Kirjoittaja Aihe: Murtuneet |K11| Narcissa Malfoy  (Luettu 2671 kertaa)

Vlad

  • Sudenmorsian
  • ***
  • Viestejä: 3 436
  • Loveatar
Murtuneet |K11| Narcissa Malfoy
« : 19.01.2016 02:30:05 »
Nimi: Murtuneet
Kirjoittaja: Vlad
Ikäraja: K11

A/N: Miun piti kirjoittaa eräs ihan muu teksti Narcissasta, mutta se ei toiminutkaan halutulla tavalla, joten päädyin sitten kirjoittamaan tämän useammasta raapalemittaisesta pätkästä koostuvan ficin. Tämä fic osallistuu Vuosi raapalehtien -haasteeseen ja kerään tällä myös Narcissa Malfoyn. Toivottavasti joku tästä varsin nopeasti tajunnanvirtana kirjoitetusta tekeleestä pitää ja mahdollisesti vielä tipauttaa kommentinkin muistoksi. Olen Narcissasta kirjoittanut aikaisemminkin, mutta en ihan tässä mielessä, joten aikalailla uusia hahmoja tämäkin, mutta mikäs siinä. Eihän sitä aina voi täysin omiin kaavoihinsa jymähtää, joten ihan mukavaa tällainen vaihtelu.


5. kesäkuuta, 1980

Narcissa puri hampaitaan yhteen, yritti sysätä viiltävän, polttavan kivun jonnekin mielensä perukoille ja vain keskittyä siihen, mitä juuri sillä hetkellä oli käsillä. Hän ei kuitenkaan täysin kyennyt sulkemaan mieltään, joten hän hamusi sokeana sivulleen, tarttui tiukasti Luciuksen ojennettuun käteen ja oli aivan varma siitä, että kuuli tuskaisen ähkäisyn. Mikäli Narcissa olisi kyennyt keskittymään kivultaan, hän olisi kenties ollut huvittunut siitä, että Lucius jakoi ainakin osittain hänen tuskansa, vaikkei mies koskaan voisi ymmärtää synnytyksen todellista tuskaa.

”Vielä hetki, rouva Malfoy”, parantajanoidan hiljainen ääni lapsivuoteen jalkopäästä sanoi rauhoittavaan sävyyn ja Narcissa joutui tukahduttamaan hyvin epä-Malfoymaisen kirouksen, joka halusi livahtaa hänen huuliensa välistä.

Ei hänellä juuri sillä hetkellä ollut parempaakaan tekemistä kuin odottaa. Hän ei oikeastaan voinut vain nousta ja lähteä kävelylle kartanossa. Se ei vain tullut kuuloonkaan, sillä heidän esikoisensa oli päättänyt ilmoittaa syntyvänsä juuri sillä hetkellä.

Narcissa taisteli kuitenkin tiensä tuskaisen usvan lävitse ja hymyili heikosti kuullessaan heidän esikoispoikansa ensimmäiset parkaisut jostain kaukaa. Hän ojensi välittömästi käsivartensa, vaati poikaansa syliinsä ja painoi huulensa lempeästi pojan päälakea vasten saatuaan tämän käsivarsilleen.

”Kaunis, niin kovin kaunis”, hän kuiskutti sortuneella äänellä ja kohotti ylpeyden valloittaman katseensa Luciukseen, joka edelleen seisoi hänen vieressään.

Kivunsekaiseen väsymykseensä eksyneenä Narcissa melkein nauroi huomatessaan kyyneleet Luciuksen harmaissa silmissä. Heidän poikansa oli täydellinen.


14. kesäkuuta, 1985

Hymy kareili Narcissa Malfoyn kapeilla huulilla, kun hän katseli poikansa murjotusta pitkän pöydän päässä. Lucius ei näyttänyt kovinkaan onnelliselta, vaikka Narcissa tunsikin miehensä kyllin hyvin kyetäkseen näkemään pienimmätkin merkit siitä, että todellisuudessa mies oli erittäin ylpeä pienestä pojastaan, joka juuri opetteli kunnollisen puhdasverisen tavoille. Narcissa hymähti hiljaa, kun Draco kiemurteli pois pöydästä ja juoksi hänen luokseen, kiipesi hänen syliinsä ja hautasi kasvonsa äitinsä kaavunrintamukseen. Narcissa loi Luciukseen pitkän katseen.

”Oliko tuo tarpeellista?” hän kysyi hiljaisella äänellä. Pettymys kyllä näkyi selvästi hänen silmistään, sitä ei erikseen tarvinnut sanoiksi pukea. Luciuksen olisi pitänyt tietää paremmin kuin yrittää vaatia liikaa pojaltaan, joka oli vasta hädin tuskin viittä täyttänyt.

”Sinä tiedät, että hänen tulee oppia tavoille ennen kuin sivistymättömyys käy mahdottomaksi kitkeä pois.”

Narcissa vain pudisti päätään. Hän ymmärsi, mitä hänen miehensä ajoi takaa, mutta ei pitänyt tämän menetelmistä. Lucius oli välillä aivan liian ankara poikansa suhteen, joka oli paitsi perinyt Malfoyn suvun platinahiukset, mutta myös Mustan suvun herkkyyden. Hän ei kuitenkaan voinut sanoa ei puolisolleen.

Narcissan täytyi vain toivoa, ettei Lucius täysin pilaisi Dracoa vaatimalla tältä liikaa liian aikaisin.


1. syyskuuta, 1991

Narcissa ei voinut mitään sille, että hänen sydämensä oli pakahtua ylpeydestä, kun hän nyökkäsi vielä viimeisen kerran Dracolle ennen kuin Tylypahkan pikajuna viimein lähtisi. Hän ei syleillyt poikaansa, ei suudellut tätä poskelle, otsalle tai minnekään muualle, kuten niin monet muut äidit kaikkialla heidän ympärillään. Sellainen ei ollut heidän arvossaan olevalle perheelle sopivaa käyttäytymistä, joten hän piti kasvonsa ilmeettöminä ja vain tyytyi katselemaan, kuinka heidän ainoa poikansa suuntasi kohti koulua.

”Minusta meidän olisi pitänyt lähettää hänet Durmstrangiin”, Lucius huokaisi hänen vierestään ja Narcissa loi mieheensä pitkän katseen.
”Lucius”, hän sanoi hiljaa. ”Sinä tiedät hyvin, miten minä suhtaudun ajatukseen siitä, että meidän Dracomme kävisi koulunsa niin kaukana.”

Lucius nyökkäsi eikä sanonut sanaakaan, mutta Narcissa tiesi, että mies oli pettynyt heidän kouluvalintaansa. Narcissa kuitenkin oli päätöksensä tehnyt eikä siitä suostunut joustamaan.


25. joulukuuta, 1996

Kuusitoistavuotias Draco istui myrtynein ilmein joulupöydässä vanhempiensa kanssa ja Narcissa laski hopeahaarukkansa varoen lautaselleen, taputteli suupieliään lautasliinaan ja loi poikaansa kysyvän katseen. Draco väisti äitinsä katsetta, siirteli ruokaansa lautasellaan ja oli puristanut huulensa tiukaksi, puhumattomaksi viivaksi. Narcissa oli kuitenkin päättänyt saavansa tietää, mikä Dracoa sillä kerralla riepoi. Hän oli omaa sukuaan Musta – eikä Musta ollut puhdasverisistä suvuista ainakaan se vähiten jääräpäisin, vaikka Narcissa usein yrittikin Malfoyn kulissia parhaansa mukaan ylläpitää.

”Draco”, hän kuiskasi, kurotti poikaansa kohti ja vavahti huomatessaan, kuinka tämä väisti hänen kosketustaan.
”Puhu minulle.”

Jossain syvällä sisimmässään hän kuitenkin pelkäsi, että Draco puhuisi, kertoisi Pimeyden lordilta saamastaan tehtävästä jälleen kerran ja Narcissan sydän murtuisi uudelleen. Sillä mistä muustakaan voisi olla kyse? Mikään muu ei kyennyt repimään heidän perhettään hajalle yhtä tehokkaasti kuin kuolonsyöjät, joihin Narcissa ei ollut vieläkään suostunut liittymään.

”Onko se tehtäväsi?” hän yritti johdatella, saada poikansa avautumaan, vaikka tiesi Luciuksen kasvattaneen Dracon aivan liian hyvin sellaiseen.
”Ei, sen suhteen kaikki menee hyvin”, Draco kuiskasi.

Narcissan ei kuitenkaan tarvinnut edes vilkaista poikaansa kahdesti tietääkseen, että se oli valetta. Hän sulki silmänsä eikä tiennyt, että juuri samalla hetkellä Draco teki samoin.


2. toukokuuta, 1998

Narcissaa pelotti. Häntä ei edes hävettänyt myöntää, että pelkäsi. Hän ei tiennyt, milloin oli viimeksi ollut yhtä peloissaan, mutta sillä hetkellä mikään ei riittänyt muuttamaan tosiasioita. Hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, missä Draco oli. Hän oli kadottanut tämän välittömästi taistelun alettua eikä hänellä ollut aavistustakaan siitä, minne hänen poikansa olisi voinut mennä. Joten hän oli itse päättänyt pysytellä mahdollisimman kaukana itse taistelusta, jotta hän olisi kaiken päättyessäkin vielä elossa poikaansa varten. Mikäli tämä selviäisi, mutta sitä toista mahdollisuutta Narcissa ei suostunut edes ajattelemaan.

Narcissa katseli ympärilleen herkeämättä, rohkaistui välillä kutsumaan poikaansa nimellä, muttei milloinkaan saanut vastausta. Hän pysähtyi miltei jokaisen ruumiin kohdalla, katsoi jokaisen tyhjiä kasvoja ja lasittuneita silmiä tarkasti, varmistaakseen, että mikään niistä ei ollut hänen kallisarvoinen poikansa. Draco, Draco, Dracodracodraco, sama ketju raivosi päättymättömänä hänen mielessään karkottaen tehokkaasti jokaisen ajatuksen, joka olisi liittynyt taisteluun, edes itsepuolustukseen.

Taistelun edetessä hän löysi jollakin ilveellä tiensä Kiellettyyn metsään, missä Luciuksen herra odotti Potteria, joka ei kykenisi vastustamaan tilaisuutta pelastaa kaikkien muiden henget uhraamalla omansa.

”Avada kedavra!”

Narcissa ei uskaltanut edes hengittää, kun Potterin veltto hahmo valahti maahan ja Pimeyden lordi käänsi punaisena palavan katseensa häneen.

”Tarkista hänet.”

Narcissa hiipi Potterin luokse, polvistui tämän viereen ja laski kätensä tämän rinnalle. Sydämen petollinen syke paljasti totuuden välittömästi, mutta sillä hetkellä Narcissa ei kyennyt ajattelemaan kuin yhtä asiaa. Sen vuoksi hän olisi valmis jopa valehtelemaan.

”Draco? Onko hän hengissä?”

Hiljaistakin hiljaisempi myöntävä vastaus ja Narcissan sydän pyrähti lentoon. Helpotus. Hän ei kyennyt tuntemaan kuin pohjatonta helpotusta – ja halua päästä linnaan, Dracon luokse.

”Hän on kuollut.”

Korviahuumaava riemu leimahti liekkeihin metsäaukiolla, mutta Narcissa ei kuullut mitään muuta kuin oman sydämensä laulun, kun helpotus pyyhki tiehensä kaiken sen pelon, jota aikaisemmat taistelut olivat häneen istuttaneet.
« Viimeksi muokattu: 19.01.2016 02:58:29 kirjoittanut Vlad »
I love not man the less, but N A T U R E more.

私は悪魔で執事ですから。



"Always"
1946-2016

Simma

  • The Witch
  • ***
  • Viestejä: 419
  • banneri © Ingrid
Vs: Murtuneet |K11| Narcissa Malfoy
« Vastaus #1 : 18.02.2016 20:29:10 »
Oi, pidin tästä ficistä kovasti.

Harvoin tulee luettua mitään Narcissasta tai varsinkaan mitään hänen näkökulmastaan, en oikein tiedä miksi, satun vaan jotenkin hyppimään aina niiden ficcien ohi.

En ole myöskään tainnut vähään aikaan lukea ficciä, joka koostuisi monesta raapaleesta, vaan sellaisia kokonaisia tekstejä. Tällainen tyyli on mukavan raikasta vaihtelua. Pidin siitä, miten olet otsikoinut kaikki raapaleet päivämäärillä, joten on paljon helpompi seurata tapahtumien kulkua, että missä oikein mennään.

En ole koskaan suuremmin miettinyt Narcissaa hahmona, hän on aina vain jäänyt jonnekin taka-alalle, vaikuttanut kylmältä ja luontaantyöntävältä, jota en ole ollut kiinnostunut lähestymään, mikä on aika jännä, koska kuitenkin pidän Luciuksesta ja Dracosta melko paljon. Tässä ficissä oot kuitenkin saanut Narcissan tuntumaan paljon enemmän ihmiseltä, jolla on oikeasti tunteet eikä ole vain kylmä patsas. Narcissa on ennen kaikkea rakastava ja huolehtiva äiti. Oli mielenkiintoista seurata asioita hänen kannaltaan ja nähdä tutut tapahtumat aivan uudessa valossa.

Outoa ettei kukaan muu ole jättänyt tähän kommenttia, miusta tää oli tosi hyvä!

Hazyel

  • Master of Godspeed
  • ***
  • Viestejä: 4 774
  • Not killing people is really hard.
Vs: Murtuneet |K11| Narcissa Malfoy
« Vastaus #2 : 31.10.2016 00:04:55 »
En olekaan taas vähään aikaan tainnut lukea Narcissasta, ja vielä vähemmän synnytyksestä, vaikken aihetta tekstiin tarttuessani toki tiennytkään. Oikeastaan taisin alunperin kiinnostua tästä tuon yksinkertaisen mutta niin kovin kauniin otsikon vuoksi, johon ihastuin kyllä heti.

Narcissa tuntuu synnyttäessään hyvin omalta itseltään, vahvalta naiselta, joka ehkä kuitenkin hieman tarvitsee tukea mieheltään, vaikka pääosin selviääkin kivusta ja, no, oikeastaan kaikesta itse. Ja sitten hän vaatii lapsensa syliinsä ja lopulta ajattelee tuon olevan täydellinen. Kuulostaa ihan siltä, mitä Narcissa Malfoy on varmasti ajatellut Dracon syntyessä!

Mun mielestä tuntuu myös hyvin luonnolliselta, kuinka Narcissa on tuollainen rakastava äiti, joka haluaisi suunnilleen kasvattaa lapsensa pumpulissa, kun taas Lucius tahtoo olla ankara ja pitää huolen siitä, että Draco varmasti oppii tavoille. Olen itsekin kuvitellut Dracon kotiolot juurikin tämän typpisiksi ja ilahduttaa lukea omaan ajatusmaailmaan sopivaa ficciä. Varsinkin, kun Lucius ei tässä ole ihan kamala isä, vaan kuitenkin selkeästi rakastaa poikaansa ja on hänestä ylpeä.

Pidän siitä, miten oot pitänyt Narcissan tässä vahvana naishahmona, jolla on omat mielipiteensä, eikä niitä helpolla käännetä. Mutta pidän myös siitä, miten olet luonut Dracosta tavallaan Narcissan koko elämän, koska sitä hänen ainoa poikansa on ehkä tavallaan hänelle ollutkin. Niin ja pidin myös siitä, miten olit saanut nämä ujutettua canonin tapahtumiin ja miten olit tuonut esiin Narcissan näkökulman tuohon yhteen canon-tapahtumaan vikassa osassa.

Tää teksti oli mielestäni hyvin oivalinen ja kaunis, kiitos, tykkäsin! :3
"When I say it doesn't hurt me, that means I can bear it."

Meldis

  • puuskupurilainen
  • ***
  • Viestejä: 2 380
Vs: Murtuneet |K11| Narcissa Malfoy
« Vastaus #3 : 12.02.2024 13:12:04 »
Tässäpä oli kiva näkökulma! Jotenkin ennen viimeisiä kirjoja en tykännyt yhtään Luciuksesta tai Narcissasta, kun he tuntuivat niin kylmiltä ja kliseisen pahiksilta. Oli siis kiva, kun myöhemmin kävi ilmi, ettei näin ollutkaan, että Narcissa sekä myös Lucius välittivät oikeasti pojastaan paljon, vaikka sen näyttäminen olikin vaikeaa ja mitä sattuu milloinkin. :D Olit hyvin yhdistänyt tässä juuri nuo puolet Narcissasta, äidin, jonka tärkein tehtävä elämässä on huolehtia poikansa turvallisuudesta sekä Malfoyn sukuun nainut vaimo, jonka täytyy ylläpitää suvun kunniaa ja toimia, kuten asema vaatii. Luciuskin näyttäytyi jokseenkin välittävänä vanhempana ja minulle tuli tunne, että kaikesta huolimatta heillä on yhteisymmärrys siitä, mitä lapsen kasvattaminen tarkoittaa. Minusta oli aivan ihanaa, että Lucius itki Dracon syntyessä, asia, minkä toivoisin, että Draco tietäisi joskus, vaikka luulen, että Lucius ei koskaan suostuisi myöntämään sitä. :D

Lainaus
”Minusta meidän olisi pitänyt lähettää hänet Durmstrangiin”, Lucius huokaisi hänen vierestään ja Narcissa loi mieheensä pitkän katseen.

Tässä esimerkiksi kauniisti näkyi, että Narcissa ei koskaan suostunut poljettavaksi maan rakoon, kun on hänen pojastaan kyse. Lucius ei missään nimessä pystynyt kävelemään hänen ylitseen, kun voisin hyvin kuvitella, että Luciuskin olisi yrittänyt pitää kynsin ja hampain kiinni halustaan lähettää Draco Durmstrangiin. Mutta Narcissa ei antanut periksi. Ja tosi kivasti näkyi myös, miten tuo päätös vaikuttaa heidän väleihinsä yhä, mutta minusta oli hienoa, että Lucius, pettymyksestä huolimatta, ilmaisi asian ääneen ja Narcissa vastasi hänelle yhtä jyrkästi. Tuntui tasapainoiselta. :) Vaikka Dracon kuutosvuonna asetelma olikin sitten muuttunut.

Lainaus
Mikään muu ei kyennyt repimään heidän perhettään hajalle yhtä tehokkaasti kuin kuolonsyöjät, joihin Narcissa ei ollut vieläkään suostunut liittymään.


Tämä ajattelu oli mielenkiintoista! Narcissa näki kuolonsyöjät ongelmana, eikä Luciuksen heihin kuulumisen. Ja toisaalta tekee mieli sanoa, että olisit miettinyt ennen kuin läksit, mutta sitten toisaalta vaihtoehtona olisi ollut varma kuolema, luulen, että jopa heti neljännen vuoden jälkeen he olisivat olleet vaarassa, jos Lucius ei olisi palannut Voldemortin luokse. Mitä muutakaan voi tehdä, kun oma perhe on vaarassa. Siinä mielessä tämä myös oli aivan ihana lisäys canoniin rikkomatta sitä lainkaan. Näkee hienosti Narcissan maailmaan, mitä kaikkea taustalla tapahtui, kun Draco eli koulussa arkeaan Harryn ja muiden kanssa. Siinä ficit ovat parhaita, täydentää aukkoja juonessa. *chefs kiss*

Ahh, tuo Narcissan petos Voldemortia kohtaan on yksi suosikkikohdistani seiskakirjassa, ihanaa, että se oli tässä viimeisenä. Kiteyttää hänen hahmonsa niin hyvin. Kaikkein eniten hänen rohkeutensa ja äidinrakkautensa, upeaa. <3
Kiitos tästä tosi paljon!
Hine on ylde, eft gewunigen wilgesiþas, þonne wig cume.

˚*・༓☾ Tóspringe!☽༓・*˚

valokki

  • ***
  • Viestejä: 1 199
Vs: Murtuneet |K11| Narcissa Malfoy
« Vastaus #4 : 17.02.2024 19:14:45 »
Vau, olipas tämä hurjan mielenkiintoinen fikki! Narcissan näkökulma on todella kiehtova, kun se ei kirjoissa mitenkään täydellisesti avaudu Harryn näkökulman takia, mutta Narcissan ajatuksista ja tuntemuksista saa kyllä tietää pilkahduksia. Tämä sun fikkisi syvensi näkökulmaa vielä entisestään, kun availit pilkahduksia Narcissan suhtautumisesta Dracoon aina Dracon syntymästä asti, ja tarina vain vahvisti tulkintaa siitä, että Draco oli äärimmäisen tärkeä niin Narcissalle kuin Luciuksellekin.

Lainaus
Hän ei syleillyt poikaansa, ei suudellut tätä poskelle, otsalle tai minnekään muualle, kuten niin monet muut äidit kaikkialla heidän ympärillään. Sellainen ei ollut heidän arvossaan olevalle perheelle sopivaa käyttäytymistä, joten hän piti kasvonsa ilmeettöminä ja vain tyytyi katselemaan, kuinka heidän ainoa poikansa suuntasi kohti koulua.
Erityisesti pidin tässä siitä, kuinka Narcissassa vähän tappeli sisäisesti se, että hän välitti Dracosta suunnattomasti, mutta hän ei kuitenkaan voinut näyttää sitä. Hän oli hyvin selkeästi oppinut puhdasverissukujen ylhäiset ja hillityt käytöstavat, ja hänen näkökulmastaan halailu ja muut julkiset tunteiden osoittamiset vaikuttivat aika rahvaanomaisilta (vaikka oikeasti veikkaan, että hän oli vähän kateellinen ja olisi itsekin halunnut halailla ja pussailla Dracoa hyvästiksi). Synnytyskin kuulosti todella kivuliaalta ja raskaalta kokemukselta, mutta silti Narcissa jaksoi muistaa, mitä päästää suustaan, ettei vain menisi möläyttämään jotain epä-Malfoymaista. Mutta toisaalta oli kyllä ihanaa, kuinka Dracon syntyessä sekä Lucius että Narcissa eivät oikein voineet itselleen mitään, kun Lucius tirautti muutaman kyyneleen ja Narcissa antoi pojalleen suukon ja leperteli kehuja.
Vaikka Narcissa olikin myöhemmin hyvin hillitty sen suhteen, miten hän toi ilmi välittämistään Dracoon, ei se jäänyt kenellekään epäselväksi, että Draco on hänelle prioriteetti numero yksi. Narcissa saattaa olla hillitty ja jättäytyä välillä taka-alalle, mutta se ei tee hänestä millään tavalla heikkoa. Päinvastoin, hänestä huomaa, että hän on valmis menemään todella pitkälle suojellakseen Dracoa, eikä hän ole valmis joustamaan Dracoon liittyvissä asioissa, mikä näkyi selvästi siinä, kuinka Narcissa ei suostunut Luciuksen toiveeseen lähettää Draco Durmstrangiin ja kuinka Narcissa oli valmis juonimaan rikkumattoman valan ja jopa pettämään Voldemortin. Tällaiset hahmot ovat Pottereissa juuri sitä parhaimmistoa, kun heitä ei moniulotteisuudessaan voi niin selkeästi luokitella hyviksi tai pahoiksi, kun teot ja motiivit menevät vähän ristiin rastiin.

Kiitos, tämä oli todella upeasti kirjoitettu kiehtova katsaus Narcissan sielunmaisemaan!

(ava @Claire ja bannu @Ingrid)