Ihailtavan inhimillistä tekstiä niinkin tavallisesta, mutta tärkeästä asiasta. Omien virheiden myöntäminen ja anteeksipyytäminen vaativat aina luonteenlujuutta mennä itseensä ja tajuta, että tällä kertaa se olin minä, joka mokasi.
Tykkään kovasti, miten kertoja ensin selittelee ja vakuuttelee melkein unohtaen kokonaan, ettei ole vielä sanonut sitä olennaisinta. Koska harva meistä pystyy pyytämään anteeksi edes jotenkin yrittämättä puolustella itseään ja tekojaan. Vaikka miten kaduttaisi ja tuntisi syyllisyyttä, ihminen ei hevillä nöyrry täysin toisen edessä.
Kertoja ei selvästikään halua heti mennä asiaan ja koko raapaleen ajan hän yrittää mennä itseensä, mutta ei aivan onnistu siinä ennen kuin vasta aivan lopuksi (ja silloinkin ehkä vain pakon edessä.) Hänenkin puoleltaan on aistittavassa vähän sellaista mentaliteettia, että kaveri on loukkaantunut turhasta ja onko tämä nyt oikeasti niin iso juttu, äh, okei sitten. Tunnistan tästä tekstistä itseni, aina välillä käyttäytyy itsekin tuolla tavalla, vaikka haluaisi tehdä paremmin, olla parempi ihminen, mutta kun ei se todellisuus aina kohtaa halujen kanssa.
Jälleen kerran hyvää työtä
Aitoa, inhimillistä ja ajatuksia herättävää. Tykkäilen!
