hehän asuvat puissa ja vaeltavat luonnossa vaivatta. Ja he ovat paljon vahvempia kuin ihmiset”, Farina selosti innostuneena, unohtaen täydellisesti muodollisen puhetapansa.

Katsoin Farinaa kulmieni alta.
”Farina…” aloitin, mutta nainen keskeytti minut:
”Neiti di Vedere, jos saanen pyytää”, Farina korjasi melkein automaattisesti.
”Neiti di Vedere. Haluatko sinä tosiaan mennä sinne minne ikinä me olemmekaan menossa?” kysyin.
Farina katsoi minua toinen kulma koholla, mutta ei vastannut.
”Olemme menossa tulevan aviomieheni luo”, Farina sanoi lopulta.
”Rakastako sinä häntä?” kysyin ajattelematta sitä sen kummemmin.
”Anteeksi? Eikö tuo ole vähän… röyhkeää vain henkivartijalta”, Farina tiuskaisi kylmästi.
”Kunhan kysyin”, sanoin välinpitämättömästi.
”Älä kysy. Asia ei nimittäin kuulu sinulle!” Farina totesi ja katseli tulta.

”Hyvä on. Minä menen sitten uimaan”, murahdin ja nousin seisomaan.
”Mutta eikö sinun pitäisi vahtia minua?” Farina kysyi hieman pelokkaana. Hymyilin pimeyteen.
”Jos et halua jäädä yksin, tule mukaan”, sanoin ja lähdin lampsimaan järvelle päin.
Kuulin Farinan tuhahtavan vihaisesti ja pystyin kuvittelemaan miten nainen nakkeli niskojaan ärtyneenä.

Ehdin melkein kadota metsän pimentoon, kun Farina hypähti pystyyn.
” Odota!” hän huudahti ja kiiruhti perääni.
Hän harppoi perääni mutisten jotain huonoista henkivartijoista ja röyhkeyden huipusta. Nuo sanat nostattivat väkisinkin pienen hymyn huulilleni.
Kävelimme perätysten järven rantaan. Farina seisahti jonkun matkan päähän rannasta ja jäi katselemaan tummaa järveä. Nainen veti syvään henkeä ja näytti siltä kuin olisi ollut ulkona ensimmäistä kertaa hyvin pitkään aikaan.

Aloin avata paitaani, ajatuksena mennä uimaan järveen.
Farina henkäisi terävästi. ”Mitä sinä oikein teet?”
”Riisun”, totesin ja vedin paitani pois.
”Ethän sinä voi!” Farina sanoi järkyttyneenä.
”Miten niin en voi?” kysyin ja aloin avata vyötäni.
”No sehän on… siveetöntä”, hän sanoi, vaikka kuulin hänen äänessään pientä kiinnostusta.
”No käänny toiseen suuntaan, jos sinua häiritsee”, sanoin ja jatkoin riisuutumista
Farina kääntyi poispäin tuhahtaen. Vedin loput vaatteeni pois ja pinosin ne kasaan erään puun alle. Astuin aivan vieressä olevaan järveen ja lähdin kahlaamaan syvemmälle. Kylmä vesi pisteli jalkojani, mutta yritin olla välittämättä siitä, sillä minun oli pakko saada kylmä kylpy.

Kun vesi oli tarpeeksi syvää, sukelsin ja uin kauemmas järvelle. Kun nousin pintaan, käännyin katsomaan rannalle ja huomasin Farinan katsovan itseäni. Väläytin naiselle hymyn, jonka hän ilmeisesti tulkitsi jonkinlaiseksi vihjaukseksi liittyä seuraani, sillä tämä käänsi katseensa poispäin loukkaantuneena.
Uiskentelin hetken aikaa pitäen koko ajan Farinaa silmällä. Lopulta kun nainen alkoi haukotella tuskastuneesti, päätin palata takaisin rantaan. Tunsin oloni paljon paremmaksi kuin ennen kylpyä.

Kun aloin kahlata matalikossa, Farina ymmärsi kääntää katseensa muualle. Juurin kun olin vetämässä housuja jalkaani, kuulin Larion huutelevan kauempana leirissä.
”Garren! Farina! Missä te olette?”
”Rannassa!” huudahdin ja aloin kiskoa vaatteita ripeästi niskaani ettei Lario vahingossakaan näkisi minua ilman housuja, vaikka minä olinkin hänet nähnyt.
Lario ilmestyi kohta leirin suunnasta luoksemme.
”Kävittekö te uimassa?” Lario kysyi epäilystä äänessään.
”Minä en käynyt”, Farina totesi ja meni Larion luo.
”Löysitkö jotain ruokaa?” kysyin haltialta, kun lähdimme kolmisin takaisin leiriin.
”Muutaman jäniksen, toivottavasti kelpaa”, Lario sanoi suunnaten viimeisen kommenttinsa enemmän Farinalle.
”Kyllä se kelpaa, kiitos”, Farina vastasi kiitollisena.

Lario laittoi ruoan, sillä minusta ei oikein ollut kokiksi, koska en ollut koskaan laittanut ruokaa. Ruoan valmistuttua Farina ja Lario söivät sitä hyvällä ruokahalulla, mutta minä näykin vain omaani. En nimittäin pitänyt hirveästi tavallisesta ruoasta, söin sitä oikeastaan vain näön vuoksi.
Ruoan jälkeen Farina poistui omaan telttaansa jättäen minut ja Larion kaksin nuotion luo.

”Meidän kai pitää järjestää jonkun näköiset vahtivuorot”, Lario totesi.
”Miksi ihmeessä? Tämä on todella turvallista seutua!” totesin.
”Niin on, mutta kaikkeen pitää olla valmiina”, Lario sanoi. Mielestäni hän kuulosti aika tekopyhältä.
”Ihan miten vaan. Mene sinä nukkumaan, en minä kuitenkaan haluaisi nukkua kanssasi”, murahdin vihaisena siitä, että pihi työnantajamme ei ollut antanut minulle ja Lariolle vain yhden teltan.
”Hyvä on”, Lario sanoi vihaisena ja marssi telttaan.

Minä kävin selälleni makaamaan ja katselin taivaalla tuikkivia tähtiä kuunnellen samalla tulen iloista rätinää. Silmäni alkoivat vasten kaikkia odotuksiani painua hitaasti kiinni ja sitten vajosin unien maailmaan.

Heräsin jonkun töniessä minua. Avasin silmäni ja näin Larion vihaiset kasvot naamani edessä. Hyvä etten huutanut säikähdyksestä, mutta sain sen tukahdutettua juuri ajoissa.
”Mitä hemmettiä?” mutisin vihaisesti ja nousin istumaan. Kaikkialla oli vielä pimeää.
”Senkin kelvoton vampyyrin ketale!” Lario kirosi.
”Shh… Hiljaa typerys”, sihahdin, sillä pelkäsin Farinan kuulevan.
”Älä pelkää ei Farina kuule, hän nukkuu, juuri niin kuin sinäkin! Sinun piti vartioida, ei vedellä hirsiä!” Lario sanoi murhaavasti.
Murisin haltialle ja nousin seisomaan.
”Miksi sinä olet hereillä?” kysyin, vaikka ei se minua edes kiinnostanut.
”Heräsin kuorsaukseesi”, Lario sanoi pientä huvittuneisuutta äänessään.
”Minä en kuorsaa!” murahdin vihaisesti.
”Niin, et varmaan”, Lario sanoi huvittuneena.
Minä kurtistin kulmiani ja nousin seisomaan.
”Nyt kun sinä olet kerran hereillä, sinä kai pidät vahtia”, sanoin ja lähdin telttaan.

Lario tuhahti, mutta istahti kivelle nuotion viereen.
Minä menin telttaan. Siellä oli melko kuuma, mutta kirpeän ulkoilman jälkeen lämpö teki hyvää. Löysin teltasta viltin, joka luultavasti kuului Lariolle. Vedin sen niskaani ja ajattelin, ettei Lario pahastuisi, jos lainaisin sitä. Nukahdin melkein heti.

Seuraavana aamuna heräsin jonkun liikkuessa teltan ulkopuolella. Kurkistin ulos teltasta ja näin Larion sukimassa hevostaan. Hän puhui sille vierasta kieltä, josta en ymmärtänyt mitään. Hevonen selvästi nautti Larion harjauksesta ja olikin ummistanut silmänsä nautinnollisena. Oliko Larion kosketus muka noin huumaava? ajattelin.

Seuraavana aamuna lähdimme aikaisin liikkeelle. Lario oli päättänyt, että meidän olisi ehdittävä erään solan läpi ennen pimeän tuloa. Haltian mukaan solan tälle puolelle on vaarallista leiriytyä. Solan läheisyydessä kuulemma majaili paljon kyseenalaista porukkaa…

[Kavaljeeri]

Hei! (toivottavasti tää menee oikeaan paikkaan.. eka kommentti ikinä!) Minä olen kaivannut tätä ja nyt satuin löytämään. Upeaa että joku kirjoittaa vampyyreistä ja haltioista! ^^ Toivottavasti tätä jatketaan, koska minua kiinnostaa kovasti miten tässä käy.. Niin oikein kivaa tekstiä! En valitettavasti osaa antaa hyviä neuvoja tai palautetta, mutta toivon kovasti jatkoa!
Kiitos ja kumarrus.

[Sha]

Kavaljeeri: Oih, ihanaa kuulla että joku on jopa kaivannut tätä! Kiitos siitä! ^^ Tottakai jatkamme tätä, ei tätä niin vain pysty lopettamaan. Kiitos kommentista!



6. luku
Lario

Ratsastelimme hyvää vauhtia solan läpi, minun tarkkaillessa jatkuvasti ympäristöä ja varsinkin taivasta peläten, että pimeä tulisi ennen kuin ehtisimme solan läpi.
”Ei se aurinko laske vielä hetkeen”, Garren sanoi kyllästyttyään vauhkoiluuni.
”Ei niin, mutta tämä sola on pitkä ja meillä kestää ennen kuin pääsemme sen läpi. Epäilen, ehdimmekö sittenkään täältä pois ennen pimeän tuloa”, sanoin.

Pidimme välillä taukoja, mutta hyvin lyhyitä sellaisia säästääksemme aikaa. Farina ei väittänyt vastaan, vaikka hän selvästi olikin uupunut matkasta. Hän ilmeisesti tajusi vaaran, johon voisimme joutua. Garren puolestaan vähätteli asiaa ja sanoi, ettei meillä olisi mitään hätää, varsinkin kun hän oli mukana. Mutta hän ei ollut kuullut juttuja siitä jengistä, joka pyöri juuri tässä samaisessa solassa, jossa matkasimme. Hän ei ollut kuullut sen johtajasta, sokeasta ja verenhimoisesta vampyyrista, joka tappoi kaikki miehet ja raiskasi naiset, jotka sattuivat hänen solaansa pimeän aikaan. Ja hänen joukkonsa, jotka koostuivat vampyyreista, ihmissusista ja kentaureista olivat melkein yhtä pahoja kuin hänkin ja jotka toimivat hänen apureinaan.

Tuntuu hullulta uhrata henkensä yrittäessä mennä läpi solasta, jossa vaanii niin niljakasta porukkaa, mutta meillä ei yksinkertaisesti ollut muuta mahdollisuutta. Solan kautta pääsisimme mahdollisimman nopeasti perille. Jos olisimme lähteneet kiertämään, matkaan olisi kulunut monta päivää enemmän.

Aurinko alkoi laskea, emmekä me olleet vieläkään päässeet ulos solasta. Nyt Farinakin näytti pelokkaalta.
”Tuolla pääsemme ulos!” Garren huudahti osoittaen eteenpäin.
Olimme kiristäneet tahtia, mutta nyt kannustimme hevoset laukkaan. Kunhan vain pääsisimme solan ulkopuolelle, olisimme turvassa. Metsässä vainoajat olisi helppo karkottaa kannoilta.

Aurinko laski juuri kun näimme edessämme metsän tiheän puuston ja kasviston, mutta emme ehtineet nähdä muuta, kun eteemme hyppäsi jostakin, en edes tiedä mistä, suuri joukko. Tunnistin sen heti pahamaineiseksi Agul- joukoksi nähdessäni valtavat kentaurit, sudenmuotoiset oliot sekä ihmishahmoiset vampyyrit.

”Minne olitte menossa?” kaikui solassa vahva ääni, joka selvästi kuului johtajalle, hänelle, jota kutsuttiin kreivi Curladiksi.
Hän ei antanut meidän vastata, ei tietenkään, sillä emmehän me saaneet puhutella häntä, mehän olimme hänen mielestään häntä itseään alempiarvoisia.
”Luulitteko pääsevänne pakoon?” kreivi Curlad karjaisi ja sai joukkonsa nauramaan selkäpiitä karmivasti. Heidän äänensä tehostuivat vielä solan seinien kaikuessa. ”Antakaas, kun tutkin teidät.”

”Älkää sanoko hänelle mitään, yritän keksiä, miten pääsisimme täältä pois”, kuiskasin matkatovereilleni hiljaa.
”Älkääpäs kuiskiko!” kreivi Curlad huusi ja lennähti luoksemme yhdellä loikalla, tavalla, jonka vain vampyyrit hallitsevat.
Vilkaistessani Farinaa hän näytti hyvin kalpealta ja oli selvästikin paniikissa.
”Haistan ihmisen!” kreivi Curlad sanoi ja hyppäsi Farinan hevosen eteen, niin että hevonen pillastui ja nousi takajaloilleen. Farina tarrasi kaikin voimin suitsiin ettei putoaisi vauhkoontuneen hevosensa selästä. Hän toimi kuitenkin liian hitaasti eikä saanut kunnon otetta, joten putosi maahan.

”Hys”, pelottava vampyyri kuiskasi hevoselle ja hevonen laskeutui heti kaikille neljälle kaviolleen ja lopetti silmiensä pyörittelyn. Näytti kuin se olisi vajonnut jonkinlaiseen transsiin.
”Sinä, tyttö!” kreivi Curlad karjahti Farinalle, kun tämä nousi ylös pidellen käsivarttaan.
”Älä uskallakaan koskea häneen!” Garren puolusti hevosensa selästä.
”Kuinka uskallat puhutella minua!” kreivi Curlad sähähti ja hyppäsi puolestaan Garrenin eteen. Tämän hevonen ei pillastunut niin kuin Farinan, joten päättelin Garrenin rauhoittaneen sitä jotenkin. Ehkä hän hallitsi saman taidon kuin kreivi Curlad.

Kreivi Curlad nosti nenänsä ylös ja haisteli ilmaa kuin koira.
”Petturi!” se sylkäisi sanan Garrenille. Sitten se kääntyi joukkojensa puoleen, jotka seisoivat rivissä irvistellen julmasti ja odottaen käskyjä.
”Yön lapset!” se huusi ja viittoihin pukeutuneet vampyyrit astuivat pari askelta eteenpäin. ”Tässä edessänne näette petturin, joka on siirtynyt palvelemaan ihmisiä. Vampyyri palvelemassa ihmisiä!” Sitten se sylkäisi Garrenin hevosen jalkojen juurelle.
Nyt se sitten tuli ilmi, ajattelin surullisesti. Jos koskaan pääsisimme tästä pois, Farina tietäisi Garrenin olevan vampyyri, eikä enää luottaisi tähän ollenkaan. Ja niin matkamme epäonnistuisi, sillä en voinut yksin saattaa Farinaa sinne, mihin olimme menossa. Olisi liian vaarallista kulkea kahdestaan niin pitkä matka.

Farina oli noussut seisomaan ja katsoi Garrenia järkyttynyt ilme kasvoillaan, ilmeisesti uskomatta korviaan.
”Ja sinä!” vampyyri sanoi ja siirtyi eteeni. Olin valmistautunut vampyyrin tuloon, joten olin rauhoittanut valmiiksi hevoseni omilla keinoillani. ”Oletko sinäkin ihminen?”
”Haltia!” huudahti joku vampyyrin joukoista kauempaa. ”Haistaisin haltian vaikka 300 kilometrin päähän!”
”Hiljaa, Salzar! Vakuutan, että sinä saat kostaa tälle haltialle sen, mitä sen lajitoveri teki sinulle viisi vuotta sitten” kreivi Curlad sanoi.
Katsoin kenelle hän puhui ja näin ihmissuden, jonka kasvojen poikki kulki ilkeännäköinen arpi. Ihmissusi huomasi katseeni ja tuli lähemmäs.
”Eikö olekin hieno?” se kysyi osoittaen arpeaan ”Sen teki saastainen lajitoverisi miekalla. Aivan! Miekalla! Eikö olekin, että haltiat eivät saisi käyttää miekkoja? Sehän sanotaan jossakin teidän säännöksissänne. Turha sääntö, sanon minä! Kannattaisi käyttää enemminkin kynsiä.”
Sitten se paljasti pitkät ja ilmeisen terävät kyntensä ja irvisti.

”Malta hetki, Salzar, pääset häneen kyllä vielä käsiksi. Kysyn heiltä vain ensin muutaman kysymyksen, ihan vain tapojeni vuoksi”, kreivi Curlad sanoi. ”Te olette kummallisin näkemäni joukkio sitten viiden vihreän maahisen, joilla oli lemmikkinään punainen lohikäärme. Valitettavasti se lohikäärme pääsi pakoon”, kreivi Curlad sanoi muistellen haikeana ja nuolaisi sitten huuliaan, ”mutta ne maahiset maistuivat herkulliselta. Tosin ne maistuivat hieman homeisilta, kaiketi johtuen siitä väristä.”
”Mutta mitä varten te olette täällä?” porukan johtaja kysyi kuin olisi tiedustellut kohteliaasti vointiamme.
”Olemme vain ohikulkumatkalla ja meillä olisi hieman kiire, joten jos voisimme jatkaa…” yritin päästä pälkähästä puhumalla.
”Mikä on matkanne tarkoitus?” kreivi kysyi selvemmin, kovalla äänellä ja painottaen jokaista sanaa kuin puhutellen tyhmää peikkoa.
”Menen naimisiin L’Assautin linnassa ja nämä herrat saattavat minua”, Farina sanoi ylväästi pidellen loukkaantunutta käsivarttaan. Garren voihkaisi hiljaa.
Kreivi Curlad nuolaisi uudestaan huuliaan ja sanoi:
”Vai naimisiin. Sepä mielenkiintoista. Olisiko itse Malyshkan kanssa?” kreivi kysyi hymyillen paljastaen samalla kullatut kulmahampaansa.
”Niin”, Farina vastasi hiljaa.
”Vai niin, vai niin”, vampyyri mutisi ”Mutta nyt olemme jo lörpötelleet tarpeeksi, on toiminnan aika.”

Ihmissusi, jota kreivi oli aiemmin kutsunut Salzariksi, käveli uhkaavasti minua kohti.
”Oikein Salzar, lupasin sinulle tuon haltiapojan. Tee hänelle mitä haluat, kunhan varmistat, että hän kärsii kunnolla. Vampyyritoverit, kostakaa tuolle petturille”, kreivi Curlad sanoi osoittaen Garrenin suuntaan. Itse asiassa hän ei osoittanut suoraan Garreniin, sillä eihän hän nähnyt, missä kohtaa Garren tarkalleen oli. ”Ja minulle jää… nainen!”
”Ei!” Garren huusi. Hän hyppäsi hevosensa selästä ja melkein samalla sekunnilla oli jo nostanut Farinan hevosen selkään. Hän kuiskasi vielä jotakin tytölle ja antoi tälle sitten tikarin.
Minäkin hyppäsin alas hevoseni selästä, niin olisi helpompi taistella.
Sillä hetkellä Salzar hyökkäsi karjuen kimppuuni.

Nappasin hevosen satulalaukusta kokoon taittuvan taistelukepukkani ja venytin sen täyteen mittaansa pienellä ja nopealla loitsulla. Juuri kun Salzar olisi katkaissut pääni terävillä kynsillään, hutkaisin häntä kepillä päähän. Haltiannopeudella ja voimalla ihmissusi oli pian poissa pelistä ja menin taistelemaan muita vastaan. Kun olin saanut yhden kentaurin tajuttomaksi, tajusin, että kannoin edelleen Farinan reppua selässäni. Kiskaisin sen nopeasti pois ja heitin läheisen pensaan taakse. Taistelussa se olisi vain hidasteena.
 
Garren taisteli yrittäen samalla suojata Farinaa, joka istui Garrenin hevosen selässä ja huitoi tikarilla liian lähelle uskaltautuvia otuksia.
Meillä ei ole mitään mahdollisuuksia näin suurelle joukolle, ajattelin masentuneena, kun läimäytin yhtä vampyyria vatsaan.

Äkkiä erotin herkillä korvillani erikoista ääntä. Ihan kuin jokin suuri lähestyisi meitä, mutta maa ei tärähdellyt. Tuntui, kuin itse ilma olisi tärähdellyt. Sitten alkoi kuulua tasaista läpsähtelyn tapaista ääntä. Nyt muutkin kuulivat sen. Kaikki jähmettyivät paikoilleen kuuntelemaan kummallisia ääniä. Jotkut osoittelivat taivaalle, sinne suuntaan, josta me olimme tulleet ja johon olimme selin.
”Se on se!” huusi vampyyri, jota vastaan olin ollut taistelemassa.
Vaikka aina kielletään kääntämästä selkäänsä viholliselle, minä tein juuri sen. En voinut olla katsomatta, mikä oli oikein tulossa. Käänsin päätäni niin, että näin valtavan kokoisen, tulenpunaisen lohikäärmeen lähestyvän meitä kovaa vauhtia.

”Jatkakaa taistelua!” Farina huusi minulle ja Garrenille hevosen selästä.
Tajusin, että se oli kannattavaa, muut olisivat hämmennyksissään lohikäärmeen takia ja heidät olisi helppo listiä silloin. Vaikkakin voi olla, että lohikäärme oli tullut tappaakseen meidät kaikki, mutta se olisi sitten sen ajan murhe.

Valitettavasti vampyyri, jota olin jo kerran mäjäyttänyt vatsaan, oli myös reagoinut Farinan huutoon ja valmistautui juuri iskuun. Samalla hetkellä maa tärähti allamme ja meinasin menettää tasapainoni. Lohikäärme oli laskeutunut taaksemme, sen kuuma hengitys sai ihokarvani nousemaan pystyyn.

Seuraavaksi tajusin vain palaneen hajun ja tajusin, että lohikäärme oli sylkäissyt tulta ja osa hiuksistani oli syttynyt palamaan. Pahemmin kuitenkin kävi meitä vastapäätä olevalle joukkiolle, joka oli syttynyt kokonaan palamaan. Sammutin hiukseni paljailla käsilläni ja tarkistin nopeasti, että Garren ja Farina olivat kunnossa. Sitten silmissäni pimeni.

[Cora]

7. luku
Garren

Sen jälkeen, kun lohikäärme sylkäisi tulta suustaan, kaikki muuttui melko sekavaksi. Kuului ihmissusien tuskaisaa ulvontaa, vampyyrien karjuntaa ja kaikki oli tulessa. Kuulin Farinan kiljaisevan tulen poltellessa hänen ihoaan.  Käännyin naisen puoleen revittyäni viimeisenkin tätä tavoittelevan vampyyrin kurkun auki. Farina tuijotti lohikäärmettä kuin ei olisi ollut aikaisemmin sellaista nähnytkään.
”Lohikäärme!”  Farina kiljui hädissään otuksen läpsytellessä suuria siipiään ärtyneenä.
”Niin on, mutta älä sitä ajattele. Meidän täytyy lähteä!” huudahdin Farinalle.
Johdatin hevoseni ja sen selässä istuvan Farinan kauemmas polttavista liekeistä.
”Oletko kunnossa?” kysyin Farinalta tutkaillen häntä samalla.
”O- Olen”, hän mutisi kääntäen katseensa minuun, mutta vain hetkeksi, sillä lohikäärme murisi vihaisesti saaden taas Farinan huomion.  
Nainen tuijotti ylitseni suurta otusta, joka katseli ympärilleen, kuin etsien jotakuta.

”Lario! Tule! Meidän täytyy mennä!” huudahdin peläten lohikäärmeen huomaavan meidät.
Lario ei kuitenkaan vastannut. Aloin vilkuilla ympärilleni etsien haltiaa katseellani. Myös Farina katseli ympärilleen hätääntyneenä.
”Lario!” huusin uudestaan. Yritin pitää ääneni mahdollisimman rauhallisena, mutta vatsassani muljahti ilkeästi, kun ajattelin, että haltialle olisi sattunut jotain.
”Tuolla!” Farina huudahti osoittaen jonnekin lähemmäs lohikäärmettä.
Minulla kesti hetken aikaa löytää Lario katseellani, mutta kun näin haltian pelästyin pahanpäiväisesti.

”Onko hän kuollut?” Farina sanoi epäluonnollisen kimeällä äänellä.
En sanonut mitään vaan tuijotin Lariota. Hän makasi kasvot maata kohti ja näytti pelottavan elottomalta.
”Sinun täytyy lähteä”, sanoin herättyäni ajatuksistani lohikäärmeen uhkaavan murinan pelottamana.
”Ei! En jätä sinua!” Farina huudahti pelokkaana.
”Täällä ei ole turvallista!” sanoin vihaisesti naiselle.
”Entä Lario?” Farina hätäili.
”Minä hoidan hänet!” sanoin ja otin Calandran suitsista kiinni ja käänsin sen turvan lähtösuuntaa kohti.
Farina näytti epävarmalta, mutta ei sentään yrittänyt laskeutua hevosen selästä.
 
”Ratsasta metsään, jatka tietä ainakin kaksi kilometriä, kunnes saavut eräälle joelle. Jää sinne ja piiloudu! Mene!” selitin nopeasti Farinalle.
Nainen ei vieläkään liikkunut, vaan katsoi nyt minua huolestuneena.
”Tuletko sinä perässä? Siis te”, Farina kysyi.
”Tulemme ihan kohta. Me kyllä löydämme sinut. Mene jo!” sanoin ja kosketin naisen jalkaa. Tämä katsahti kättäni ja kannusti sitten Calandran laukkaan sanomatta sanaakaan.

Käännyin ympäri ja lähdin juoksemaan Larion luo. Mitä lähemmäs miestä pääsin, sitä tukalammaksi kuumuus kävi. Pystyin haistamaan palaneen lihan hajun, joka lähti kärventyneistä vampyyreista ja muista otuksista.
Yritin olla herättämättä lähistöllä vihaisesti puhisevan lohikäärmeen huomiota, mutta pitää kuitenkin kiirettä.

Vihdoin saavuin Larion luo. Siinä kohdassa kuumuus niin polttava, että hetken ajattelin miten hän voisi olla vielä elossa. Työnsin kuitenkin ajatuksen taka-alalle ja kumarruin miehen ylle. Hän näytti pahalta. Tämän kädessä oli ikävän näköinen palovamma, hänen kasvonsa olivat punaiset ja hiuksensa kärventyneen näköiset. Hän kuitenkin hengitti ohuesti ja hänen sydämensä löi.

Nostin Larion varovasti käsivarsilleni ja lähdin juoksemaan suuntaan, jonne Farina oli juuri ratsastanut. Juostessani näin Farinan upean hevosen makaavan maassa palaneena. Irvistin pettyneenä.  
Se siitä kyydistä, ajattelin.

Samassa tunsin vahvan ilmavirran tönivän itseäni takaa. Kuului sitä samaa läpsyttelyn tapaista ääntä kuin aikaisemminkin. Katsahdin taakseni ja huomasin lohikäärmeen yrittävän nousta lentoon. Sen katse oli kiinnittynyt solan uloskäynnille. Käännyin katsomaan sinne päin ja olin näkevinäni jonkun seisovan siellä, mutta en voinut olla varma, koska se oli sen verran kaukana.
Lohikäärme nousi viimein ilmaan ja lensi ylitsemme kiinnittämättä meihin huomiota. Se lensi solan ulospääsylle ja kohosi sitten taivaisiin.

Lohikäärmeen mentyä hidastin vauhtini hölkäksi etten olisi vahingossa satuttanut Lariota. Hölkällä jatkoin niin pitkään kunnes saavuin joelle, jonka luo olin käskenyt Farinan mennä.
”Farina! Farina! Tule tänne! Lario tarvitsee apua!” huusin välittämättä kuuliko kukaan.
Hetken oli hiljaista, mutta sitten läheinen pusikko alkoi heilua ja Farina rämpi sen takaa hiukset sekaisin näyttäen kaiken kaikkiaan hyvin epäviehättävältä, mutta en jaksanut välittää siitä vaan kannoin Larion joen rantaan. Farina tuli perässäni näyttäen hyvin huolestuneelta.

Laskin haltian maahan ja kyyristyin tämän ylle. Ravistin tätä hartioista. ”Lario! Herää!” huusin.
”Garren, lopeta tuo! Et saa ruveta hysteeriseksi!” Farina komensi saaden yhtäkkiä hukkuneen itseluottamuksensa takaisin.
”En minä ole hysteerinen!” sanoin ja nousin seisomaan. Normaalissa tilanteessa en olisi tunnistanut omaa ääntäni, niin korkea se oli.  
Farina meni Larion luo ja alkoi riisua tämän osaksi palanutta paitaa tarkastaakseen miten pahoja vammoja hän oli saanut.
”Herran jestas! Minä ihan unohdin! Hänet pitää saada kylmään veteen”, Farina sanoi äkkiä.

Minä hyppäsin Larion luo melkein kaataen Farinan maahan ja nostin Larion syliini ja kahlasin veteen. Laskin haltian veteen, mutta varoin päästämästä hänen päätän vajoamaan veden alle.
”Mitä nyt pitää tehdä?” kysyin rannalla seisovalta Farinalta.
”Minulla on repussani joitakin hoitavia voiteita, niiden pitäisi auttaa”, Farina sanoi.
”No, hae ne sitten!” hoputin.
Farina oli juuri lähdössä pusikkoon, missä Calandra luultavasti lymyili, mutta pysähtyi sitten.
”En voi! Reppuni oli Lariolla, kun tulimme solaan, en ole nähnyt sitä sen jälkeen!” Farina sanoi huolestuneena. En tiennyt oliko hän huolestuneempi repustaan vai Lariosta.
 Murisin hiljaa.
”Minun on kai lähdettävä hakemaan sitä!” sanoin ja nostin Larion takaisin syliini ja kannoin tämän rannalle. Laskin hänet Farinan eteen ja sanoin:
”Viritä nuotio, en usko, että kovinkaan moni niistä solalaisista selvisi lohikäärmeen hyökkäyksestä hengissä. Tulen niin pian kuin ehdin.”
”Olethan varovainen”, Farina mutisi minulle vielä, kun kävelin pusikkoon.
”Olen, olen.”

[Sha]

8. luku
Lario

Heräsin sekavassa mielentilassa ja tunsin jotakin kosteaa kasvoillani. Sain silmäni auki, edessäni seisoi enkeli. Se pyyhki kasvojani märällä rievulla, se tuntui rauhoittavalta.
”Mukavaa, kun palasit takaisin”, enkeli sanoi pehmeällä äänellä ja hymyili suloisesti.
Takaisin? ajattelin sumeilla aivoillani, missä minä olen ollut?
Keskityttyäni hetken karmeat tapahtumat vyöryivät tietoisuuteeni ja muistin hämärästi, että olin pyörtynyt. Samalla hetkellä tajusin enkelin olevan Farina, jota minun olisi täytynyt suojella, ei hänen minua. Havaitsin myös, että pääni lepäsi hänen sylissään.
Yritin nousta ylös, mutta Farina painoi minut takaisin makuulle. Annoin periksi ja nautin kylmästä kosketuksesta kuumottavalla ihollani.

”Farina!” kuulin huudon jostakin.
”Garren!” Farina vastasi iloisesti.
Vampyyri ilmestyi näköpiiriini huolestuneen näköisenä.
”Onko hän… kunnossa?” Garren kysyi kumartuen katsomaan minua tarkemmin.
”Voin loistavasti”, tuhahdin ja yritin taas nousta. Farina painoi minut päättäväisesti takaisin. Huomasin Garrenin synkkien kasvojen synkistyvän hieman lisää. Oliko hän mustasukkainen, kun Farina hoiti minua eikä häntä?
”Hänen palovammansa ovat melko pahat, mutta saan ne hoidettua voiteellani. Kai sinä löysit sen?” Farina sanoi Garrenille
Garren oli jo avaamassa Farinan reppua, kun Farina läpsäytti häntä käteen.
”Anna reppu minulle”, Farina sanoi koleasti.
Garren ojensi repun häpeävän näköisenä. Farina oli näköjään tarkka, kuka sai katsoa hänen mysteerisen laukkunsa sisälle. Minun kävi Garrenia sääliksi, hän yritti vain auttaa. Farina olisi voinut osoittaa edes jotakin kiitollisuutta.
Garren laahusti jonnekin näköpiirini ulkopuolelle ja Farina alkoi levittää viileää voidetta kasvoilleni. Saatuaan kasvoni voideltua hän siirtyi alemmas. Silloin vasta tajusin, että minulla ei ollut paitaa päälläni. Meinasin jo pyytää paitani takaisin, kun muistin että Garren oli jo nähnyt minut alastomana, joten mitä hyötyä siitä enää olisi. Sitä paitsi Farinan hellä kosketus tuntui yllättävän hyvältä.

Äkkiä Farina otti kätensä pois vatsaltani ja laski minut makaamaan ruohikolle ja lähti pois.
Kierähdin kyljelleni, vaikka se sattuikin ja näin Farinan kävelevän nuotion edessä istuvan Garrenin luo.
Nainen selitti vampyyrille jotakin ja osoitti sitten minua. Garren näytti kauhistuneelta ja pudisti tarmokkaasti päätään. Farina sanoi hänelle vielä jotakin ja lähti sitten metsään. Garren katsoi hetken naisen perään, mutta tuli sitten luokseni.
”Pirun nainen”, Garren mutisi selvästi vihaisena.
Hän näytti niin kiukkuiselta, että en uskaltanut sanoa mitään. Murjottava vampyyri teki sen, mitä vähiten odotin hänen tekevän. Hän laskeutui vierelleni ja nosti minut syliinsä, pääni lepäsi hänen rintaansa vasten. Sitten hän otti Farinan voidepurnukan, puristi siitä voidetta käsilleen ja alkoi levittää sitä ylävartalolleni. Ensin olin jäykkänä järkytyksestä, mutta rentouduin pian Garrenin karheiden käsien käsittelyssä. Suljin silmäni ja nautin minua hivelevän vampyyrin kosketuksesta.
Garren teki pyörittäviä liikkeitä käsillään ja jossakin vaiheessa tajusin, että voide oli levittynyt jo kauan sitten, mutta vampyyri vain jatkoi hieromistaan. Nyt hän alkoi äännellä kummallisesti, tavalla jota en ennen ollut kuullut. Tilanne muuttui kummalliseksi, joten avasin silmäni ja huomasin Garrenin silmien olevan suljetut ja hän maiskutti suullaan. Välillä näin hänen valkoisten kulmahampaidensa pilkistävän huulten alta. Garren ääntelehti kovempaan ääneen ja hän alkoi jo kuulostaa epäilyttävältä.
Sitten hän räväytti silmänsä auki lopettaen hivelemiseni ja katsoi minua. Nälkäisenä, ajattelin kauhuissani. Hitaasti, kuin hidastetussa elokuvassa hän kumartui ylleni ja paljasti kulmahampaansa kurkkuni lähellä.

”Garren, ei!” kuului raivokas huuto melko läheltä.
Tunsin vampyyrin kuuman hengityksen ihollani, tunsin hänen hampaidensa kärjet kaulallani.
Sitten mäjähti ja vampyyri rojahti päälleni.
”Anteeksi Lario, minun oli pakko tehdä noin”, Farina sanoi ja kumartui nostamaan Garrenin päältäni. Hän laski vampyyrin vierelleni ruohikolle ja asetteli tämän hyvään asentoon.

”Tästä kepakostasi oli hyötyä”, Farina sanoi hymyillen ja ojensi minulle taistelukeppini.
”Kiitos”, sanoin aidosti kiitollisena. ”Mistä löysit sen?”
”Garren toi sen taistelupaikalta samalla kun haki reppuni”, Farina sanoi silittäessäni hellästi keppiä, joka oli kulkenut mukanani koko elämäni ajan.
”Kiitokset kuuluvat siis hänelle”, sanoin ja vilkaisin maassa tiedottomana makaavaa vampyyriä.
”Anteeksi, en muistanut että hän oli vampyyri. Se vain jotenkin unohtui…” Farina ei saanut sanottua enempää ja alkoi yllättäen itkeä. Hän peitti silmänsä käsillään ja itki äänettömästi.
Nousin varovasti istumaan, tällä kertaa Farina ei estänyt, ja halasin lähelläni kyyköttävää Farinaa.
”Hys”, kuiskasin hänen korvaansa lohduttavasti ja taputin häntä selkään.

Farina itki hetken, mutta lopetti sitten ja pyyhki kyyneleet hihaansa.
”Kiitos”, Farina sanoi hiljaa ja hymyili minulle apeasti.
”Kiitos sinulle”, vastasin ja hymyilin myös ”Sinullehan minä tässä olen kiitoksen velkaa.”
Farina kohautti harteitaan ja kysyi, haluaisinko syödä jotakin. Vastasin myöntävästi, minulla olikin jo kova nälkä.
”Entä Garren?” kysyin osoittaen vampyyriin, joka makasi yhä maassa Farinan asettelemassa asennossa.
”Antaa hänen hiukan huilia siinä, kyllä hän pian herää”, Farina sanoi huolettomasti ja meni nuotion ääreen.
”Oletko varma ettet tappanut häntä?” kysyin huolestuneena.
”Olen”, Farina nauroi. ”En lyönyt häntä edes kovaa.”
”Keppini on tehokkaampi kuin uskotkaan”, huomautin ja tunnustelin varmuuden vuoksi Garrenin pulssia. Se löytyi heikkona ja ehdin jo säikähtää pahinta. Sitten muistin, että vampyyreillä elintoiminnot toimivat erilailla kuin haltioilla tai ihmisillä, joten annoin hänen olla.

Vaikka Garren oli ollut aivan vähällä juoda minusta, en ollut tuntenut pelkoa. Jännitin vain vähän, sattuisiko kun hän upottaisi hampaansa kaulaani. Ehkä olin shokissa, tai sitten olin niin pökerryksissäni palovammojeni takia, etten tuntenut pelkoa. Tai sitten olin vain outo masokisti.

Säikähdin, kun vampyyri vierelläni yhtäkkiä yskähti terävästi. Sitten hän mutisi jotakin valittavalla äänellä, ilmeisesti pääkipua. Heivasin itseäni vähän kauemmas Garrenista, sillä ei tiedä kuinka kärttyinen hän olisi tullessaan tajuihinsa.
”Missä olen?” Garren kysyi sekavasti.

[Cora]

9. luku
Garren

Avasin silmäni ja tunsin hirveää tykyttävää kipua takaraivossani. Kirosin itsekseni ja mietin mistä olin saanut moisen päänsäryn. Yritin nousta istumaan nähdäkseni missä olin, mutta kipu pakotti minut takaisin maahan. Kurottauduin hieromaan särkevää takaraivoani ja tunsin siellä ison kuhmun.
Mitä helvattua? Ihan joku oli lyönyt minua, ajattelin. Yritin miettiä, mitä olin tehnyt viimeksi ja muistin hieroneeni voidetta Larion iholle. Sen jälkeen muistikuvani olivat hieman sekaisia. Muistin, miten olin hieronut Larion vatsaa ja… ja… sitten minun oli tullut nälkä…
”Lario!” huudahdin hädissäni. En kai ollut purrut häntä?
Nousin ylös niin nopeasti, että silmissäni pimeni taas ja rojahdin takaisin maahan.

”Garren?” kuului Larion ääni jostain etäältä.
”Lario?” vastasin ja avasin silmäni hitaasti.
Katselin ympärilleni kirkkaassa auringon paisteessa. Huomasin Larion istumassa vähän kauempana lempeä ilme kasvoillaan.
”Lario!” henkäisin säikähtäneenä ja yritin tutkailla haltiasta merkkejä puremasta. ”Olen niin pahoillani! En kai minä…?”
”Rauhoitu. Olen ihan kunnossa. Et sinä ehtinyt minua purra. Farina täräytti sinulta tajun kankaalle ennen kuin mitään ehti tapahtua”, Lario kertoi yllättävän rauhallisesti huomioon ottaen sen, että hän olisi voinut kuolla kaksi kertaa saman päivän aikana.
”Ai. Farina? Missä hän muuten on?” kysyin huolestuneena.
Lario vilkaisi järvelle päin.
”Peseytymässä”, Lario sanoi ohimennen.
”Ai, että peseytymässä”, sanoin, vilkaisin järvelle ja iskin sitten Lariolle silmää.
Lario mulkaisi minua paheksuvasti ja kääntyi tuhahtaen katsomaan muualle.

Syntyi epämiellyttävä hiljaisuus, jonka aikana onnistuin punnertamaan itseni ylös pääni vihlonnasta huolimatta. Vihdoin Lario kysyi minulta: ”Onko nälkä?”
 ”Nälkä?”
”Tuolla on vanhaa kanisoppaa”, Lario sanoi lipaisten huuliaan vähän turhankin huomiota herättävästi.
”Sinä olet sellaista ruokaa mitä minä kaipaan”, sanoin ja aloin pureskella ylikasvaneita kynsiäni.
Lario tuijotti minua sen näköisenä kuin olisi juuri nähnyt peikon balettipuvussa.
”Anteeksi? Sinä haluat… minua?” hän kysyin järkyttyneenä.
”Sinuapa sinua”, sanoin ja Lario tuijotti minua ja nielaisi raskaasti. ”Sinun veresi on tarpeeksi sakeaa minun makuuni.”
”Ai. Sinä puhuit verestäni”, Lario mutisi.
”Mistä muustakaan?” kysyin ja puraisin suuren palasen peukalonkynnestäni.
”Ei mistään”, Lario mutisi ja olin näkevinäni vienon punan hänen poskillaan.
 
Olin juuri kysymässä mitä Lario oli oikein ajatellut, kun huomasin Farinan tulevan järveltä päin. Naisen pitkät ruskeat hiukset roikkuivat märkinä kehystäen hänen kauniita kasvojaan.
”Garren! Sinä olet hereillä”, Farina sanoi ilahtuneena, mutta katseli minua hieman epäluuloisena.
”Niin olen”, sanoin ja yritin hymyillä naiselle, mutta se luultavasti näytti enemmän irvistykseltä. Hymyileminen ei ollut minun juttuni.
Farina meni Larion luo ja kysyi haltialta: ”Oletko kunnossa?”
”Olen”, Lario sanoi hymyillen. ”Se sinun voiteesi tekee todella ihmeitä.”
Farina naurahti salaperäisesti ja istuutui Larion viereen.

Minä voin muuten mainiosti kiitos kysymästä, ajattelin katsellessani Larion ja Farinan iloista juttelua. Pirun haltia…
”Sopiiko se sinulle Garren?” Lario kysyi keskeyttäen ajatukseni.
”Ai mikä?” kysyin, sillä en ollut kuunnellut yhtään mitä he olivat puhuneet.
”Että me jäämme tänne vielä yhdeksi yöksi”, Lario sanoi.
”Sopiihan se. Olemme jo muutenkin aikataulusta jäljessä ja nyt kun hevosetkin…ovat karanneet”, sanoin sarkastisesti. En ollut tohtinut kertoa Farinalle, että olin nähnyt hänen hevosensa hiiltyneet jäännökset.
Lario katsoi minua kulmiensa alta, mutta ei sanonut mitään.
Kyllä minä tiesin, ettei kummastakaan meistä ollut matkan tekijöiksi, varsinkaan Lariosta.

”On vielä yksi ongelma…” Farina sanoi vaivaantuneena.
Käännyimme katsomaan häntä.
”Kun, meillä on vain yksi teltta enää”, Farina sanoi ja punastui lievästi. ”Niin, että kuka siellä saa nukkua?”
”Sinä tietenkin”, Lario sanoi sen kummempia miettimättä. ”Me olemme täällä sinua vahtimassa, ei toisin päin.”
”Oletko varma?” Farina kysyi vielä, mutta huomasin hänen olevan tyytyväinen ratkaisuun.
”Totta kai”, Lario sanoi hymyillen.
”Hyvä on sitten. Minä lähdenkin tästä pystyttämään telttaa”, Farina sanoi ja nousi seisomaan.
”Minä tulen auttamaan”, sanoin ja ajattelin, että tämä olisi oiva tilaisuus puhua Farinan kanssa kahden.
”Ei! Tai siis, kyllä minä pärjään yksinkin”, Farina sanoi turhan nopeasti ja lähti omille teilleen.
Kurtistin kulmiani. Hän pelkää minua, ajattelin. Miksi hän minusta välittäisikään, ainakaan sen jälkeen mitä olin tehdä hänen rakkaalle Lariolleen.
 
”Kyllä hän tokenee”, Lario sanoi ärsyttävän ymmärtäväisellä äännellä.
Murisin haltialle varoitukseksi, että tämä pitäisi suunsa kiinni. Ja niin Lario pitikin. Hän katsoi minua loukkaantuneena ja mutisi jotain kielellä, jolla olin kuullut hänen puhuvan hevoselle ja lähti sitten.
 
Ilta alkoi hämärtyä ja pian tuli pimeää. Taivaalla alkoivat loistaa tuhannet yön tähdet. En liikahtanut siltä paikalta, missä istuin. Lario tai sen puolin Farina ei tullut katsomaan missä olin. Istuin vain yksin ajattelemassa kaikkea mitä oli tapahtunut viimeisten päivien aikana, Farinaa, Lariota, kreivi Curladia ja hänen sanojaan:  
”Tässä edessänne näette petturin, joka on siirtynyt palvelemaan ihmisiä. Vampyyri palvelemassa ihmisiä!” Petturi…

[Sha]

10. luku
Lario

Seuraava aamu koitti sumuisena ja ankeana, kun valmistelimme ainoana säilynyttä hevosta, Garrenin ruskeaa Calandraa. Hevonen vaikutti ihmeen rauhalliselta verrattuna siihen, mitä kaikkea se oli joutunut kokemaan. Toiset kaksi hevosta olivat kuolleet (jos vampyyrin sanaan oli uskominen) lohikäärmeen kärventäminä, kun taas Calandra oli selvinnyt kuin ihmeen kaupalla. Tai ehkä se oli Garrenin salaperäisten voimien ansiota.

Farina matkasi Calandran selässä minun ja Garrenin kävellessä hevosen vierellä. Pitelin kiinni hevosen suitsista, vaikka Farina olisi voinut tehdä sen itsekin, mutta ajattelin antaa Farinan istua rauhassa ja vain nautiskella maisemista. Tuskin hän sellaista kyllä teki sillä maisemat olivat koko ajan muuttumattomat. Puita, pensaita ja hieman lisää puita. Enkä usko, että kukaan meistä pystyi enää kunnolla keskittymään muuhun kuin ympäristön tarkkailuun mahdollisten vihollisten varalta.

”Lisäisimmekö hieman vauhtia?” Garren kysyi yllättäen.
”Mitä tarkoitat?” kysyin kääntyen katsomaan häntä.
”Sitä, että voisimme yhtä hyvin juosta hevosen vierellä. Ehtisimme nopeammin perille. Jos vain sinä jaksat.” Kuulin hänen viimeisessä lauseessaan haasteen, johon en voinut olla tarttumatta. Tiesin olevani nopea juoksija, mutta en ollut varma olinko vielä parantunut tarpeeksi palamisesta.
”Hyvä on. Yritä sitten pysyä perässä.” Saman tien päästin irti hevosen suitsista, heitin ne Farinalle ja ampaisin juoksuun koko ajan kiihdyttäen.  
Kuulin Farinan yllyttävän hevosen raviin ja siitä laukkaan. Tunsin hevosen kavioiden rummuttavan maata ja pian hevonen matkustajineen ilmestyi vierelleni. Farina hymyili minulle selvästi iloisena vauhdin nopeutumisesta. Vampyyriä ei kuitenkaan näkynyt missään.
Luullen vauhdin nopeuttamista jonkinlaiseksi typeräksi pilaksi katsoin taakseni ja siellähän vampyyri vielä seisoikin paikalla, jolta olin lähtenyt juoksemaan. Hän virnisti minulle ja silmänräpäys myöhemmin hän jo juoksi vierelläni.
”Miten sinä… äh, antaa olla.” Totesin, että vampyyrit olivat mystisimpiä olentoja, mitä olin koskaan tavannut.

Jatkoimme juoksemista, Garren tuntui olevan väsymätön. Minua alkoi hengästyttää ja tajusin, että en todellakaan ollut elämäni kunnossa levättyäni vain päivän palamisen jälkeen. Hengittämiseni muuttui läähätykseksi ja jalkani alkoivat pistää vastaan kovalle vauhdille. En halunnut luovuttaa, joten jatkoin päättäväisesti matkaa. Hetken vielä jaksoin, sitten jalkani antoivat periksi ja lysähdin maahan. Jäin siihen keskittymään hengittämiseen ja pyörtymättä olemiseen. Kiepuin tajuissani olemisen rajamailla ja välillä näköni sumentui.

”Kävikö huonosti?” kysyi huolestunut ääni viereltäni.
Kohotin katseeni Garreniin, joka seisoi vieressäni ja ei näyttänyt yhtään siltä, että olisi juuri juossut sadan metrin matkan sadasosasekunnissa.
”Jalkani pettivät”, myönsin, vaikka se tuntui raukkamaiselta.
”Pystytkö jatkamaan?” vampyyri kysyi kyykistyen vierelleni.
”En usko, en ainakaan sitä samaa vauhtia”, sanoin ja kirosin mielessäni, että olin ylipäätään suostunut juoksemaan.
”Selvä”, Garren tokaisi ja yhdellä nopealla liikkeellä kaappasi minut käsivarsilleen.
”Mitä ihmettä sinä teet?” kiljaisin hätääntyneenä ja yritin päästä alas ”Päästä minut heti pois! En halua, että Farina näkee sinut kantamassa minua!”
”Rauhoitu jo”, Garren sihahti suoraan korvaani saaden kylmät väreet kulkemaan vartaloni läpi. ”Minä nyt kannan sinut, eikä sinulla ole siihen mitään vastaanväittämistä. Sitä paitsi Farina näki minut kantamassa sinua silloin, kun lohikäärme oli kärventänyt sinut.”
Menin sanattomaksi. Mieleeni muistui kuva minusta Garrenin sylissä hänen levittäessä voidetta iholleni. Garrenin kosketus oli tuntunut silloin hyvältä ja tunsin oloni turvalliseksi siinä vampyyrin käsivarsilla. Mikään ei voisi uhata minua nyt. Mutta sitten Garren lähti liikkeelle ja meinasi menettää tasapainonsa. Tarrasin hädissäni kiinni Garreniin etten vain putoaisi hänen sylistään. Hän sai kuitenkin tasapainonsa takaisin ja katsoi minua sitten virnistellen.

”Meinasitko pudota?” hän kysyi.
”En, kunhan vain... vaihdoin asentoa”, sanoin ylpeästi ja irrotin vastahakoisesti käteni Garrenin ympäriltä. Olisin halunnut olla siinä niin, takertuneena häneen henkeni edestä, enkä koskaan päästää irti. Minun oli kuitenkin pakko hellittää otettani, muuten Farina olisi saattanut epäillä jotakin, eikä Garrenkaan varmaan olisi pitänyt siitä. Hän kyllä oli sanonut halunneensa minua, mutta minä vain olin ymmärtänyt hänet väärin. Vai olinko? Olisiko Garren sittenkin tarkoittanut juuri mitä sanoi? Ei se voinut olla mahdollista, hän oli ylpeä vampyyri eikä hän menisi rakastumaan mihinkään yksinkertaiseen haltiapoikaan.

”Nauti kyydistä”, Garren sanoi yllättäen.
Katsoin häntä järkyttyneenä. Sitten tajusin, että hän oli nopeuttanut vauhtiaan ja maisemat vilahtivat ohitseni. Garren tuntui kuin leijuvan maan päällä, en tuntenut että hän olisi edes koskettanut maata. Oli upean tuntuista kiitää sillä tavalla, mutta juuri kun ehdin nauttia, vauhti hiljeni täysin yhtäkkiä ja silmieni jäätyä paikalleen huomasin olevamme Farinan ja hevosen vierellä.

Farina katsoi minua kulmakarvat huolestuneessa rypyssä, mutta hän ei kysynyt mitään. Garren jatkoi matkaa kävellen minua yhä kantaen.
”Lario voisi kulkea hevosen selässä ja minä voisin kävellä”, Farina ehdotti Garrenille.
”Ei käy. Ties vaikka hän putoaa hevosen selästä”, Garren vastasi ykskantaan kuin en olisi ollut paikalla.
”Kyllä minä nyt hevosen selässä pysyn!” tiuskaisin, mutta asiasta ei selvästi enää keskusteltu. Oikeastaan aloin jo pitää Garrenin sylissä matkustamisesta, se voitti hevosen mennen tullen.

Näin matka jatkui kunnes pimeä koitti. Kun emme nähneet enää kunnolla eteemme, päätimme leiriytyä vähän matkan päähän kulkemastamme polusta melko tiheään metsään. Tiesin, että minun pitäisi päästää irti Garrenista ja laskeutua maahan, mutta se tuntui kamalalta ajatukselta. Mitä he tekisivät jos en suostuisikaan enää laskeutumaan alas? Ehkä Garren saisi minut irti itsestään voimillaan, olihan hän sentään vampyyri.

Garren laski minut varovasti maahan istumaan. Hän piti käsistäni kiinni varmistaen että pysyin tasapainossa. Hän oli jo vetämässä käsiään pois, mutta minä en päästänyt irti. Pidin kiinni hänen sormenpäistään, hellästi, mutta vaativasti. Garren katsoi minua kummissaan, hän selvästi ihmetteli mitä oikein aioin. Aloin katua, että olin antanut hänelle näinkin selkeän merkin, jota hän ei voinut ymmärtää väärin. Päästin nopeasti irti hänen sormistaan ja painoin katseeni maahan. Garren lähti muualle, Farinan luokse ilmeisesti. Kuulin hänen sanovan naiselle lähtevänsä metsästämään.

Aloin laittamaan nuotiota valmiiksi ruoalle, mitä se sitten sattuisikaan olemaan. Farina touhusi tapansa mukaan jotain omiaan, enkä viitsinyt häiritä häntä kyselemällä.

Pian Garren saapui nuotion valoon roikottaen kettua selässään. Hän vilkaisi minua nopeasti, mutta käänsi minulle sitten selkänsä ja alkoi valmistaa kettua ruoaksi.

Söimme mureaa kettua puhumatta kuunnellen luonnon ääniä. Jokin pikkulintu liversi kaihoisasti kuusen latvassa, mutta sekin hiljeni yön koittaessa.

[Kavaljeeri]

Voi että tämä on ihana! ^^ Tästä osasta pidin erityisesti jo vanhassa finisssä... Vampyyri kantamassa haltiapoikaa, joka ei haluaisi päästää irti!Garren on mukavan mystinen vampyyri. Upeaa ja todella koukuttavaa tekstiä.Siitä tyttömikäliestä(taisi olla Farina) en kyllä pidä yhtään. Jotenkin vähän niitten kahen tiellä koko ajan. Mukavan usein tulee jatkoa!
Kiitos ja kumarrus taas Kavaljeerilta!

[Cora]

Kiitos paljon kommentistasi Kavaljeeri ^^ On kiva kuulla, että tykkäät.

11. luku
Garren

Seuraavana aamuna heräsin jonkun linnun kirkunaan. Murisin vihaisena mokomalle tipuselle ja leikittelin ajatuksella heittää sitä kivellä ja syödä se sitten aamiaiseksi. Avasin silmäni ja katselin ympärilleni. Oli hyvin aikainen aamu, aurinko oli vasta nousemassa ja metsässä leijui ohut sumu luoden yllemme harmaan verhon.  
Päätin nousta ylös, sillä meidän pitäisi lähteä aikaisin, ettemme olisi matkalla vielä ensi vuonnakin. Lario kuitenkin huolestutti minua, tai ainakin hänen kykenemättömyytensä juoksemaan. Toivoin, että hän pystyisi tänään jo juoksemaan omin avuin. Hänen kantamisensa hidasti matkaa, mutta jotenkin olin rauhallisempi, kun tiesin, että hän oli turvassa.

Nousin käsien varaan, mutta säikähdin tuntiessani jotain velttoa päälläni. Hyvä etten huutanut, mutta onneksi huomasin sen olevan Larion käsi. Larion käsi!
Nousin nopeasti istumaan ja näin haltian makaavan vatsallaan aivan vieressäni.
Miten hitossa hän tuohon oikein päätyi? ajattelin. Muistin, että illalla Farina oli mennyt nukkumaan ainoaan telttaan ja minä ja Lario olimme jääneet ulos. Haltia oli jäänyt pitämään vahtia ja minä olin mennyt nukkumaan. Haltian on siis täytynyt tulla yöllä viereeni nukkumaan, päättelin. Miksi ihmeessä? Olihan leirissä muitakin paikkoja nukkua. Vai olikohan Lariolle tullut vain kylmä?

Ihmettelin tätä noustessani seisomaan ja päätin lähteä hankkimaan aamiaista. Venyttelin jäykkiä jäseniäni ja suunnistin metsään päin. Juuri kun olin ohittamassa Farinan telttaa, minulle tuli yllättävä mieliteko kurkistaa naisen telttaan, vain varmistaakseni, että tämä oli kunnossa.
Mietin hetken pitäisikö minun tehdä sitä, mutta uteliaisuus vei voiton. Menin teltan oviaukolle ja kumarruin kurkistamaan sinne. Siirsin kangasta vain sen verran, että näin sisään. Farina nukkui kyljellään käpertyneenä pienelle mytylle. Hän näytti tavallaan aika kauniilta siinä viattomana. Katselin nukkuvaa Farinaa hetken ja olin juuri lähtemässä pois, kun kuulin Larion sanovan takaani: ”Pervo.”

Nousin hätkähtäen seisomaan ja käännyin katsomaan haltiaa. Tämä seisoi kauempana katsoen minua kärttyisesti. ”Mitä sinä oikein kuvittelet tekeväsi?”
Kohautin hartioitani välinpitämättömästi ja sanoin: ”Tarkistin, että hänellä on kaikki hyvin.”   Larion kasvoilla viipyi hetken ilme, jota en osannut tulkita, mutta ilme katosi niin nopeasti kuin se oli ilmestynytkin ja miehen kasvoille jäi jähmeän asiallinen ilme.
”Pervo”, hän mutisi vielä ja lähti luultavasti sytyttämään tulta.
Lähdin metsään ja toivoin löytäväni jotain teurastettavaa, sillä Lario oli vienyt kaikki haluni vaania ja metsästää. Sillä perhanan haltiapojulla ei selvästikään ollut minkäänlaisia miehisiä haluja tai sitten hänellä oli, mutta hän peitti ne hyvin. Ehkä Lario halusi Farinaa, mutta peitti sen vain hyvin. Näiden synkkien ajatuksineni kanssa vaelsin yhä syvemmälle metsään.

Nuuhkin ilmaa, pysytin haistamaan ne. Tiesin, että jos ne haluaisivat, ne saisivat minut kiinni. Mutta ne eivät ilmeisesti halunneet, ne halusivat jotain muuta. Tai ehkä ne vain odottivat sopivaa hetkeä iskeä…
Tämä pisti jalkoihin vauhtia, pinkaisin juoksuun roikottaen kädessäni kuollutta jänistä. Juoksin kohti leiriämme niin vampyyrinnopeudella kuin sankassa metsässä uskalsin. Kuulin niiden lähtevän perääni, niitä oli monta, liian monta. Juoksin minkä nopeista jaloistani pääsin ja kun lähestyin leiriä, askelten ääni alkoi vaimeta. Mutta en hidastanut vaan vilkaisin nopeasti taakseni. Helpotuksekseni en nähnyt ketään. Mutta kun käännyin taas katsomaan eteeni, törmäsin päistikkaa jostakin pusikosta ilmestyneeseen Larioon. Kaaduimme päällekkäin ja jänis lensi kuin leppäkeihäs päin lähimpiä puita. Avasin silmäni, jotka olin huomaamattani sulkenut, kun kuulin Larion ähkäisevän vaivautuneena. Haltia tuijotti minua metsänvihreillä silmillään järkyttyneenä.

Yhtäkkiä hänen silmiinsä syttyi outo tuike ja hänen katseensa alkoi kierrellä kasvoillani, jotka eivät olleet kaukana hänen kasvoista. En osannut tehdä mitään, katsoin vain haltian kauniita ja salaperäisiä silmiä, en halunnut hetken päättyvän.
Huomasin että olin huomaamattani harhaillut katsomaan Larion huulia. Samassa huomasin haltian nuolaisevan huuliaan. En ollut varma mitä halusin: osa minua halusi nousta ja juosta karkuun ja osa jäädä ja suudella niitä huulia.

Samassa tunsin Larion käden nousevan poskelleni. Haltian pitkät sormet hivelivät poskeani, niin hellästi kuin mies olisi pelännyt minun särkyvän tuulenhenkäyksestäkin. Tunsin sydämeni hakkaavan rinnassani ja olin varma että Lario tunsi sen myös. Larion sormet pysähtyivät huulilleni, hivellen niitä kevyesti. Huomasin, että hänen katseensa oli kiinnittynyt huulilleni ja kuulin hänen nielaisevan vaivalloisesti. Vilkaisin vielä kerran Larion silmiin, joissa oli hellä ilme ja kurottauduin sitten lähemmäs miestä kunnes pystyin tuntemaan hänen kuuman ja kiihkeän hengityksen huulillani. Suljin silmäni ja tunsin kuinka Larion huulet hapuilivat omiani…

”Lario! Missä sinä olet?” Farinan ääni kuului kauempaa.
Räväytin silmäni auki ja pomppasin pystyyn silmänräpäyksessä ja jätin Larion makaamaan maahan. Hänen ilmeensä oli hölmistynyt ja hän katsoi minua pettyneenä.
”Meidän on paras mennä ennen kuin Farina huolestuu”, mutisin ja ojensin Lariolle käteni vetääkseni hänet ylös. Lario tarttui tarjottuun käteen ja vedin hänet pystyyn. Haltia pyyhki likaa vaatteistaan ja kääntyi sitten katsomaan minua.
”Garren…” Lario aloitti kaipaavasti, mutta minä nostin käteni hiljentääkseni haltian. En halunnut puhua siitä.
”Palataan takaisin leiriin”, sanoin niin vakavasti kuin osasin, otin jäniksen mukaani ja lähdin marssimaan Farinan äänen suuntaan, joka huhuili Lariota uudestaan. Lario jäi seisomaan niille sijoilleen, mutta lähti kuitenkin perääni. Hän ei edes yrittänyt ottaa minua kiinni, mistä olin kiitollinen.
Mitä minua oikein vaivasi? Ryhdistäydy! Eivät vampyyrit sekaannu haltioihin!

Leirissä odotteleva Farina näytti helpottuneelta nähdessään taas meidät. Hän tuli luokseni ja näytti siltä, että olisi halunnut halata minua. Katsoin häntä hämmästyneenä ja kysyin: ”Mikä hätänä?”
”Ei mikään, olen vain iloinen, että tulitte takaisin”, Farina sanoi hymyillen, ”En pidä yksin olemisesta.”
”Garren toi ruokaa”, Lario huomautti kauempaa kattiloiden luota.
”Hienoa, minulla onkin nälkä”, Farina sanoi hymyillen turhankin innostuneena.
Kaikki käyttäytyvät tänään jotenkin oudosti, ajattelin. Eilen Farina ei sietänyt minua lähelleen ja nyt hän suorastaan hinkui seuraani.

Lario alkoi laittaa ruokaa ja minä aloin pakata tavaroitamme. Farina piti tavastaan poiketen minulle seuraa, yleensä hän viihtyi Larion kanssa kokkaamassa. Farina jutteli minulle tuttavallisesti yrittäen selvästi saada minut keskustelemaan kanssaan, mutta minusta ei sinä aamuna ollut juttukaveriksi. Vastasin hänen kysymyksiinsä mahdollisimman lyhyesti ja välillä sain itseni kiinni tuijottamasta Lariota. Välillä huomasin myös Larion tuijottavan itseäni ja vilkuilevan Farinaa kulmiensa alta. Farina ei tuntunut huomaavan sen aamuisessa ilmapiirissä mitään ihmeellistä, emme olleet Larion kanssa aikaisemminkaan olleet pahemmin puhuneet. Tämän aamuinen hiljaisuus oli erilaista kuin ennen, vaivaantunutta hiljaisuutta.

Syötyämme lähdimme taas matkaamaan. Sinä päivänä Farina ratsasti ja minä ja Lario kävelimme hevosen molemmin puolin. Välillä uskalsimme jopa juosta lyhyitä matkoja ja Lario voi paljon paremmin kuin edellisenä päivänä. Ehkä se, että olin kantanut, oli auttanut. Kuitenkin sama vaivaantunut hiljaisuus jatkui minun ja Larion välillä, vaikka Lario yritti monta kertaa puhua minun kanssani, minä aina vain sanoin meneväni tiedustelemaan edelle. Päivän kääntyessä iltaan Lario muuttui yhä kärttyisemmäksi ja murjotti. Farina oli siihen mennessä huomannut, että jotain oli vialla, mutta hän ei kuitenkaan kysynyt. Hän luultavasti tiesi, että minulta hän ei saisi vastausta nyhtämälläkään ja Lario oli niin huonolla tuulella, että hän ei edes olisi uskaltanut kysyä.

Aamulla kokemani tunne, siitä että meitä seurattiin, ei väistynyt. En kuitenkaan halunnut huolestuttaa matkakumppaneitani, joten pidin asian omana tietonani. En enää kuullut mitään, mutta painostava tunne vaivasi minua. Illan tullen se kuitenkin helpotti, joten päätin vain pitää silmäni auki.

Illalla leiriydyimme hieman sivuun tiestä, pienen puron rantaan. Lario kävi vuorostaan metsästämässä ja minä jäin Farinan kanssa kahden leiriin.
Farina yritti koko ajan saada selville mikä Lariota oikein vaivasi. Lopulta hermostuin naisen uteluihin ja tiuskaisin, että hänen ei pitäisi tunkea nokkaansa joka paikkaan. Farina lähti loukkaantuneena telttaan jättäen minut yksin tulen loimuun.
Vihdoinkin oli hiljaista, ajattelin, kunnes kuulin Farinan rapistelevan jotain teltassa. Mietin mitä se oli, mutta päätin olla välittämättä siitä.

Kävin makaamaan selälleni maahan ja katselin taivasta. Siellä tuikki muutamia tähtiä rakoilevan pilvipeitteen läpi. Ne olivat kauniita ja niiden katselu oli rentouttavaa. Ajatukseni eksyivät väkisinkin Larioon ja meidän aamuiseen kohtaamiseemme. Yritin karkottaa ajatuksen Larion pehmeästä kosketuksesta, tämän hellästä katseesta, tämän lämpimästä vartalosta omaani vasten…

Samassa kuulin askelia pusikosta. Ne olivat hiljaisia, lähes huomaamattomia. Nousin istumaan ja kuuntelin tarkemmin. Joku tosiaan oli tulossa, Lario varmaankin, ajattelin. Mutta miksi Lario hiippailisi tuolla tavalla?
Nousin epävarmana seisomaan ja katselin suuntaan yrittäen nähdä jotain, mutta pimeys oli liian läpitukeva. Lähdin hiipimään ääntä kohti mahdollisimman hiljaa. Ne tulivat koko ajan lähemmäs, kyyristyin erään pensaan taakse vaanimaan. Kun askeleet olivat aivan kohdalla, loikkasin pusikosta tunkeilijan päälle muristen.
”Garren! Mitä sinä teet?” Lario sanoi altani. ”Etkö saa pidettyä näppejäsi erossa minusta?” hän lisäsi hetken hiljaisuuden jälkeen virnistäen veikeästi.
Katsoin haltian kasvoja, joka makasi jo toista kertaa sinä päivänä allani.

[Sha]

A/N: On se kiva, kun naureskelee omille jutuilleen o.o

12. luku
Lario

”Mikä ihmeen pakkomielle sinulla on hyppiä viattomien haltioiden päälle?” kysyin vampyyrilta, jonka ahdistelu alkoi tuntua jo liiankin epäilyttävältä. Toisaalta se tuntui myös mukavalta - omalla tavallaan. Olin kaivannut miehen läheisyyttä jo jonkin aikaa, en vain ollut voinut myöntää sitä itselleni. Hänhän on vampyyri! Ei kilteillä pikku haltioilla pitäisi olla mitään tekemistä vampyyrien kanssa.
”Luulin, että sinä olit…” Garren alkoi selittää hermostuneesti.
”Ei sinun tarvitse selittää. Tiedän, että himoitset minua”, sanoin nauraen.
Garren hämmentyi eikä selvästikään tiennyt miten reagoida.
”Rentoudu. Vartalosi on ihan jännittynyt”, sanoin ja saatuani käteni pois hänen altaan kiedoin ne vampyyrin ympärille. Se ei kuitenkaan auttanut, tunsin hänen jäykistyvän entistä enemmän. Täytyi ottaa kovat keinot käyttöön. Harkitsematta sen pidempään, kädet yhä Garrenin ympärillä, suutelin häntä. Se auttoi heti, hän rentoutui nopeasti. Suutelimme kiihkeästi, kuin viimeistä päivää. Minusta se oli ihaninta mitä olin koskaan kokenut, mutta tunsin Garrenin epäröivän hieman. Nopeat sormeni pujahtivat Garrenin paidan alle ja alkoivat hivuttaa sitä pois hänen päältään.

”Lario…” Garren sanoi pehmeästi.
”Niin?” kysyin vetäen nopeasti hänen paitansa kokonaan pois.
”Lario, ei”, hän sanoi.
”Mitä?” kysyi järkyttyneenä varmana että olin kuullut väärin.
”Ei. Emme voi…” Garren sanoi ja irrotti hellästi käteni ympäriltään.
”Kyllä voimme”, väitin vastaan ja suutelin hänen kaulaansa.
Katseeni sattui Garrenin kylkeen, jossa näin pienen tatuoinnin. Aloin tarkkailla sitä lähempää ja huomasin sen olevan pääkallo. Hivelin tatuointia sormenpäälläni. Garren urahti nautinnollisesti ja juuri kun ajattelin, että hän sittenkin antautuisi minulle, hän sanoi tiukasti: ”Lario, ei!”
Katsoin häntä surullisesti ja tein suloisimman ilmeen, jonka osasin.
”Tuo ei auta yhtään. Emme voi tehdä tätä, tämä ei ole oikein”, Garren sanoi.
”Miksi ei? Farina on…” aloitin.
”Ei Farinalla ole mitään tekemistä tämän kanssa. Minä vain… tämä ei ole oikein.” Sen sanottuaan hän nousi päältäni, laittoi paitansa takaisin päälleen ja lähti talsimaan takaisin leiriin.
”Garren…” yritin vielä kutsua häntä, mutta hän oli kuin ei olisi kuullutkaan.

Jäin makaamaan maahan turhautuneena. Onko Garrenin niin vaikeaa myöntää tunteitaan itselleen? Vai toiminko itse liian hätiköidysti? En vain voinut itselleni mitään, kun hän makasi juuri sopivasti siinä päälläni. Hän tuntui niin elävältä, niin läheiseltä. Minulla ei ollut kokemuksia suhteista, sillä kylässä, jossa asuin, naiset pyörivät ympärilläni riesaksi asti, mutta en löytänyt yhtäkään miestä, joka olisi voinut olla kiinnostunut minusta. Sen takia lähdinkin etsimään onneani muualta. Ja nyt kun olin löytänyt Garrenin, hän ei halunnutkaan minua. Näiden katkerien ajatusten kanssa jäin makaamaan paikoilleni. Minua ei huvittanut mennä leiriin nukkumaan Garrenin luokse, hänkin varmaan halusi olla yksin omien ajatustensa kanssa. Ja tuskin Farinakaan tarvitsi seuraa. Otin mukavan asennon pehmoisella nurmella ja suljin silmäni. Kuuntelin illan ääniä ja tuijottelin tähtiä ajatellen kaikkea tapahtunutta.

Seuraavana aamuna heräsin aikaisin, kaikki jäsenet kankeina. Nousin venyttelemään ja haukottelin makeasti. Menin leiriin, josta odotin löytäväni Farinan ja Garrenin, mutta heitä ei näkynytkään missään. Nuotion tuli oli sammunut ja tutkittuani sitä lähemmin huomasin, että se ei ollut palanut pitkään aikaan. Juuri kun olin huhuilemassa Garrenia, erotin pientä, tuskin kuuluvaa ääntä. Hiivin Farinan teltan luo, sillä sieltä ääni tuntui kuuluvan. Kuulin Farinan hihittävän. En voinut hillitä uteliaisuuttani, vaan menin teltan suuaukolle ja raotin kangasta äänettömästi. Näin juuri ja juuri sisälle, mutta en mitenkään voinut erehtyä näkemästäni. Farina makasi kyljellään ja aivan kiinni hänessä oli Garren. Hän oli melkein kietoutunut Farinan ympärille, jalka naisen jalan päällä, käsi tämän lantiolla. Garrenin kasvot olivat Farinan korvan vieressä ja hän kuiski tälle jotakin. Farina hihitti taas.

Peräännyin järkyttyneenä teltan luota, en voinut uskoa silmiäni. Farina ja Garren, siinä yhdessä. Heillä molemmilla näytti olevan hauskaa. He olivat unohtaneet minut, Garren ei välittänyt minusta ollenkaan.
Nappasin maasta jousen ja nuoliviinen ja lähdin sekavin tuntein marssimaan metsään. Pian jäljitin jäniksen, joka mussutti tyytyväisenä aamupalaansa. Hiljaa, asetin nuolen jouseen, tähtäsin ja päästin nuolen menemään. Jänis havaitsi nuolen vasta kun se osui sen rintaan. Se kuoli heti. Menin eläimen luo, irrotin nuolen ja nostin sen ylös. Hetken katseltuani sen elottomia silmiä, karjaisin ja viskasin raadon kaikilla voimillani päin lähintä puuta. Toistin tämän niin monta kertaa että hengästyin ja olin saanut purettua suurimman osan vihastani. Lysähdin istumaan maahan kärsineen jänisparan viereen. Hengitin syvään yrittäen hillitä tunteenpurkaustani. Se ei kuitenkaan auttanut, kyyneleet valuivat virtanaan silmistäni.

Miehet eivät itke, miehet eivät itke, toistelin itselleni, tuloksetta.
”Lario! Lario!” kuului ääni aivan lähistöltä. Sen jälkeen erotin juoksuaskelia.
Hitto! Pyyhin kyyneleet kasvoiltani, mutta tiesin silmieni punoittavan.
”La..! Siinähän sinä olet!” Garren ilmestyi parin metrin päähän minusta huolestuneen näköisenä. Päähäni ilmestyi kuva hänestä ja Farinasta sylikkäin. Suljin silmäni, että näky katoaisi ja peitin vielä kasvot käsilläni.
”Oletko kunnossa?” Garren kysyi ja tuli vierelleni ”Kuulin kun huusit…”
”Olen ihan kunnossa”, vastasin paljastaen kasvoni.
”Oletko sinä itkenyt?” Garren kysyi yllättyneenä.
”Purimme tässä jänösen kanssa surujamme”, vastasin viitaten kädelläni raatoon, joka oli aivan ruhjeilla. Garren huomasi jäniksen ja irvisti.
”Mikä sinua vaivaa?” vampyyri kysyi.
”Sinä!” huusin ja hyökkäsin hänen kimppuunsa.

Toisella kädellä kaivoin taistelukepukkani esiin ja venytin sen täyteen mittaansa. Löin sillä Garrenia päähän, mutta en saanut lyöntiin tarpeeksi voimaa viskottuani jänistä hetki sitten. Garren nappasi kepin minulta ja heitti sen pois. Otin nyrkit käyttöön ja aloin muksia häntä kaikkialle minne yletin. Garren yritti torjua iskujani ja jotenkin hän sai kaadettua minut maahan, ollen itse päälläni. Hän nappasi kiinni ranteistani, mutta sitten yritin potkia häntä. Yllättäen, hän kumartui ylleni ja suuteli minua. Suudelma oli kiihkeä ja tulinen ja tunsin leijuvani taivaisiin. Garren suuteli ja suuteli, vaikka en enää yrittänytkään vahingoittaa häntä, hän piteli kiinni ranteistani ja suuteli minua niin vaikuttavasti kuin osasi. Hiljalleen suudelma muuttui lempeämmäksi, kunnes kohta huulemme koskettivat toisiaan vain äärimmäisen kevyesti.
”Olen pahoillani”, kuiskasin, ”mutta voisitko jo päästää käteni irti?”
Garren hämmentyi hetkeksi, mutta tajusi yhä puristavansa ranteitani ja päästi irti.
”Miksi teit sen?” kysyin. Minun oli pakko saada tietää, vaikka se ehkä satuttaisi minua. Äskeisen suudelman perusteella hänen täytyi tuntea edes jotakin minua kohtaan.

[Norb]

Tää on mahtava! Vaikka en yleensä pidä haltia ym.. fantsusta, mutta vampyyrit on ihania  

[Cora]

Norb, kiitos kommentistasi ^^ Vampyyrit ovat ihania
A/N: No tässä on nyt ihan uutta ja julkaisematonta LG:tä Tai no tämä osa taisi ehtiä olla vanhassa finissä yhden illan ennen kuin se katosi... Mutta nauttikaa tästä ja kommentoikaa ^^


13. luku
Garren

Larion sanat kaikuivat päässäni vieden mukanaan sen huumaavan tunteen, joka valtasi minut joka kerta, kun Lario kosketti minua, suuteli minua. Haltia katsoi minua silmiin odottaen vastausta kysymykseensä.
Hitto! Olin taas tehnyt sen, vaikka en olisi saanut. Se oli väärin! Hänhän on haltia!
”Garren?” Lario anoi ja nosti kätensä poskelleni ja silitti sitä peukalollaan.
”Älä…” kuiskasin, koska tiesin, että jos Lario kosketti minua, en ehkä pystyisi vastustamaan häntä.
”Miksi?” Lario kysyi vielä.
Koska minä haluan sinua. Sen halusin sanoa, mutta päätin loukata Lariota, koska tiesin, että meistä ei voisi ikinä tulla mitään. Olimme liian erilaisia, eri maailmoista. Meidän maailmamme eivät koskaan täysin voisi kohdata.
”Koska muuten sinä olisit hakannut minut sellaiseen kuntoon, etten olisi pystynyt jatkamaan matkaa. Palataan takaisin leiriin”, sanoin niin kylmästi kuin osasin pystymättä katsomaan haltiaa silmiin.

Lario katsoi minua aluksi epäuskoisesti, mutta pian hän luultavasti uskoi minua ja tyrkkäsi minut pois päältään näyttäen loukkaantuneelta.
”Hyvä on, palataan sitten. Sinun rakas Farinasi varmaan odottaa viihdyttäjäänsä”, Lario tiuskaisi ja nousi seisomaan ihailtavan notkeasti.
”Minun Farinani? Minun tietääkseni tämä on meidän molempien tehtävä”, sanoin ja nousin myös.
”Mutta hän on selvästi valinnut suosikkinsa. Etkä sinäkään pahemmin peittele kiintymystäsi häneen”, Lario sanoi raivoisasti ja nappasi sitten metsästystarvikkeensa ja ruhjoutuneen kaniinin ja lähti harppomaan leiriin päin.

Perhana! Aina minä sotkin asiat. Lario oli varmasti nähnyt minut ja Farinan yhdessä, muuta selitystä hänen vihjailulleen ei ollut.
Se nainen oli oikea viettelijätär, vaikka hänestä ei aluksi olisi sellaista uskonut. Hän oli tullut luokseni ja pyytänyt, että nukkuisin hänen kanssaan. Olin niin ollut hämmentynyt Larion suutelemisesta, että olin suostunut. Aamulla hän oli kuitenkin alkanut lähennellä minua…
Mitään vakavaa ei ollut tapahtunut, muutama suudelma vain. Olihan Farina kaunis ja kaikkea, mutta olin ollut vähällä kutsua häntä Larioksi. Ei siitä olisi tullut mitään, olisin vain loukannut Farinaa. Huokaisin ja lähdin takaisin leiriin. Anteeksi haltiapojuni, tämä on meidän molempien parhaaksi.

Kun saavuin leiriin, Lario oli kokkaamassa Farinan kanssa, joka näytti säikyltä. Nainen kiiruhti heti luokseni, kun näki minun saapuvan.
”Lariolla on jokin vikana. Näitkö mitä sille jänikselle oli tapahtunut?” Farina sanoi järkyttyneenä.
”Näin. Älä pelkää, kyllä hän leppyy”, sanoin. Ainakin sinulle, lisäsin mielessäni.
Aloin purkaa telttaa ja pääsimmekin varhain liikkeelle.

Taas ne ovat perässämme. Ketkä meitä oikein seuraavat? ajattelin huolestuneena. Vilkuilin ympärilleni yrittäen nähdä vilaukseltakin vainoajat, mutta mikään ei liikkunut, eivät edes puunlehdet tuulessa. Onneksi matkakumppanini eivät huomanneet hermostuneisuuttani, varsinkaan Farina, tyttö saattaisi ruveta hysteeriseksi, varsinkin sen jälkeen mitä solassa tapahtui. Sain edelleen vilunväristyksiä ajatellessani kaikkia siellä tapahtuneita asioita, varsinkin sitä kauhua, mitä olin tuntenut, kun olin luullut Larion kuolleen. Vilkaisin haltiaa, joka kulki edelläni leuka ylväästi pystyssä. Farina ratsasti Larion vierellä eikä huomannut taaskaan mitä outoa.

Maasto tiheni ja muuttui mäkisemmäksi. Polku kapeni ja jouduimme kulkemaan perätysten. Tiesin, että L’Assautin linna sijaitsi lähellä vuoria ja mäkisyys kieli niiden läheisyydestä. Linnaan ei enää ollut monen päivän matka.

Päivän kuluessa päätin, että illalla ottaisin selvää, kuka meitä seurasi ja miksi, mutta jos en saisi mitään selville, kertoisin Lariolle ja päättäisimme yhdessä mitä tehdä. Jos Lario suostuisi edes puhumaan minulle. Hän vaikutti muutenkin hyvin etäiseltä. Olin kerran kohdannut hänen katseensa hetkeksi ja se oli riittänyt kertomaan minulle miten verisesti olin loukannut häntä torjumalla hänet.

Illalla leiriydyimme erään järven rannalle päästäksemme pitkästä aikaa uimaan. Oli minun metsästysvuoroni, mistä olin iloinen, sillä tämä oli oiva tilaisuus toteuttaa suunnitelmani ja etsiä seuraajamme käsiini.
Yritin käyttäytyä normaalisti, mutta minua jännitti oudolla tavalla, joka muistutti minua lapsuudestani. Samanlaista jännitystä olin tuntenut, kun olin tehnyt jotain pahaa ja kun odottelin, että saisin rangaistuksen.  
Lario alkoi pystyttää telttaa ja minä näin tilaisuuteni tulleen. Nappasin metsästysveitseni ja lähdin harppomaan pimeään metsään sanomatta sanaakaan.

Hiivin niin hiljaa kuin pystyin kohti nuotiota, joka paloi noin sadan metrin päässä senhetkisestä olinpaikastani. Erotin nuotion ympärillä muutamia hahmoja, mutta ne puhuivat niin hiljaisella äänellä, että minun oli pakko hiipiä lähemmäs, jotta olisin kuullut mistä he puhuivat.
Olin tavoittanut seuraajamme noin kahden kilometrin päässä leiristämme leiriytyneenä tiheään metsikköön. Olin hieman yllättynyt huomatessani, että leirissä ei näyttänyt olevan kuin muutama henkilö. Olin olettanut, että seuraajia oli ainakin yli kymmenen.
Hiipiessäni lähemmäs leiriä yritin kuunnella mistä siellä olevat henkilöt keskustelivat. Äänten mataluudesta päätellen he olivat kaikki miehiä.

Vihdoin olin niin lähellä että erotin yksittäisiä sanoja: ”nälkä… verta… uhreja… muutama… käskystä… väijytys…” Näissä sanoissa ei ollut mitään tolkkua, kunnes kuulin sanan, joka sai niskakarvani nousemaan pystyyn: ”kreivi Curlad… palaa…”
Lähdin peruuttamaan poispäin leiristä. Tästä täytyy kertoa Lariolle, meidän on paettava! Curlad ja koko hänen joukkonsa eivät olleetkaan kuolleet. Samassa kuulin humahduksen takaatani ja tunsin voimakasta kipua takaraivossani ja sitten kaikki pimeni.

Seuraava asia, minkä havaitsin, oli kylmä vesi, joka heitettiin kasvoilleni. Avasin silmäni haukkoen henkeäni säikähtäneenä ja tunsin jyskyttävää kipua takaraivossani. Silmilläni meni hetken tottua yön pimeyteen, mutta kun näköni terävöityi, huomasin olevani köytettynä puuhun ja ympärilleni oli kokoontunut kymmeniä vampyyrejä, kentaureja ja ihmissusia. He katsoivat minua häijysti hymyillen. Päästin pitkän murinan heille ja yritin olla näyttämättä pelkoani.

Samassa eräät otukset väistyivät ja heidän takaataan astui esiin kreivi Curlad, ilmielävänä.
”Kas, kas. Pojat puhuivatkin mielenkiintoisesta löydöstä, mutta en arvannut, että se olisi ollut näin mielenkiintoinen”, Curlad sanoi teeskennellyn mielistelevästi. ”Olenkin odottanut sinua Garren. Tiesin että sinä kuulisit tai ainakin aavistaisit meidän seuraavan teitä, muuten olisit melko kelvoton vampyyri”, hän sanoi virnistellen ilkeästi paljastaen kullatut kulmahampaansa.
Olisin halunnut sanoa hänelle jotakin pistävää vastaan, mutta päätin pitää suuni kiinni, koska halusin säilyttää henkiriepuni vielä jonkin aikaa. Joten tyydyin vain kysymään: ”Mitä sinä haluat minusta?”
”Haluan sinusta? Haluan vain pyytää sinulta pientä palvelusta”, vampyyri vakuutti viattomasti saaden joukkonsa nauramaan julmasti. ”Toisella sinun matkakumppaneistasi on reppu, jossa on jotain, mitä haluan. Oletko tietoinen repun sisällöstä Garren?”
”En”, vastasin rehellisesti. Curlad naurahti. ”Mutta reppu on selvästi tärkeä Farinalle.”
”Parempi olisi! Sen sisältö on sen verran arvokas”, Curlad sanoi myhäillen. ”Minä haluan sen repun.”
”Mitä jos en halua antaa sitä sinulle?” kysyin uhmaten kohtaloa.

Curlad karjahti vihaisesti saaden kaikki läsnäolijat säpsähtämään. Aluksi vampyyri näytti raivostuneelta, mutta leppyi pian ja hänen kasvoilleen kohosi sadistinen virne.
”Sitten minun täytyy tappaa se sinun naisesi. Ja kyllä hänestä riittäisi viihdykettä pojilleni”, Curlad myhäili saaden kentaurit supisemaan keskenään rivoja vihjailuja. Yritin mulkoilla heitä niin pahasti kuin osasin.
”En minä välitä Farinasta. Viekää vain hänen reppunsa, ei se niin arvokas voi olla”, sanoin välinpitämättömästi.

Curlad ja hänen joukkonsa purskahtivat pilkalliseen nauruun.
”Ehkä meidän pitäisi vähän valaista tätä petturia mitä tapahtuu, jos reppu päätyy minun käsiini?” Curlad sanoi.
Hänen joukkonsa näytti epävarmalta, eikä kukaan sanonut mitään.
”Valaise minua”, sanoin mulkoillen Curladia.
”Pomo, onkohan se ihan viisasta? Entä jos hän kielii?”, mutisi eräs vampyyri, joka oli selvästi kerännyt kaiken rohkeutensa puhutellakseen johtajaansa.
Kreivi Curlad kääntyi ympäri dramaattisen hitaasti ja sanoi matalalla vihaa täynnä olevalla äänellä nyt pelosta tärisevälle vampyyrille: ”Kyseenalaistatko sinä minun valtani, Fetido?”
”En sir…” Fetidoksi kutsuttu vampyyri kuiskasi katsellen maahan.
”Ole sitten hiljaa tai minun pitää hiljentää sinut. Leikkaan kielesi irti, ettei minun enää koskaan tarvitse kuulla kimittävää ääntäsi”, Curlad raivosi.
Fetido näytti siltä, että olisi voinut ruveta itkemään hetkenä minä hyvänsä ja minun kävi sääliksi nuorta vampyyriä, joka oli hädin tuskin täysikäinen ja oli varmasti uusi jäsen Agul-joukossa.

”Missä olinkaan… ” Curlad sanoi huomattavasti leppoisemmalla äänellä ja kääntyi taas minuun päin. ”Aivan, se reppu. Kuten varmasti muistat, meidän kimppuumme hyökkäsi lohikäärme?” Curlad sanoi irvistäen.
Nyökkäsin ja muistin vasta sitten, että kreivi Curlad oli sokea. ”Muistan”, vastasin.
”Minä haluan sen lohikäärmeen”, Curlad vastasi kiihkeästi.
”Miten niin? Haluat hallita sitä?” kysyin järkyttyneenä hetken mietittyäni.
”Et olekaan niin tyhmä kuin miltä vaikutat”, Curlad sanoi virnistellen.
Murahdin vampyyrille vihaisesti, mutta annoin tämän jatkaa.

”Totta kai haluan hallita sitä. Jos hallitsisin lohikäärmeitä, minusta tulisi voittamaton!” Curlad paasasi omituinen kiilto elottomissa silmissään.
”Saanko kysyä miten aiot tehdä sen? Tietääkseni lohikäärmeitä on mahdoton hallita”, sanoin tietäväisenä.
”Tässä sen naisen reppu astuu kehiin. Tiedätkö sinä mistä lordi Malyshka on tunnettu?” Curlad kysyi.
”En”, vastasin ja aloin kiinnostua hullun vampyyrin jutusta ensimmäistä kertaa miettien mikä juju siinä olisi.
”Hän tutkii lohikäärmeitä. Sen sinun naisesi, Farinako se oli, kantaa repussaan, luultavasti tietämättään, jotain todella vaarallista, ainakin väärissä käsissä”, Curlad sanoi pilkallisesti.
”Onko Malyshka keksinyt miten lohikäärmeitä voi hallita? Miten se on mahdollista? ” sanoin järkyttyneenä ja toivoin, ettei se olisi totta.
”On se mahdollista, mutta yksityiskohtiin ei tarvitse mennä. Tärkeintä on, että keksintö auttaa minua suunnitelmissani, siksi haluan sen”, Curlad sanoi hilpeästi.  
”Miksi kerrot tämän minulle? Eikö olisi turvallisempaa, jos en tietäisi mitään?” kysyin.
”Ajattelin, että olisit ehkä suostuvaisempi auttamaan minua, kun tiedät, mistä on kyse ja mitä aikomuksia minulla on”, Curlad sanoi virnistellen samaa sadistista virnettään.
”Mitä aikomuksia?”, kysyin, vaikka en olisi välttämättä halunnut tietää niistä mitään.
”Tuhota joka ikisen haltian, jonka maa päällään kantaa. Me olemme tarkkailleet sinua Garren ja olemme huomanneet, ettet sinäkään pidä haltioista. Ehkä sinä olet sittenkin kelpaava vampyyriksi”, Curlad sanoi pitäen sanojaan luultavasti suurenakin kohteliaisuutena.  

Tuhota kaikki haltiat? Siihen en voisi suostua. Onpa ollut laadukasta tarkkailua, kun ovat tuohon johtopäätökseen tulleet, ajattelin ironisesti.
”Entä jos en halua auttaa?” kysyin itsepäisesti.
”Sitten otan repun joka tapauksessa, kidutan naistasi ja sitä haltiaa ja tapan heidät ja sinä saat katsella, kun teen sen. Ja sitten tapan sinut ja kaikki haltiat joka tapauksessa”, Curlad sanoi huvittuneena suunnitelmansa vedenpitävyydestä.

”Lario…” mutisin itsekseni enkä kestänyt ajatusta, että nuo likaiset otukset koskisivat häneen. ”Hyvä on. Mutta matkakumppanini täytyy säästää vahingoittumattomina”, sanoin raskaasti huokaisten.
”Sehän on selvä. Meillä on siis sopimus. Mainiota”, Curlad sanoi tyytyväisenä.
”On sopimus. Mitä minun pitää tehdä?” kysyin. Lario tulee vihaamaan minua loppuelämänsä, mutta ainakin hän on elossa vihaamassa minua.
”Kerron siitä myöhemmin. Me otamme sinuun yhteyttä, mutta haluan sen repun pian. Tehän olette jo lähellä määränpäätänne”, Curlad sanoi päättäväisesti.
”Hyvä on, saanko nyt mennä?”

”Hetkinen vielä. Minun täytyy varmistaa, ettet sinä vaan petä minua ja karkaa”, Curlad sanoi kierosti. Ja ennen kuin ehdin huomatakaan, hän iski minua tikarilla jalkaan.
Karjaisin kivusta ja tunsin kuuman veren pulppuavan haavasta, josta Curlad veti tikarin pois.
”Kyllä sinä selviät, mutta tuolla jalalla ei voi juosta”, Curlad sanoi. ”Hyviä öitä!” hän sanoi ja viittasi erästä vampyyriä avaamaan käsieni siteet.
Suljin silmäni hetkeksi ja odotin, että Agul-joukko lähtisi ja nousin sitten yrittämättä olla välittämättä reittäni raastavasta kivusta. Haava oli melko syvä, mutta se parantuisi kyllä, jättäisi vain kauniin arven.
Hienoa! Miten minä tämän selitän? Lähdin linkkaamaan kohti leiriämme miettien antamaani lupausta.

En tiedä miten onnistuin saamaan jäniksen kiinni matkalla, nylkemään sen ja vielä raahautumaan leiriin asti. Jalastani vuoti verta ja mustat housuni tuntuivat märiltä. Suunnitelma siitä, miten selittäisin haavan, oli muotoutunut matkalla päässäni.

Näin jo kauempaa Larion ja Farinan istuvan nuotion äärellä. He juttelivat jostain. Molemmat näyttivät kärsimättömiltä. Samassa tajusin, että olin ollut poissa useita tunteja. Hengitin muutaman kerran syvään ja valmistauduin kohtaamaan kysymyksiä.
”Palasin”, ilmoitin, astuin valoon ja rojahdin istumaan maahan lähelle nuotiota.
”Herran jestas Garren! Mitä sinulle on oikein tapahtunut!” pelästyneen näköinen Lario kysyi ja hyppäsi pystyyn.
”Pikku vahinko vain”, valehtelin pystymättä katsomaan haltiaa silmiin.

[Sha]

A/N: Olisi ihanaa tietää, että joku lukee tätä. Jonkinlaista elonmerkkiä teiltä, lukijat? (Jos teitä vielä on...?) Massor av/mucho slashia mukana tässä luvussa!!

14. luku
Lario

”Ota housut pois”, käskin vampyyria toivuttuani ensijärkytyksestä.
”Mitä?!” vampyyri kysyi järkyttyneenä ”En varmasti!”
Loin häneen turhautuneen katseen, mutta hän oli päättäväinen. En jaksanut alkaa kiistellä hänen kanssaan näin typerästä asiasta kun hän oli selvästikin aika pahassa kunnossa. Nappasin puukon vyöltäni, joka roikkui siinä aina varmuuden vuoksi. Repäisin puukolla Garrenin toisen lahkeen auki ja vedin häiritsevän kankaan pois. Garren urahti kärsivästi, häntä selvästi sattui kun kangas kosketti haavaa.
Kavahdin hetkeksi kauemmas, kun näin Garrenin veren peittämän jalan ja haistoin sen vahvan hajun.

”Minä voin puhdistaa sen”, Farina sanoi takaani huomatessaan reaktioni. Hän oli ollut omatoiminen ja hakenut reppunsa, josta kaiveli juuri hoitotarpeita.
Luovutin homman mieluusti Farinalle, sillä hän olisi luultavasti parempi tällaisissa asioissa ja minua oli alkanut hieman pyörryttää. Istahdin Garrenin viereen ja tarkkailin, kun Farina puhdisti haavaa varovaisesti. Garren selvästi yritti olla päästämättä ääntä, mutta kipu vei voiton ja aina välillä hän karjahti pelottavan kovaa. Minusta oli kamalaa nähdä hänen kärsivän noin, joten yritin keksiä jotakin, mikä auttaisi häntä.
”Yritä ajatella jotakin muuta”, sanoin ja laskin käteni hellästi hänen olkapäälleen.
Garren irvisti, mutta keskittyi katsomaan kasvojani. Huomasin hänen rentoutuvan hieman.
”Olen pahoillani”, hän sanoi niin vilpittömästi kuin vain oli mahdollista.
”Minä myös”, sanoin yhtä vilpittömästi.
Tunnuin hukkuvani Garrenin silmiin, kun hän tuijotti minua niin tarkasti, niin kiihkeästi. Olisin voinut kumartua hänen puoleensa, vain sen lyhyen matkan, joka välissämme oli. Olisin voinut suudella häntä kuin viimeistä päivää, koskaan päästämättä irti.

”Noniin, sehän meni hyvin!” Farina keskeytti haaveiluni tiputtaen minut pilvistä takaisin kovalle maankamaralle.
Katsoin Garrenin jalkaa ja huomasin sen olevan kokonaan puhdistettu ja haavan ympärille oli kääritty side.
”Sinä olet hyvä rauhoittamaan, Lario”, Farina sanoi minulle hymyillen. Hän ei selvästikään ollut huomannut lumoavaa yhteyttä minun ja Garrenin välillä, hyvä niin.
”Kiitos”, Garren sanoi Farinalle, mutta minusta tuntui kuin hän olisi tarkoittanut sanansa enemmänkin minulle.
Farina hymyili vastaukseksi, mutta sitten hänen kasvonsa vakavoituivat.
”Mistä sinä sait tuon haavan?” hän kysyi.
”Löin itseäni vahingossa puukolla jalkaan nylkiessäni jänistä”, Garren sanoi. Huomasin, että hän vältteli katsomasta minua silmiin.
Farina näytti epäileväiseltä.
”Oletpa aika vauhdikkaasti nylkenyt sitä jänistä, kun sait näin syvän haavan aikaiseksi”, hän huomautti.
Garren kohautti harteitaan. ”Minulla ei ole tapana kohdella saalistani hellävaroin.”
Farina hyväksyi selityksen ja alkoi pakata tavaroitaan takaisin reppuunsa. Garren tuntui huomaavan repun vasta nyt ja tuijotti sitä erikoinen ilme kasvoillaan. Huomatessaan katseeni hän käänsi katseensa mystisestä repusta, mutta ajatteli selvästi jotakin oikein tarkasti.

Annoin Garrenin pohtia rauhassa, joten nappasin hänen jäniksensä ja menin valmistelemaan sitä ruoaksi. Vähän ajan päästä jänis oli paahdettu ja kokoonnuimme syömään Garrenin vierelle, joka ei ollut liikahtanut paikoiltaan.

”Sinulla kesti pitkään metsästää tämä jänis”, Farina sanoi Garrenille viitaten sitkeään ruokaamme.
Minua alkoi jo vähitellen ärsyttää Farinan epäluuloinen asenne. Tuntui kuin hän olisi epäillyt Garrenin tehneen matkallansa jotakin muutakin kuin metsästänyt. Ehkä Garren oli vain halunnut olla hetken yksinään ja ajatella asioita rauhassa.
”Saalista oli vaikeaa löytää”, Garren sanoi mussuttamisensa lomasta.
Farina tuhahti, selvästikin tyytymättömänä vastaukseen.
Mikä tuota akkaa oikein vaivaa? ajattelin katkerasti.

Farina lopetti utelunsa ja jälleen hiljaisuus laskeutui yllemme kuin ohuenohut hämähäkinseitti. Äkkiä Farina nosti katseensa Garreniin, nyrpisti nenäänsä ja sanoi: ”Garren, sinä haiset. Verelle siis, tarkoitan.”
Garren hymähti. ”Vampyyreilla on sellainen paha tapa.”
”Suosittelisin sinun käyvän kuitenkin pesulla, nyt kun kerran olemme järven lähellä”, Farina sanoi.
”Selvä on”, Garren murahti ”mutta en usko pääseväni rantaan tällä jalalla.”
”Lario voi lähteä mukaasi”, Farina ehdotti. Hänellä tuntui olevan suunnitelma jokaiseen tilanteeseen. Garren ei tosin selvästikään pitänyt tästä uusimmasta suunnitelmasta.
”Mutta enhän minä voi...” hän alkoi väittää vastaan, mutta sitten hänen silmiinsä näytti nousevan ovela pilke ”Olkoon, samapa tuo.”
Garren heitti oman kalutun jäniksenpalasensa jonnekin pusikkoon ja katsoi minua haastavasti ”Mennään sitten”, hän sanoi.

Työnsin nopeasti loput jäniksestä suuhuni ja nousin auttamaan Garrenin pääsemään jaloilleen. Hän kietoi toisen kätensä hartioilleni ja nojasi minuun raskaasti. En ollut varautunut niin painavaan taakkaan, joten minun täytyi hakea tasapainoani vähän aikaa. Se siitä olisikin vielä puuttunut, että olisimme kaatuneen maahan. Varsinkin, kun Farina oli vielä paikalla.

Lähdimme hitaasti taivaltamaan järvelle Farinan katsoessa peräämme kädet puuskassa ja kasvoilla huolestunut ilme.
Garren hengitti yhtä raskaasti kuin nojasi minuun, mutta minä nautin jokaisesta hänen hengähdyksestään, jonka tunsin hivelevän kasvojani. Yritin taluttaa Garrenia mahdollisimman hitaasti eteenpäin, että saisin nauttia hänen seurastaan niin kauan kuin mahdollista. Järvi kuitenkin tuli näkyviin pian, liian pian.
Ajattelin, että Garren vastustaisi apuani, mutta hän vaikutti toimivan juuri päinvastoin. Ensiksi autoin häntä riisumaan hänen paitansa ja tein sen tarkoitetun hitaasti, mutta myös Garren itse hidasti vauhtiani ottamalla käsistäni tiukasti kiinni. Me molemmat hengitimme nopeasti, kiihkeästi, päästessämme vihdoinkin niin lähelle toisiamme. Garrenin paita oli lentänyt jonnekin jalkoihimme ja pääsin vihdoin näkemään hänen ylävartalonsa kunnolla. Sivelin hänen rintaansa, joka kohoili kiivaasti tiuhan hengityksen tahdissa. Hän huokaisi nautinnollisesti saaden ihoni kananlihalle.

Garren yritti kädellään, jota hän ei ollut kietonut ympärilleni, avata housujaan. Hän ei näyttänyt onnistuvan, joten autoin häntä pääsemään housuista eroon molempien hengityksen yhä tihentyessä. Pian Garren seisoi alastomana, ainoastaan Farinan sitoma side reitensä ympärillä. Katsoin häntä suoraan silmiin ettei katseeni lähtisi harhailemaan minnekään muualle.

”Hemmetti, emmekö saa edes yhtä peseytymistä hoidettua siveästi?” Garren naurahti tukahtuneesti.
En pystynyt vastaamaan, olin niin sekaisin Garrenista ja hänen läheisyydestään.

Samalla kun pitelin Garrenia pystyssä, vetäisin oman paitani pois. Ilma oli todella kuuma. Vai johtuiko se vain seuralaisestani? Lähdin taluttamaan Garrenia järveen. Viileä vesi selkeytti ajatuksiani hiukan, mutta Garrenin läheisyys humallutti minua kuin vahva alkoholi. Tämä tunne oli kuitenkin miljoona kertaa parempi kuin juoman aiheuttama olo. Päästyämme niin syvälle, että olimme rintaan asti vedessä, käänsin Garrenin niin, että olimme vastakkain ja hänen molemmat kätensä olivat kaulani ympärillä.

Yritin keskittyä pesemään häntä, vaikka se tuottikin vaikeuksia. Hänen huokailunsa pahensivat asiaa entisestään.
Olin juuri pesemässä hellästi hänen käsivarttaan, kun hän työnsi kasvonsa omieni eteen silmät suljettuina ja hänen huulensa hapuilivat omiani. Luovuin heti hänen kätensä pesemisestä ja suutelin häntä rajusti. Hän ei ollut selvästi odottanut sellaista minulta ja hetken hän oli ymmällään. Sitten tunsin hänen hymyilevän huuliani vasten.

Yhtäkkiä maaginen hetkemme keskeytyi pitkään sihinään, joka kuulosti aivan käärmeeltä. Todella suurelta käärmeeltä.
”Aijai, Garren, mitä oletkaan mennyt tekemään”, käärme, tai oikeammin puun oksalla istuva vampyyri, sanoi pilkallisesti. Vampyyri oli ilmestynyt ääneti puuhun, jonka oksat hipoivat järven pintaa ja istui oksalla vähän matkan päässä meistä.

Garrenin lihakset jäykistyivät hänen paikantaessa vakoilijamme.
”Oletko mennyt rakastumaan tuollaiseen...” vampyyri katsoi minua halveksuen ”...metsänpeikkoon?”
”Älä ikinä loukkaa Lariota noin minun kuulteni!” Garren ärähti raivoissaan.
Toinen vampyyri vain nauroi ja katsoi meitä selvästi huvittuneena. ”Jos olisin tiennyt suuntautumisestasi” vampyyri sanoi Garrenille, ”olisin yrittänyt iskeä sinut aikoja sitten. Tosin miesmakusi ei oikein miellytä minua.” Taas vampyyri katsoi minua nenänvarttaan pitkin.

Yhtäkkiä tunsin Garrenin käden hapuilevan jotakin veden alla, jotakin minusta. Jähmetyin paikoilleni hänen kosketellessa alavartaloani, vaikka hetki ei ollutkaan siihen sopiva. Tunsin, että Garren nappasi vyöstäni puukon ja ennen kuin ehdin tajutakaan mitä oli tapahtunut, toinen vampyyri korahti tuskissaan ja molskahti veteen. Garren oli heittänyt häntä puukolla!

Olin jo lähtemässä katsomaan vampyyria, mutta Garren pysäytti minut.
”Hän on jo kuollut”, hän sanoi.

[Kavaljeeri]

Ilmoitan yhä lukevani! En pystyisi lopettamaan, vaikka haluaisinkin.. Päivittäin olen käynyt tarkistamassa onko jatkoa tullut ja nyt ilmestyi uusin osa. Ja vieläpä vihdoin jatkoa tarinaan, koska olin edellisen osan kerennyt vanhassa finissä lukea. Tässä oli slashia mukana kiitettävän paljon. Garren parka..  Farinakin kiusaa sitä. Ja se vampyyrikin keskeytti niiden yhteisen hetken.. Kiva tuo veitsitemppu lopussa! Garren suojelee pikku haltiapojuaan. x)
Joo ei tällä kertaa muuta järkevää.. Tarkistelen kyllä milloin tulee taas jatkoa!  
Kiitos ja kumarrus Kavaljeeriltä!