Kirjoittaja Aihe: Croon [K11, valmis]  (Luettu 2789 kertaa)

Ooka

  • ***
  • Viestejä: 128
Croon [K11, valmis]
« : 07.01.2016 18:56:13 »
Nimi: Croon
Kirjoittaja: Ooka
Beta: Wordi ja minä itse

Genre: Fluff, mystery (pientä), angst (pientä tämäkin), lievä horror (saatetaan lisäillä genrejä)
Ikäraja: K11

Fandom: Original
Hahmot: Croon (=hyräillä), Höfundur (=luoja), Myrkur (=pimeys), Sólsetur (=hämärä), Eldingar (=salama), Guffaw (=hyrähdys) & Skógur (=metsä)
Paritus: Croon/Myrkur, Höfundur/Guffaw

Luvut: Pro+4/4

Varoitukset: Eläintenvälistä hellyyttä

Yhteenveto: Tietyistä ihmisistä tulee jumalia, Croon on yksi heistä. Mitä hänen pitää käydä läpi uudessa maailmassaa, jossa sudenmuotoiset jumalat elävät?

Tekijänoikeudet: Teksti, idea ja hahmot ovat omiani. En saa tästä rahaa enkä tahdo loukata ketään. 2. luvussa esiintyy pieni lainaus, joka kuuluu Elias Lönnrotin kirjaan.

A/N: Osallistun tällä ficillä Inspiroidu musiikista -haasteeseen kappaleilla Razorblade (Amaranthe), Digital World (Amaranthe), Élan (Nightwish), Alpenglow (Nightwish) & Edema Ruh (Nightwish). Haasteen lisäksi tämän ficin on tarkoitus herätellä minua kirjoittajana. Tämä ficci on myös jo nyt hyvin tärkeä, sillä inspiraatio syntyi keskellä yötä ja oli pakko kirjoittaa prologi heti. Vasta sen jälkeen sain nukuttua.
Croon on poikkeuksetta minäkertojana ja loikkausta 3.persoonan kertojaan ei tule paljoakaan.
Hahmojen nimet ovat islantia ja ne ovat katsottu Google kääntäjän avulla. Lisäksi nimenmerkitys ei välttämättä liity hahmoon itseensä mitenkään, sana vain sattui olemaan omaan korvaani hyvä.
Alla on vielä lista, missä luvussa mikäkin em. kappaleista on inspiroinut.

Prologi, Alpenglow (Nightwish)
1. Luku, Élan (Nightwish)
2. Luku, Digital World (Amaranthe)
3. Luku, Razorblade (Amaranthe)
4. Luku, Edema Ruh (Nightwish)

♦♢♦♢♦♢♦♢♦♢♦

Prologi

”Katso maailmaa tassuissani.” Karhea, mutta samaan aikaan lempeä ääni puhui hiljaa korvaani. Ääni kutitteli korvissani, kihelmöi selkärangassani. Tunsin, kuinka äänen omistaja kierteli ympärilläni, en tarvinnut silmiä nähdäkseni, sillä tunsin ilman liikkeen ympärilläni. Kuulin pehmeät ja hiljaiset askeleet nurmella, kuulin tasaista hengitystä. Haistoin kesäillan lisäksi vahvan myskin.
Kallistin pääni takakenoon ja levitin käteni. Kevyt kesätuuli kiersi minut lehtipyörteen kanssa ja sillä hetkellä ajattelin olevani sadussa.

”Avaa silmäsi”, olento sanoi. Ei ääneen, sillä en ollut kuullut puhetta. Ymmärsin nopeasti, että olimme jakaneet ajatuksen. Avasin silmäni ja katsoin pilvetöntä taivasta, joka oli täynnä tähtiä, planeettoja ja kuita. Näin tummansinistä, violettia, oranssia, vaaleampaa sinistä ja valkoista, hopeanhohtoista loistoa kaikista taivaankappaleista. Minun oli pakko vetää henkeä kauniin näyn johdosta. En tiennyt, että maailmassa oli näin kaunis paikka.

”Kuuntele hiljaisuutta”, karhea ääni kehotti. Vedin syvään henkeä ja kuuntelin. Ei mitään ylimääräistä. Vain meidän kahden hengitys ja kevyen tuulen humina. En kuullut lehtien kahinaa tai eläinten askellusta neulaspohjaisella metsällä. Kuulin vain hiljaisuuden. Huomasin myös, että minua kiertävä hahmo oli pysähtynyt.

”Tunne vapaus”, lempeä kaiku kuiskasi ja olento pyrähti uudestaan hitaaseen laukkaan ympärilläni. En ymmärtänyt, miksi se kiersi minua. Vedin uudestaan syvään henkeä ja uloshengityksen kohdalla keskityin. Tunsin olennon aiheuttaman ilmavirran sormenpäissäni, tuulen hiuksissani, viilentyvän yöilman ihollani vaatteiden alla. Tunsin herääväni henkiin.
Hetkenkuluttua tunsin sormieni alla karhean turkin.

”Käännä katseesi minuun, luojaasi”, olento sanoi, tällä kertaa ääneen, ja siirtyi eteeni, pois kosketusetäisyydeltä. Laskin katseeni taivaista ja laskin käteni rennoiksi kylkiäni vasten. Katsoin meripihkanvärisiin silmiin epäröimättä ja hahmo katsoi minua suoraan vihreisiin silmiini. Laskin katseeni vapaaksi ja hahmotin olennon ulkomuodon, susi. Susi, jonka selässä olisi voinut ratsastaa isompikin mies. Täytin suden ääriviivat väripaletista; kullanruskeaa, valkoista ja tummanruskeaa. Katsoin eläintä edessäni ja suljin pian silmäni hetkeksi. En voinut uskoa tätä.
Susi tuli lähemmäs, kiersi minut ties monennenko kerran. Se painautui kehoani vasten ja antoi ruumiinlämpöjemme sekoittua. En ollut ennen törmännyt mihinkään niin lämpimään.

”Avaa silmäsi ja katso”, susi, Höfundur, kehotti ja nyökkäsi kuonollaan kohti alapuolellamme avautuvaa laaksoa. En ymmärtänyt miten, mutta jotenkin vain tiesin ison suden nimen. Ihan kuin olisin tuntenut olennon aina.
”Tämä paikka on ollut kotimme, ollut jo tuhansia vuosia. Joet ja purot ovat soljuneet kirkkaimpina kuin missään muualla. Riistamme on aina ollut jalointa ja hyväkuntoisinta. Olemmehan me kuitenkin jumalia”, ruskeaturkki kertoi ja minä kuuntelin ja katsoin.
”Ennen tämän kaiken syntyä vaelsimme loputtomalla erämaalla, askeleemme loivat elämän ja hengityksemme antoivat elon luomuksiimme. Riimuin luomamme ikuistivat meidät tuhansien vuosien takana. Uhrein he kiittivät meitä”, Höfundur kuvaili ja kävi makuulle taakseni. Matkin sutta ja nojasin vankkaan jumalan kehoon. Saatoin kuulla kaukaisuudessa jumalten askeleet erämaassa kauan ennen minua.
”Luomamme saattavat yhä kuulla juoksumme, heidän katseensa kääntyvät tähtiin. He hahmottivat meille omat tähtikuviot, elementit, nimet ja luonteet. He unohtivat, etteivät jumalat olleet ihmisiä. Eläinjumalat muuttuivat myyteiksi”, kultaturkki huokaisi ja katsoi taivasta, minä katsoin yhä laaksoa. Ymmärsin, että laakso allamme oli Maapallo, kolmas kivi Auringosta. Olin päätynyt jumalten luo.

”Me, sinä ja minä, olimme kerran tuolla. Nyt on kuitenkin aikamme levätä ja unohtaa murheet”, Höfundur sanoi ja nousi ylös. Käänsin päätäni ja jumala edessäni näytti entistä suuremmalta. En myöskään nähnyt tavallista ihmisen nenänpäätä, vaan punaruskean kuonon. Nousin uusille jaloilleni, joita oli neljä ja juoksin kohti kultaturkkista jumalaa.
”Tule Croon, sinun on aika tavata uusi perheesi ja oppia jumalan tavoille. Sinä, joka olit ihmisistä puhtoisin, pääsit luoksemme”, Höfundur sanoi ja lähti juoksemaan kohti luolaa, joka johtaisi jumalten kotoon.

♦♢♦♢♦♢♦♢♦♢♦

A/N2: Kommentit olisivat kivoja C:
« Viimeksi muokattu: 31.01.2016 19:53:43 kirjoittanut Ooka »
No one is too old for fairy tales.

Odo

  • Sankari
  • Valvoja
  • *****
  • Viestejä: 12 520
  • 707
Vs: Croon [K11, prologi]
« Vastaus #1 : 08.01.2016 09:44:14 »
Otsikko sai mut linkkaamaan tämän auki. Yksisanaiset otsikot on aina miellyttäneet, mutta nyt heräsi utealisuuskin, mitä Croon tarkoittaa. Nimeksihän se sitten paljastui. Summaryn lukeminen herätti uteliaisuutta entisestään, kun en olisi osannut arvata tekstin olevan susiteksti. Se oli positiivinen yllätys. Silmääni pisti kuitenkin se, että sanoit tämän mahdollisesti olevan kömpelöä ja tönkköä. Päätin siitä huolimatta lähtee lukemaan. Ja hyvä niin, sillä tämä ei ole kömpelöä tai tönkköä! (Koko huomautuksen voisi ottaa pois alkutiedoista, koska huolta ei ole ja se saa lukijan kurtistelemaan heti alkuun kulmiaan.)

Minä-kertojasta on tullut mulle vuosien mittaan vieras, vaikka ennen käytin sitä itsekin jonkun verran. Tässä se toimi ehdottomasti todella hyvin, enkä olisi osannut kuvitella 3. persoonaa tähän. Kuvailu ja tunnelmat tulivat paljon paremmin esille minä-kertojalla ainakin näin alussa. Pidin siitä, miten susi puhui päähenkilölle. Siitä on hetki kuin luin tämän ja kommentin kirjoittaminen venähti, mutta tässä vaiheessa en muista oliko Croonin sukupuolta mainittu? Ainakaan ei kovin mieleenpainuvasti, koska epäröin tän fiiliksen kanssa, että se olisi tyttö.

Sudestakin pidin todella paljon ja se toi tähän heti salaperäisen tunnelman. Jumalien maailmasta paljastettiin vasta vähän, mutta odotan mielenkiinnolla millainen miljöö on. Huomio myös siitä, että eläinjumalat jäävät ihmisjumalien varjoon oli musta tosi hieno yksityiskohta. Se, että Croon tuli valituksi puhtaana ihmisenä voi jo kertoa hahmosta. Suhtaudun hieman siihen, että joku on niin puhdas/viaton/hyvä, että siitä tulee enkeli/jumala tai muutakaan vastaavaa. Se jotenkin tylsyttää terää, mitä hahmoissa yleensä on vikoineen ja heikkouksineen. Mutta Croonista ei vielä kerrottu paljoa, joten annan hänelle mahdollisuuden. Toinen minua hieman häirinnyt juttu oli, että Höfundurin nimi pamahti yksi kaksi kuvailussa esille. Olisin ymmärtänyt, jos se olisi ääneen sanottu tai päähenkilö olisi voinut saada kuulla nimen tavalla tai toisella. Pelkästä sudesta puhuminen olisi pitänyt paremmin jännitystä yllä, ja sitten oli se, ettei päähenkilö voinut tietää Höfundurin nimeä - ellei se sitten ollut jollain tapaa mahdollista heidän ajatustensa välillä.

Prologista kokonaisuutena tykkäsin ja jään varmasti seurailemaan tätä. :) Kiitos!


“People can have lovers.
They can have friends. They can be together.
But when you think about it,
you’ll see that originally, we’re alone.”

Ooka

  • ***
  • Viestejä: 128
Vs: Croon [K11, 1. luku]
« Vastaus #2 : 09.01.2016 12:58:43 »
Jeeei, kommentti!

Lainaus
tämä ei ole kömpelöä tai tönkköä!
Se on hyvä kuulla :) Jänskätin sitä siis ihan turhaan.

Croonin sukupuolta ei ole mainittu ja tässä vaiheessa se ei ole edes tullut minulle hahmosta ilmi ^^" Te lukijat saatte vapaasti totta kai tulkita Croonia miten te hänet koette, poikana tai tyttönä. Voi kyllä olla, että tarinan mittaan sukupuoliasialle tapahtuu jotain, mutta katsotaan..

Niin joo se Höfundurin nimi... Täytyykin korjailla se tuonne tekstiin, miten Croon sai sen tuosta vain selville (siihen on ihan syykin!)

Kiitoksia kommentista Odo! Ne kummasti jaksaa ajaa eteenpäin:)

A/N: Okei elikkäs, tässä olisi ensimmäistä lukua! Tekstin sävy vuoropuhelussa on muuttunut hieman arkisemmaksi, muuta mainittavaa tässä ei kai sitten ole... Niijoo, Croon ihan teini tässä. Tämän osan inspiraationa on ollut Nightwishin Élan.

♦♢♦♢♦♢♦♢♦♢♦

1. Luku

”Kevät on saapunut!” Höfundur julisti kodon suuaukolla.

*~*~*

En ollut ennen tiennyt, mutta jumalillakin oli vuodenajat. Vuodenajat olivatkin ainoita asioita, jotka muistin aikaisemmasta elämästäni. Täällä oli yhtä lailla kesä, syksy, talvi ja kevät. Olin hämmennyksissäni kysynyt asiasta ääneen suuren joukon kuullen syksyllä, mutta kaikki olivat remahtaneet nauruun. Olin tietämättäni todistanut, etteivät ihmiset tienneet jumalista mitään. Kultaturkkinen Höfundur oli onneksi lohduttanut ja sanonut, ettei kaltaiseni talonpoikaistaustainen voinutkaan tietää. Silloin olin oppinut, etteivät kaikki jumalat pidä ihmisistä ja niiden kehityksestä. Muistan meripihkasilmäisen sanoneen, että joillekin oli ollut erittäin suuri pala päätyä myytiksi ja tähtikuvioksi taivaalle.

Astelin lähemmäs luolan suuta. En ollut poistunut kodosta tuloni jälkeen, oli ollut niin paljon uutta opittavaa. Kurotin kuonoani eteenpäin ja haistelin kevään raikasta tuoksua. Olikohan siellä vielä lunta maassa ja pakkasta? En osannut sanoa sitä olinpaikkani perusteella. Jalkojani poltteli lähteä ulos, mutta hillitsin itseni. Olin arvojärjestyksessä pohjalla, joten istahdin odottamaan vuoroani. Höfundur tuli viereeni istumaan ja tunsin rentoutuvani. Suuren jumalan läheisyys sai oloni turvalliseksi ja rennoksi.

”Croon”, kultaturkki sanoi ja käänsin päätäni katsoakseni vanhempaa jumalaa.
”Jokaisen uuden jumalan on lähdettävä pienelle matkalle kevään puhjetessa”, uros aloitti ja minä kuuntelin korvat hämmästyksestä höröllä. En halunnut lähteä millekään retkelle! Halusin pysyä kotona.
”Tiedän, ettet haluaisi lähteä, mutta sinun täytyy. Matkasi on ikään kuin aikuistumisriitti, joten se olisi edessäsi joka tapauksessa. Se ei kestä kauaa, jos uskot sydäntäsi”, Höfundur kertoi ja katsoi minuun.
”Pitääkö minun seurata sydäntäni? Mistä tiedän, mihin se haluaa?” kysyin hämmentyneenä.
”Mihin halusit aina päästä?” kultaturkki kysyi ja hämmennyin lisää, äskeinen ei ollut vastaus.
”Minä en muista juuri mitään siitä ajasta, jolloin olin… no, elossa”, parahdin lähes epätoivoisena.
”Siksi sinun onkin seurattava sydäntäsi Croon”, Höfundur rauhoitteli ja hymyili hieman.
”Kuka lähtee kanssani?” kysyin ehkä hieman toiveikkaampana.
”Ei kukaan, teet matkan yksin. Vasta perillä löydät seuralaisesi. Olet onnekas ollessasi tässä asemassa”, jumala sanoi ja nousi seisomaan. Toivoni hiipui uudestaan.
”Onnekas…?” hämmästelin.
”Niin, joillakin tämä matka kestää kauemmin. Menehän nyt, niin pääset nopeammin takaisin”, suuri uros sanoi ja hymyili uudestaan rohkaisevana. Nousin hitaasti ylös ja lähdin tassuttelemaan kohti kodon suuta. Helppo Höfundurin oli sanoa, miten matka sujuisi! Mihin sydämeni halusi?
”Ei mitään hajua…” jupisin hiljaa itsekseni.

*~*~*

”Annat hänelle aika paljon vapauksia, vaikka hän on ihan pentu vielä”, paikalle ilmestynyt valkoinen susi sanoi ja istahti uroksen viereen.
”Hän vain jotenkin… en tiedä. Ihan kuin hän olisi omani”, kultaturkki huokaisi ja katsoi luolan suuaukolle ennen kuin lähti kohti pesäänsä.
”Hän on omasi, sinä loit hänet höpsö”, valkoturkkinen naurahti ja nousi ylös ravaten uroksen kiinni.

*~*~*

Pääsin ulos luolasta ja vedin keuhkoni täyteen raikasta kevätilmaa. Sen suurempia miettimättä pyrähdin päämäärättömään juoksuun. Minun piti hetken aikaa nollata ajatuksiani. Ehkä se auttaisi muistamaan mihin aina halusin.
Juostuani iltaan saakka neulaspohjaisessa metsässä pysähdyin. Olin hengästynyt ja jalkojani poltteli uupumuksesta. Katselin yöpymispaikan toivossa ympärilleni ja lopulta näin suuren ja tuuhean kuusen. Lähdin sitä kohden. Päästyäni sen juurelle tarkistin, että kukaan ei olisi jo siellä. Onnekseni se oli tyhjä.

Seuraavana aamuna havahduin hereille linnunlauluun. Nousin hitaasti ylös venytellen, uni oli tehnyt hyvää. Metsästin itselleni aamupalaa ja sen jälkeen aloin pohtia Höfundurin antamaa arvoitusta. Ja aikani pohdittuani en ollut lähellä vastausta. Päätin kuitenkin yrittää kuunnella sydäntäni, josko sillä olisi muutakin sanottavaa kuin ”tum tum”. Ei mitään. Tuhahdin tyytymättömänä ja jatkoin kulkuani eteenpäin. Kuljin jälleen jonkin aikaa ennen kuin päädyin Maapallon reunalle. Siinä seistessäni tunsin eräänlaista kaipuuta ja steppasin hetken hermostuneena paikallani, sillä en ollut varma miten palaisin kotiin. Lähdin kuitenkin juoksemaan laakson seinämää alas.
Alas päästyäni huomasin olevani keskellä niittyä. Vielä oli liian kylmä kukille kukkia, mutta näin maassa vihreitä versoja ja taimia, jotka puskivat hitaasti kohti uutta elämää. Tarkat korvani nappasivat ilmasta lintujen laulua ja siipien kahinaa, muuttolintuja. Käänsin päätäni vilkaistakseni taakseni, siellä ei ollut mitään. Ei ollut enää seinää, jota pitkin olin juossut alas. Hermostus löi lävitseni, mutta yritin rauhoittua. Voisinhan aina rukoilla Höfunduria hakemaan minut kotiin… enkö voisikin? Totta puhuen, en edes tiennyt.

Päästin pitkän ja värisevän henkäyksen huulteni läpi ja lähdin liikkeelle. Kuljin, kunnes edessäni häämötti kylä. Piilouduin nopeasti metsien suojiin ja rukoilin, etteivät ihmiset näkisi minua. Kylä tuntui etäisesti tutulta, muuten olisin jo mennyt sen ohi. Uteliaisuuttani menin kuitenkin lähemmäs ja näin ulkona olevia ihmisiä. Ihmisetkin taisivat herätä eri tavalla keväisin. Katseeni kiinnittyi yhteen ihmiseen, vanhempaan naiseen. Nainen pesi pyykkiä ja itki. Hiivin vielä hieman lähemmäs ja katsoin. Meni hetki, jos toinenkin ennen kuin tunnistin naisen omaksi äidikseni. Mielestäni pulppusi perheeni kasvot. Minulla oli sisaria, muttei isää. Halusin lohduttaa naista, sehän oli velvollisuuteni. En kuitenkaan ehtinyt tekemään mitään, kun kuulin kovan pamauksen. Adrenaliini syöksähti suoniini ja pakenin. En tiennyt oliko ihmiset nähneet minut vai ei, mutta en aikonut jäädä ottamaan siitä selvää.
Juoksin pitkään ja kauas ennen kuin pysähdyin. Katsoin taakseni, ei ketään. Yritin tasata hengitykseni ja samalla unohtaa näkemäni naisen. Kotikyläni ei ollut se paikka, johon sydämeni halusi. Vanhan perheen muisteleminen aiheuttaisi vain tarpeetonta tuskaa. Minun oli hyvä olla jumalten luona.

*~*~*

Alkoi pikkuhiljaa tuntua siltä, etten osannut seurata sydäntäni. Vaikka kuljin sinne, minne tuntui hyvältä, määränpää ei ollut koskaan oikea. Olin käynyt järvellä, kaupungissa, purolla, luolalla ja lehdossa. Olin oppinut, etteivät ihmiset näe minua.

Merituuli oli tartuttanut turkkiini suolaisen tuoksun ja veden kohina tyynnytti levottomaksi muuttunutta sieluani. Olin matkannut ehkä viikon, ehkä kaksi ennen merta. En hahmottanut aikaa kunnolla, sillä aika ei merkinnyt minulle enää mitään.
Pari päivää sitten (uskoakseni) olin saapunut meren rantaan. Olin katsellut merta ja kahlannut hyytävään veteen, se oli tuntunut hyvältä. Olin tuijottanut jonkun lapsen rakentamaa hiekkalinnaa.  Olin yrittänyt lähteä pois rannalta, sillä enhän minä osannut kulkea vetten päällä. En kuitenkaan ollut pystynyt siihen. Aina ajatellessani lähtöä, olin tuntenut sydämessäni painoa ja mieleni oli vallannut apeus. Olin ymmärtänyt, että taisin olla lähellä määränpäätäni. En ollut kyennyt poistumaan rannalta, joten olin lähtenyt seuraamaan rantaviivaa pohjoiseen.

Nyt olin suunnilleen parin päivämatkan päässä lähtöpaikastani. Edessäni kohosi korkea kallio, jonka merenpuoleinen reuna oli pystysuora. Lähdin sitä kohti, sillä tunsin uteliaisuutta. Kiivettyäni kalliolle astelin lähemmäs jyrkänteen reunaa ja katsoin merelle. Nautin siitä äänestä, joka syntyi aaltojen lyödessä kalliota.
”Vihdoinkin sinä tulit! Luulin, ettet tulisi lähiaikoina ja olisin saanut kököttää täällä ties kuinka ja kauan.” Hätkähdin yllättävää ääntä takaani. Ääni oli yhtä pehmeä kuin sula hunaja. Pyörähdin nopeasti ympäri ja edessäni kohosi Höfunduriakin suurempi yönmusta susi.
”Hauska tavata Croon, olen Myrkur. Kumppanisi.”

♦♢♦♢♦♢♦♢♦♢♦

A/N2: Kommentit olisi yhä kivoja:) Tässä luvussa edettiin hieman nopeammin, mutta seuraavasta on sitten tulossa parhaan yrityksen mukaan pidempi ja selittävä.
No one is too old for fairy tales.

Ooka

  • ***
  • Viestejä: 128
Vs: Croon [K11, 2. luku]
« Vastaus #3 : 19.01.2016 21:40:03 »
A/N: Ja uutta lukua pukkaa! Luvun kanssa meni hieman enemmän aikaa kuin aikaisempien kanssa... Tämä on myös pitkään aikaan pisin tekstini! Pakko olla hieman ylpeä itsestään :') Inspiraatio osaan on Amaranthen Digital World.

♦♢♦♢♦♢♦♢♦♢♦

2. Luku

”Kumppanini? Ja miten tiesit nimeni?” kysyin ja kurtistin kulmiani epäuskoisena.
”Sinäkin olisit tiennyt nimeni, jos olisit miettinyt hetken aikaa”, Myrkur naurahti ja tuli minua kohden. Väliimme jäi kuitenkin puolisentoistametriä hajurakoa.
”Tiesitkö, että jokaiselle uudelle jumalalle annetaan kaikki tiedot valmiina? Siksi emme mene sen suurempaan paniikkiin, kun joku jumalista luo meidät ihmissieluista. Tiedämme alitajuisesti tämän matkan määränpään ja kumppanimme, kun näemme toisemme. Croon, me tiedämme kaikesta kaiken, jos vain yritämme”, tumma uros kertoi. Kulmani olivat kohonneet kurtusta hämmästykseen, mutta pian ilmeeni palasi jotakuinkin peruslukemille.
”Ja sinä tiedät tämän kaiken nyt jo? Sanoit, ettet ole ollut täällä kauaa?” tuhahdin, vaikka olinkin samalla hieman utelias toisen jumalan suhteen.
”Olen vain nopea oppimaan”, uros virnisti ja iski toista kirkkaansinistä silmäänsä. Hiljenin hetkeksi käsittelemään kuulemaani. Miksi kaikki tieto iskettiin sulateltavaksi niin yllättäen? Jotkut saattaisivat tarvita hienovaraisempaa esittelyä.

”Yhtä asiaa en kyllä ymmärrä… miten sinä olit ihmisistä puhtoisin? Kuolit nuorena, siksi olet noin pieni, hukkumalla. Lapset ovat aina puhtaita sieluja. Ne eivät murehdi turhia ja ne kunnioittavat sekä luontoa, että meitä. Mitä erikoista sinä teit päästäksesi tänne”, tummaturkki pohdiskeli ja kierteli minua hetken. Tuntui siltä, etten olisi edes seissyt siinä.
”Oletko sinä aina… tällainen?” äyskäisin ja murahdin varoittavasti. En pitänyt Myrkurin käytöksestä yhtään.
”Olen? Luen sinusta kaiken, olemmehan yhdessä ikuisesti”, jumala sanoi ja jos olisi pystynyt, olisi kohauttanut hartioitaan. Halusin kirota ja palata kotiin. En voisi mitenkään elää yönmustan suden kanssa ikuisesti, päätäni särki pelkkä ajatuskin.
”Älähän nyt, rakas. Sinäkin tiedät minusta kaiken, yritä”, Myrkur naurahti rennosti ja istahti eteeni hymysuin. Räpäytin silmiäni.
”Tiedän ainakin sen, että olet ärsyttävä”, tuhahdin häntäni heilahtaessa ärtyneen terävästi.
”Vain sinulle”, uros sanoi ja iski silmäänsä jälleen. Halusin tuupata toisen jumalan kielekkeeltä alas. Emme kuolisi siihen, mutta pystyin lyömään vetoa siitä, ettei se tuntuisi hyvältäkään.
”Jumala kutsuu Croonia, yritä nyt. Älä mieti liikaa, pieni pääsi käy muuten ylikierroksilla”, tummaturkki kehotti, eikä nähtävästi voinut olla hyödyntämättä tilaisuutta laukoa lisää kommenttejaan. Huokaisin, mutta aloin kuitenkin tutkia Myrkuria.
Huomasin nyt vasta, että mustasta turkista erottui muitakin sävyjä; todella tummanruskeaa ja musta taittui paikoitellen myös sinisen suuntaan. Toinen oli iso, tarkemmin katsottuna aika paljonkin Höfunduria kookkaampi. Veikkasin myös vahvasti, että edessäni oleva jumala koostui pelkästä lihaksesta (ja nokkavista kommenteista). Menin hieman lähemmäs, välillämme oli ehkä metri väliä, ja kiersin suden ympäri kerran. Haistoin kirpeän pakkasen ja talven raikkauden. Pysähdyin Myrkurin eteen ja katsoin sinisiin silmiin, tunsin voivani upota niihin. Sivuutin kokonaan mairean ja kaikkitietävän ilmeen.
”No, selviääkö mitään?” tummaturkki kysyi ja kohotti toista kulmaansa. Olin vastaamassa kieltävästi, kunnes silmieni edessä vilahti jokin hahmo. Hätkähdin ja katselin ympärilleni varuillani.
”Oh, taisi selvitä”, Myrkur naurahti ja rapsutti korvantakustaan laiskasti. Hahmo palasi näkökenttääni ja katsoin tumman jumalan ihmishahmoa. Mieleeni tulvi kaikenlaista tietoa ja pian ravistelin päätäni karkottaakseni hahmon edestäni.
”Sinä… olit nainen?” kysyin hämmentyneenä.
”Kyllä olin. Takerrut kyllä aika olemattomaan seikkaan Croon. Kun uudelleen synnymme jumaliksi, ihmiset luovat meille omat kertomuksensa, ties mikä profeetta nekin sitten kerää, ja niissä satun olemaan uros. Sinä taasen… sinusta ei ole vielä edes kirjoitettu sanaakaan. Ennen kuin kysyt, niin Höfundur päätti, että omaksumme ihmisten kirjoittamat sukupuolet. Tiedä sitten, mikä sekin syy on”, sinisilmä kertoi ja vastasi samalla kysymyksiin, jotka halusin esittää.
”Mitä muuta sait selville?” uros tiedusteli ja katsoi minuun selvästi uteliaana.
”Olit kauppiaan tytär, mutta sinut lähetettiin pois jaloista”, kuvailin parhaani mukaan ja tummaturkki nyökkäsi.
”En tiedä miksi pääsit tänne”, lopetin ja käänsin katseeni merelle, kunnioitin sitä nyt eri tavalla.
”Se luultavasti paljastuu toisillemme ennen pitkää”, Myrkur sanoi ja nousi ylös.
”Tule, mennään nukkumaan. Palataan huomenna kotiin”, jumala sanoi ja lähti tallustelemaan kalliota alas takaisin rannalle. En ehtinyt ajattelemaan sen enempää, kun jalkani lähtivät liikkeelle ja seurasin urosta. Onneksemme löysimme ihan läheltä sopivan yöpaikan. Kallionsyvennyksessä oli hyvin tilaa meille kahdelle, vaikka ylitimme reippaasti normaalin suden koon.

”Yksi asia jäi vaivaamaan minua. Miten voit oikeasti tietää noin paljon tästä kaikesta?” kysyin yllättäen. Nostin päätäni ja katsoin Myrkuria, joka myös nosti päätään kysyvänä.
”Tai siis, olin kodossa puolivuotta, enkä oppinut juuri mitään mistään. Päätelmieni mukaan kodossa voi olla korkeintaan vuoden ennen kuin potkaistaan keväällä tälle reissulle, joten selittäisitkö?” jatkoin ja tarkensin samalla hieman kysymystäni.
”Croon, olen ollut tässä olomuodossa jo muutaman vuosisadan, siinä ajassa oppii jo paljon”, uros totesi melko vakavasti, vaikka saatoin kuulla pienen leikkisyyden ja kiusan toisen äänestä. Ehkä se vain kuului Myrkurin puhetyyliin.
”Hetkinen, olet ollut täällä jo yli sata vuotta?” älähdin ja hämmästys paistoi kasvoiltani metrien päähän.
”Niin? Kultaseni, ajalla ei ole meille merkitystä, koska olemme ikuisia. Odotellessani sinua, meditoin tai mitä se mielenmatkailu nyt onkaan, ja opin näitä asioita. Aloitin tämän matkan jo ennen kuin vanhempasi olivat edes syntyneet”, jumala sanoi ja naurahti pienesti. Kiinnitin myös huomiota siihen, kuinka Myrkur sulautui lähes täydellisesti tummaa kalliota vasten, ainoastaan sinisenä kiiluvat silmät paljastivat toisen olinpaikan.
”Herra kaikkitietävä voisi sitten varmaan valaista minua tämän matkan tarkoitusperistä”, totesin ja laskin pääni takaisin etutassujeni päälle.
”Siihen en ole löytänyt vastausta. Kysy Höfundurilta huomenna, kun pääsemme kotiin”, uros sanoi, laski myös päänsä jalkojensa päälle ja sulki silmänsä. Tulkitsin sen selkeäksi merkiksi ruveta nukkumaan.

Aamulla herätessäni en nähnyt Myrkuria missään. Nousin nopeasti ylös ja katselin ympärilleni tarkemmin. Ei niin isoa sutta voinut hukata näköpiiristä!
”Myrkur?” huhuilin ja haistelin ilmaa vinkkien toivossa.
”Kutsuitko minua juuri nimelläni?” uros virnisti takanani. Suljin silmäni hetkeksi aikaa ja kasasin itseni.
”En, miksi niin tekisin?” totesin ja käännyin kohtaamaan jumalan, joka kantoi suussaan aamupalaa.
”Ai, minusta vaikutat jotenkin helpottuneelta, kun olen tässä. Herttaista, olit huolissasi kumppanistasi!” Myrkur härnäsi.
”Mitä? Sinunlaisesi lapsellinen ja nokkava jätti voi kyllä joutua ongelmiin! Helpostikin vielä”, tuhahdin, mutta päätin tällä kertaa antaa periksi. En olisi halunnut myöntää, mutta olin ollut huolissani toisesta.
”Lapsellinen? Nokkava? Jätti? Noinko nykyään puhutaan vanhemmille ja kokeneemmille?” Myrkur älähti, mutta jumala ei ollut oikeasti loukkaantunut sanoistani.
”Älähän nyt, rakas. Käyttäydy ison pojan lailla”, totesin ja rapsutin kutisevaa lapaani. Uroksen ilmeestä päätellen toinen oli huomannut lainaukseni.
”Ja sinä olet nyt se aikuinen meistä?” jumala kohotti kulmaansa.
”Sinua aikuisempi ainakin”, vastasin ja virnistin. Saipahan toinen eilistä hieman takaisin.
”Noin pieneksi olet aika varma itsestäsi”, tummaturkki naurahti ja puisteli päätään.
”Oli miten oli, hain meille aamupalaa. Tässä”, Myrkur sanoi ja viskasi peuranraadon eteeni, jumalalle ei ollut haaste eikä mikään kantaa kahta täysikasvuista peuraa. Kiitin pikaisesti ennen kuin aloin syödä uroksen tehdessä samoin. Syötyämme suuntasimme mereen laskevalle joelle ja siistimme veriset suupielemme.

”Miten pääsemme takaisin kotiin?” kysyin ja katselin taivaalle, katselikohan Höfundur meitä? Tumma uros pysähtyi vierelläni.
”Menemme jonnekin korkealle ja ulvomme. Portinvartijamme Dreki kuulee meidät ja avaa portin meille”, Myrkur vastasi.
”Määrittele ’korkealle’” sanoin. Oli mielenkiintoista, että pääsimme minne vain pelkästään menemällä, mutta kotiin pääsyyn tarvitsimme apua.
”Vähintään tunturi”, Myrkur sanoi ja katseli ympärilleen. En enää aistinut rentoutta toisessa jumalassa.
”Myrkur? Mikä on?” kysyin ja katselin ympärilleni myös. Näin pelkkää usvaista metsää. Hetkinen, missä välissä usva oli edes noussut?
”Hys. Ne ovat täällä. Kun sanon, juokse perässäni”, uros ohjeisti pälyillen ympärilleen. Nielaisin hermostuksissani, olin luullut, ettei jumalilla ollut vihollisia. Usva metsässä vain tihentyi ja pian näki tuskin kuonoaan pidemmälle. Pulssini kiihtyi.
”Mitkä ovat täällä?” ihmettelin hyssyttelystä huolimatta.
”Häädetyt”, tummaturkki sanoi hiljaa ja paljasti hampaansa.
”Olet aina niin tarkka aisteistasi Myrkur”, käheä ääni naurahti ihan lähellämme, mutten osannut paikantaa sitä ihan tarkkaan. Painauduin automaattisesti urosta vasten turvan toivossa. En pitänyt tästä, tilanne oli muuttunut liian ahdistavaksi. Kuulin ympärilläni epäselvää kuiskintaa ja yltämme kuului epämääräisiä suhahduksia. Emme tainneet olla enää yksin.
”Kukas tämä pikkuinen on? Hän tuoksuu tosi hyvältä”, ääni käkätti ihan kuononi edessä, mutten vieläkään nähnyt mitään. En hahmottanut edes mystisen hahmon ääriviivoja.
”Jätä hänet rauhaan Skógur!” Myrkur murahti ja syöksyi ääntä kohden hampaat irvessä.
”Noh noh Myrkur, olette meidän alueellamme, joten käyttäydy sen mukaan”, ääni sanoi, tällä kertaa ihan toisesta suunnasta. Pääni oli ihan pyörällä.
”Teillä ei ole ’aluetta’ maanpäällä. Alueenne on alhaalla”, Myrkur ärähti ja uroksen ääni kumisi ukkosen lailla.
”Olet aina niin tyly”, Skógur huokaisi. Räpyttelin silmiäni ja tunsin sydämeni takovan kurkussani saakka. Kehoni oli varmasti joustakin jännittyneempi ja jalkani tuntuivat raskailta. Pelkoa, tunsin pelkoa.
”Pikkuystäväsi vaikuttaa aika hermostuneelta”, ääni sanoi jälleen edestäni, mutta tällä kertaa näin parin sumeankeltaisia silmiä. Hätkähdin rajusti taaksepäin ja tömähdin Myrkurin kylkeen niin kovaa, että jumalakin ynähti.
”Etkö kuullut, mitä sanoin? Teillä ei ole oikeuksia astella maanpäällä, mutta vielä vähemmän teillä on oikeus asettua tiellemme. Te väistätte ja toivotte, ettemme kohtaa enää toiste”, tumma uros murisi ja fiksumpi olisi viimeistään nyt paennut. Jotenkin pidin Myrkurin kiusoittelevasta puolesta enemmän.
”Niin niin, häädetyt ovat kaiken alapuolella ja tottelemme jumalia. Tiedät kuitenkin, ettei se koske minua. Minun ja lasteni ei tarvitse kumartaa ketään, varsinkaan teitä hienohelmoja”, Skógur jyrähti.
Kuuntelin kaksikon sanaharkkaa ja tarkastelin samalla ääntä, joka sai vihdoinkin näkyvän muodon. Skógur imi itseensä usvaa ympäriltämme. Käheästä äänestä huolimatta, olento edessäni paljastui nartuksi. Skógurin turkki oli naavanharmaa (ja varmasti yhtä karhea). Suden leuassa roikkui pieni parta ja turkista törrötti oksia, sammalta ja kuivuneita lehtiä. Häädetty näytti suohon uponneelta.
”Höfundur hääsi sinut syystä, joten kunnioita sitä ja pysy poissa”, Myrkur ärähti. Näin selkeästi, että suuren jumalan kärsivällisyys oli loppumassa. Uros oli porauttanut jalkansa maahan ja isot lihakset olivat jännitetyt. Ei tarvinnut olla taitava elekielentulkkaaja, että ymmärsi tummaturkin valmistautuvan hyökkäykseen. Mitä tapahtui pakenemiselle? Oliko Skógur tökkinyt Myrkuria liikaa? Mitä kaksikon välillä oli aikaisemmin mahtanut tapahtua?
”Haluat selvästi repiä minut kappaleiksi, haluat vuodattaa vertani, mutta Höfundur on kieltänyt tavallisilta jumalilta häädetyn tappamisen. Isoveljeni on sitten niin kiltti!” Skógur räkätti. Silmäni laajenivat hämmästyksestä. Välillemme laskeutui hetken hiljaisuus.
”Eikö pikkuinen tiennyt, että Höfundur on veljeni?” Skógur virnisti ja asteli edestakaisin edessämme.
”Älä välitä Croon, hän ei voi satuttaa meitä”, Myrkur sanoi ja piti häädettyä tarkasti silmällä.
”Croon? Onpa söpö nimi”, narttu maisteli hetken nimeäni ja halusin häädetyn lopettavan. Nimeni ei sopinut harmaaturkkisen suuhun. Välillemme laskeutui taas hiljaisuus. Myrkur seisoi hievahtamatta paikallaan ja yritti nähtävästi pitää itsehillintänsä kasassa. Skógur vain virnuili edessämme. Minulla ei ollut mitään sanottavaa. Ihan kuin kaikki sanottava olisi sanottu, nyt olisi toiminnan aika. Ilmassa kuului vain sydämiemme syke, kaksi rauhallisempaa ja yksi kiivas. En tiedä kauanko seisoimme siinä, mutta siinä ajassa ehtisin pohtia voiko jumalan tappaa.

”Joko saamme repiä heidät kappaleiksi?” ääni yläpuoleltamme lopulta rikkoi hiljaisuuden. En siis ollut kuullut aikaisemmin omiani. Suhahdukset oli aiheuttanut nämä puissa olevat olennot.
”Siitä vain, en jaksa enää leikkiä. Pitäkää hauskaa lapsoset”, Skógur sanoi ja kääntyi selin meihin ja lähti astelemaan pois. Mitä kauemmas narttu meni, sitä selkeämmäksi ilma muuttui usvan kaikotessa.
Yläpuoleltamme kuului naurua ja pian puista laskeutui kymmeniä tummia hahmoja, jotka alkoivat kiertää meitä. Pakoreittiä ei olisi kuin häädettyjen läpi.

”Juoskaa pakoon.”
”Tylsää!”
”Ei mitään haastetta.”
”Yrittäkää edes paeta!”
”Jumalat ovat pelkureita!”


Ympärillämme oli niin paljon ääniä ja loukkauksia, etten erottanut niitä enää toisistaan. Luimistin korvani ja katsoin varoen Myrkuria. Jumala tärisi raivosta vierelläni, vihainen aura ylsi varmasti Skógurin lapsille saakka. Raivo ei kuitenkaan säikäyttänyt häädettyjä, pikemminkin yllytti jatkamaan härnäämistä.

”Katsokaa! Tuo tumma suuttuu pian kunnolla!”

Yksi huusi ja muut nauroivat pilkallisesti perään. Tiesin, että jos tilanne ei pian ratkeaisi, tumma jumala hyökkäisi ja aiheuttaisi verilöylyn. Tein ainoan asian, jonka sillä hetkellä keksin: aloin lausua oppimaani loitsua.

”Tulkohon Jumalan tunti,
Apu Herran auvetkohon,
Tämän puskun puskiessa,
Ilkeän ahistaessa,
Hätäisen huutaessa,
Pakkoisen parkuessa!”


En ollut ihan varma toimisiko loitsu Maassa kunnolla.
”Pentu yritti loitsia? Säälittävä yritys!”
Myrkur katsoi minua, hymyili hieman ja oli valmistautumassa hyökkäykseen. Olin aikeissa estää jumalaa rikkomasta Höfundurin asettamaa kieltoa, mutten ehtinyt, sillä ilmaa leikkasi kirkkain näkemäni valo ja kaikki hiljeni. Olin joutunut sulkemaan silmäni kirkkauden takia, mutta avatessani ne, edessäni seisoi valkeanharmaa ja haarniskoitu susi. Ei ollut enää epäselvää, etteikö loitsut toimisi myös Maassa.
”Menkää pois täältä”, valkea sanoi jäätävän kylmällä äänellä ja kääntyi häädettyjen puoleen hitaasti. Ilmestynyt uros pystyisi varmasti halutessaan jäädyttämään kaiken katseellaan. Tummat olennot lipoivat huuliaan ja mittailivat haastajaansa.
”Tule Croon, et halua jäädä jalkoihin”, Myrkur sanoi ja tuuppi minua kuonollaan liikkeelle. Havahduin transsistani ja sain jalkani liikkeelle. Häädetyt olivat siirtyneet lähemmäs valkoturkkista ja unohtaneet meidät. Uroksen johdolla lähdimme pois tilanteesta.

Juoksimme turvallisen matkan päähän ja pysähdyimme. Juostessamme olin kuullut ulvaisuja ja huutoa, mutta enää en kuullut niitä. Joko kamppailu oli ohitse tai olimme tarpeeksi kaukana. Toivoin ensimmäistä.
”Kutsuit sitten Sólseturin?” Myrkur naurahti epäuskoisena ja istahti alas. Tein samoin, koska jalkani tutisivat aikaisemmasta pelosta. Tunsin oloni myös erittäin huteraksi, epäilin syyksi loitsua.
”Höfundur opetti tuon minulle, joten en tiennyt sen olevan kutsumisloitsu”, vastasin ja katsoin tulosuuntaamme, mutten nähnyt pelastajaamme.
”Käytit loitsua, vaikket tiennyt sen tarkoitusta? Tosi fiksua Croon”, uros huokaisi ja pudisteli päätään ja kiristeli hampaitaan.
”Höfundur sanoi vain, että käytä tätä hädässä. Jos et huomannut, että olimme äsken helkkarinmoisessa pulassa!” tuhahdin ja ponkaisin takaisin seisomaan ärtyneenä.
”Oletko ihan varma, ettei Höfundur sanonut loitsusta mitään?” Myrkur sivuutti kommenttini ja jatkoi inttämistään.
”No ei sanonut! Kuka edes on Sólsetur?” kysyin närkästyneenä ja irvistin tummaturkille. Olisi toinen voinut edes kiittää.
”Hän on kodon vahvin soturi! Hän on kylmä, ilkeä ja julma. Lisäksi voit varautua siihen, että hän pyytää sinulta jotain vastapalvelukseksi. Tästä eteenpäin pysy kaukana hänestä”, uros ärähti ja loi minuun varoittavan katseen.
”Suutut siitä, että pelastin meidät? Ärripurreiletko kaikesta, mitä teen jatkossa?” tuhahdin ja kurtistin kulmiani.
”Äh anteeksi, pelkäsin puolestasi okei? En jaksaisi tapella kanssasi juuri nyt”, Myrkur huokaisi ja antoi kiukkunsa lähteä kasvoiltaan. Pystyikö kukaan edes leppymään yhtä nopeasti? Päätin kuitenkin antaa olla. Äskeinen tilanne oli ollut kiperä ja varmasti stressannut ja pelottanut meitä molempia yhtä lailla. Ajoin oman ärtymykseni pois, sillä uros oli oikeassa, en minäkään jaksanut tai halunnut tapella.
”Me selvisimme sieltä ja se on pääasia”, hymyilin sovittelevasti ja menin lähemmäs jumalaa. Istuuduin ihan Myrkurin eteen ja painoin kuononi tummaturkin vahvaan rintakehään ja suljin silmäni. Tunsin, kuinka uros laski päätään ja nuolaisi muutaman kerran päälakeani ennen kuin painoi oman kuononsa kaulansivuani vasten.
”Huilataan hetki ja jatketaan sitten matkaa?” ehdotin ja tummaturkki nyökkäsi turkkiani vasten.

Hätätilanne oli muuttanut suhtautumieni Myrkuriin. Nyt saatoin jo ajatella yhteistä elämäämme. Stressi oli saattanut herättää sisältäni jotain ennennäkemätöntä ja alitajuista urosta kohtaan. Ehkä olin unohtanut sen, kuka olin ollut ennen. Ehkä en vielä tiennyt kaikkea kaikesta, enkä tuntenut itseänikään kunnolla. Yhdestä asiasta olin kuitenkin varma, Myrkur suojelisi minua henkensä uhalla ja olin valmis tekemään samoin.

♦♢♦♢♦♢♦♢♦♢♦

A/N2: Tällasta tällä kertaa :3 Tuo Croonin lausuma loitsu on ihan oikea loitsu "Suomen Kansan Muinaisia Loitsurunoja" -kirjasta, joka on Lönnrotin käsialaa ja kirja on ilmestynyt 1880 C: En lainannut loitsua kokonaan, sillä jatko ei olisi enää sopinut eikä alkukaan oikein sopinut tuohon tilanteeseen. Tuo pieni pätkä siis kuuluu alkuperäiselle tekijälleen.
« Viimeksi muokattu: 20.01.2016 13:03:22 kirjoittanut Ooka »
No one is too old for fairy tales.

Ooka

  • ***
  • Viestejä: 128
Vs: Croon [K11, 3. luku]
« Vastaus #4 : 31.01.2016 17:53:00 »
A/N: Tämä luku tuntui jotenkin hankalalta kirjoittaa, tiedä sitten johtuiko ympäröivästä hälinästä aina kun yritin tätä editoida... Kappale tähän lukuun onpi Razorblade (Amaranthe).

♦♢♦♢♦♢♦♢♦♢♦

3. Luku

Olimme juosseet ainakin muutaman päivän ja yön. Aina välillä pysähdyimme juomaan, syömään ja lepäämään. Olin ottanut tavakseni nukkua Myrkurin kyljessä kiinni, vaikka tiesin suuren jumalan härnäävän minua siitä todennäköisesti. Heräsin aina siihen, kun uros nuolaisi muutaman kerran päälakeani ja nousi pian sen jälkeen ylös. Muuten asiat olivat taantuneet lähtöpisteeseen; jumala nälvi ja kiusasi aina tilaisuuden tullen. Suhtauduin siihen kuitenkin nyt eri tavalla, en ärsyyntynyt enää niin pahasti. Myrkur todennäköisesti testasi vielä rajojani, samalla uros kuitenkin huolehti jaksamisestani. ”Levätään hetki, jotta kaltaisesi rääpäle jaksaa tahdissani” oli yleinen lause viime päiviltä.

”Katso, pääsemme perille jo hyvissä ajoin ennen iltaa”, Myrkur hihkaisi pysähtyessään mäen päälle. Päästyäni ylös, katselin korkeintaan kymmenen kilometrin päässä kohoavaa tunturia.
”Eikö tuntureita tai korkeampia paikkoja ollut yhtään lähempänä?” kysyin hengästyneenä. Tunsin jaloissani juoksemisesta johtuvaa poltetta jokaisella askeleella ja asennonvaihdoksella, kun painoni siirtyi jalasta toiseen. Jos hikoilisin samalla tavalla ihmisten kanssa, olisin hikoillut valehtelematta monta ämpärillistä.
”Tuo on lähin, joka kelpaa Drekin kutsumiseksi”, tumma jumala vain totesi ja käänsi arvioivan katseensa minuun. Kohotin kulmiani kysyvästi ja liikahdin hieman levottomana. En tulisi lähiaikoina tottumaan Myrkurin tapaan tuijottaa monta minuuttia ihan hiljaa.
”Jalkasi ovat kipeät”, uros vain totesi.
”Olemme juosseet paljon ja kovaa pienillä tauoilla, joten hieno havainto neropatti”, totesin kuivasti ja otin pari askelta tunturia kohden.
”Tule nyt, jaksan tuon matkan kyllä kipeidenkin jalkojen kanssa”, hoputin ja lähdin jatkamaan matkaa loivaan alamäkeen. Kuulin takanani naurahduksen ja pian Myrkur oli jälleen vierelläni. Huomasin myös sen, että uros ihan kiusallaan kiristi tahtia juosten pian oman ruumiinsa verran edelläni. Tuhahdin pienesti, sillä uroksella oli huomattavasti helpompaa pidempien jalkojensa kanssa.

Matka taittui nopeasti ja pian olimmekin jo tunturin juurella. Etsimme yöpaikan. Myrkur oli sanonut, että lähtisimme huomenna hyvin levänneinä, sillä silloin portista olisi helpompi kulkea. Yöpaikan löydyttyä metsästimme ruokaa ja vain olimme. Siitä lähtien, kun olimme tavanneet Sólseturin, olin tuntenut tarvetta keskustella tumman jumalan kanssa. Nyt olisi hyvin aikaa siihen.

”Miksei Sólsetur tullut mukaamme?” kysyin ja huomasin ilmapiirin kiristyvän aavistuksen. Uros vaihtoi asentoaan selvästi ärtyneempänä soturin mainitsemisesta.
”Sotureilla on erilaisia oikeuksia. He pystyvät palaamaan kotoon omin neuvoin. Onhan se hieman epäreilua, mutta samalla ymmärrettävää. Sólsetur saattaa saada avunpyynnön milloin tahansa ja silloin ei ole aikaa matkata tuntureille ja vuorille”, tummaturkki vastasi ja katseli tunturia. Aurinko oli laskenut jo jokin aika sitten tunturin taakse. Aistin Myrkurin olevan tyytyväinen soturin poissaoloon. Nyökkäsin ymmärtämisen merkiksi ja jätin aiheen omalta osaltani sikseen. Voisin kiittää Sólseturia sitten kotona.
”Höfundur loi soturit Skógurin häädön aikoihin, joten he ovat jumalten mittapuulla aika tuore juttu. Jokaisella soturilla on omanlaisensa haarniska”, uros selitti vielä yleistietoa sotureista.
”Oletko tavannut sen Skógurin ennenkin?” tiedustelin, sillä halusin tietää enemmän uroksen menneisyydestä ja häädetyistä.
”Useasti. Skógur asustaa niissä metsissä, joissa olimme. Näinä parina vuosisatana olen kuljeskellut tapaamispaikkamme lähettyvillä ja lähes joka kerta törmännyt siihen ällötykseen”, Myrkur kertoi ja nousi hetkeksi ylös. Seurasin katseellani, kuinka uros tuli taakseni ja kävi uudestaan makuulle. Nojasin lämpimään ja vahvaan kehoon ja huuliltani pääsi pitkä tyytyväinen huokaus.
”Hän sanoi olevansa Höfundurin sisko? Miksi hänet häädettiin?” kysäisin. Mitä pahaa Skógurin oli pitänyt tehdä ansaitakseen häätönsä?
”Skógur yritti tappaa Höfundurin saadakseen tämän paikan suurimpana jumalana. Höfundur oli armelias siskoaan kohtaan ja vain hääsi tämän. Silloin Dreki sai tehtävänsä vartioida porttia, ettei häädetty pyrkisi takaisin”, tumma jumala kertoi ja kuuntelin korvat höröllä. Tämä oli paljon mieluisampi tapa oppia ja löytää pääni sisällä olevia asioita.
”Hän kielsi muita jumalia ja luomiaan sotureita lähtemästä Skógurin perään? Höfundur taisi tosissaan rakastaa siskoaan”, pohdin ääneen. En saanut vastausta, enkä ollut sellaista odottanutkaan.
”Oikeastihan häädetyn paikka on maan alla, jossa he hitaasti sulautuvat osaksi luontoa ja näin ollen vain ruumis kuolee. Hengestä kasvaa usein puu, josta tulee ennen pitkää pyhä. Skógur ei niellyt kohtaloaan ja nykyisin vainoaakin Maassa kulkevia jumalia. Hän on onnistunut jopa tappamaan joitakin meistä. Miksi ihmeessä kerron sinulle tätä?  Tiedät kaiken itsekin”, Myrkur naurahti ja lopetti kertomuksensa siihen paikkaan. Räpytin silmiäni, olin ollut hyvin keskittynyt.
”En jaksa miettiä itse?” ehdotin naurahtaen ja näykkäisin urosta leikkisästi korvasta. Myrkur yllättyi selvästi elettäni, mutta oli pian mukana tilanteessa.
”Ei muutkaan pennut saa kaikkea tietoa valmiina, käytä pieniä aivojasi rääpäle”, tummaturkki totesi ja kiepsautti minut suuren käpälänsä kanssa selälleen eteensä. Yritin kiemurrella vapaaksi, mutta en päässyt mihinkään. Myrkur oli asettanut jalkansa kulkemaan vatsallani ja etujalkojeni välistä, joten aina kun yritin kääntyä johonkin suuntaan, uros veti minut takaisin aikaisempaan asentooni. Yritin silti pyristellä vapaaksi, mutta se osoittautui pian lähes mahdottomaksi. Luovutin tuhahtaen, tiesin Myrkurin olevan tyytyväinen luovutukseeni.
”Joko lopetit?” uros kysyi ja nyökättyäni nosti jalkaansa sen verran, että saatoin kääntyä kyljelleni. Jalka jäi kuitenkin puoliksi päälleni. Suljin silmäni ja kuuntelin jumalan hengitystä. Olin vaipunut pieneen horrokseen, mutta havahduin siitä, kun Myrkur laski päänsä kaulalleni ja hengitti turkkiini lämmintä ilmaa. Tuhisin hiljaa tyytyväisenä ja pidin silmäni suljettuina. Ei mennyt kauaa, kun nukahdin.

Aamulla heräsin tuttuun tapaan nuolaisuun päälaellani.
”Huomenta”, mumisin ja raotin silmiäni. Olin nähnyt unta, ettemme olleetkaan palanneet kotoon pysyvästi. Olimme käyneet tervehtimässä Höfunduria ja sitten lähteneet.
”Huomenta”, Myrkur vastasi ja nousi ylös. Venyttelin ja haukottelin makeasti ennen kuin nousin istuvaan asentoon.
”Jaksatko odottaa kotoon saakka aamupalaa?” uros kysyi ja tutkaili jälleen minua katseellaan.
”Jaksan”, totesin ja nousin yhä hieman kolottaville jaloilleni. Siihen menisi varmasti aikaa ennen kuin ne parantuisivat kunnolla.
”Mennään sitten”, tumma jumala totesi ja lähti kohti korkeana kohoavaa tunturin huippua. Otin muutaman juoksuaskeleen, jotta kulkisimme rintarinnan.

Aurinko oli jo korkealla, kun pääsimme huipulle. Olimme kulkeneet hiljaisuudessa ja ilmassa oli leijunut jännittyneisyys. Myrkurin kodossa olosta oli jo vierähtänyt aikaa, ei siis ollut ihmekään, jos toista jännitti hieman. Olin koko nousumme ajan miettinyt untani. Vaikka kodosta lähtö oli silloin taannoin tuntunut pelottavalta ja vastenmieliseltä ajatukselta, nyt en kuitenkaan tuntenut erityistä riemua kotiin palaamisesta. Uteliaisuuteni oli herännyt ja halusin kiertää erilaisia paikkoja. Koto odottaisi, mutta Maailma ei. En kuitenkaan aikonut puhua unestani Myrkurille, halusin uroksen pääsevän kotoon pidemmäksi aikaa kuin päiväksi tai viikoksi.
”Nyt me vain ulvomme molemmat ja Dreki avaa portin meille”, uroksen ohjeistus herätti minut mietteistäni. Nyökkäsin ja astelimme keskemmälle tunturia. Nostimme kuonomme ja ulvoimme. Myrkurin ääni oli matala ja todella kantava. Omani oli korkeampi ja pentumaisempi. Ulvottuamme hetkisen, taivaalta laskeutui himmeä valojuova.
”Tule”, jumala sanoi ja astui valon luomaan rinkiin. Astelin toisen perässä ja kun kaikki neljä jalkaani oli ringin sisällä, aloimme hitaasti nousta ylöspäin. Vilkaisin Myrkuria yllättyneenä, mutta palautin katseeni loittonevaan Maahan.
Nousumme ei kestänyt kauaa ja pian olimme hämärässä luolassa ja edessämme seisoi kaksi sutta, kultaisenruskea ja vaaleanruskea. Toinen susista oli varmasti Dreki, mutta kuka se toinen oli?
”Tervetuloa takaisin Croon, Myrkur. Olen Eldingar, ja tehtävänäni on ohjata teidät kotoon”, vaaleanruskea narttu sanoi. Eldingar ei ollut minua paljoa isompi.
”Monikaan jumalista ei tiedä, että portin tämä pää on labyrintin takana. Näin pystymme suojelemaan kotoa paremmin. Vain Dreki ja minä tiedämme oikean reitin, joten seuratkaa minua”, narttu kertoi. Vilkaisin kysyvänä Myrkuria, joka nyökkäsi ja lähti Eldingarin perään. Lähdin seuraamaan hieman jännittyneenä, tilanne oli erikoinen ja jännittävä. En olisi halunnut myöntää, mutta minua jännitti palata kotoon. Kuinka paljon oli muuttunut? Miten Höfundur suhtautuisi minuun nyt? Kysymyksiä oli niin paljon.
Kuljimme hämärässä luolastossa ensin vasemmalle, sitten oikealle ja tunnuimme kiertävän kehää. Kukaan muu jumalista ei varmasti muistaisi tätä reittiä, jos kysyttäisiin. Yhden mutkan takaa paljastui vihdoin valoa. Olin epäillyt Eldingaria hieman.
”Olemme perillä, tervehtikää Höfunduria puolestani”, narttu sanoi ja pysähtyi.
”Kiitos sinulle, tervehdimme häntä kyllä”, Myrkur sanoi ja painoi päätään hieman, tein samoin. Eldingar hymyili ja lähti tulosuuntaamme. Katsoin jumalan menoa ja pian oli vain pimeyttä.
”Ellet huomannut, valomme tuli hänen askeleistaan”, uros vierelläni sanoi ja käänsin pääni tulosuunnastamme Myrkuriin.
”Huomasin”, naurahdin ja aloin ottaa askeleita valoa kohden, halusin nähdä auringon.

Pääsimme ulos luolastosta, haistoin raikasta kodon ilmaa ja katsoin avautunutta maisemaa hieman apeana. Vihreää oli silmänkantamattomiin, linnunlaulua ja täydellisyyttä. Kaikki oli liian täydellistä, ymmärsin sen vasta nyt.
”Vihdoinkin kotona”, Myrkur huokaisi ja veti myös keuhkonsa täyteen raikasta ilmaa. Jäimme siihen ja vain katsoimme maisemaa.
”Tervetuloa takaisin kotiin”, Höfundur rikkoi hiljaisuuden ja katseemme kääntyi nopeasti paikalle ilmestyneeseen jumalaan. Hymyilin ruskealle jumalalle, mutta pysyin kuitenkin Myrkurin rinnalla. En rynnännyt Höfundurin luo, kuten olin suunnitellut lähtiessäni.
Näin suurjumalan silmissä ylpeyttä. Olin lähtenyt epävarmana ja toisista riippuvaisena, mutta matka oli kasvattanut minua. Käänsin katseeni tummaan urokseen ja hymyilin, sain vastaukseni onnellisen hymyn.

♦♢♦♢♦♢♦♢♦♢♦

A/N2: Toivottavasti ei ollut ihan kamalaa luettavaa...
No one is too old for fairy tales.

Ooka

  • ***
  • Viestejä: 128
Vs: Croon [K11, valmis]
« Vastaus #5 : 31.01.2016 19:57:34 »
A/N: Ja viimeinen rutistus! Inspiraationa Edema Ruh (Nightwish).

♦♢♦♢♦♢♦♢♦♢♦

4. Luku

Puolivuotta myöhemmin.

”Haluat siis lähteä kodosta ja toivot minun tulevan mukaasi?” Myrkur kysyi ja kurtisti kulmiaan. Äännähdin turhautuneena.
”Kolmannen kerran: kyllä! Haluan tutkia Maata ja muitakin planeettoja, koto odottaa kyllä täällä”, selitin ja purin poskihampaitani yhteen ärtyneenä, mitä osaa uros ei tästä keskustelusta ymmärtänyt?
”Olemme olleet täällä alle vuoden ja haluat oikeasti lähteä seikkailemaan? Luulin, ettet halunnut edes ajatella Maata”, tumma jumala kysyi ja tällä kertaa kohotti kulmaansa.
”No niin minäkin luulin, mutta niin ei käynyt”, tuhahdin ja siristin silmiäni.
”Kuinka kauan olet miettinyt tätä seikkailuun lähtöä?” Myrkur kysyi ja rojahti istumaan. Käänsin katseeni vierellämme virtaavaan jokeen ja huokaisin.
”Tulopäivästämme saakka. Sitä edeltävänä yönä näin unta, että vain käväisimme kodossa ja sen jälkeen palasimme heti Maahan”, vastasin ja käänsi katseeni takaisin urokseen.
”Etkä ole koko tänä aikana maininnut siitä kenellekään? Edes Höfundurille?” tumma jumala kysyi ja oli selvästi joko yllättynyt tai järkyttynyt sanoistani.
”En puhunut siitä kenellekään. Halusin, että saat olla täällä kauemmin kuin kuukauden. Ajattelin tämän menevän ohitse, mutta se ei mennytkään”, huokaisin ja painoin päätäni hieman alemmas tappion merkiksi.
”Ajattelit minut kuitenkin itsesi edelle? Monikaan ei olisi tehnyt niin”, Myrkur naurahti pehmeästi ja nojautui minua kohden vain näykkäistäkseen niskaani. Vingahdin säikähdyksestä ja nostin pääni nopeasti takaisin ylös. Uros vain nauroi minulle ja hölmistyneelle ilmeelleni. Tuhahdin pienesti ja nojasin painoni takajaloilleni, jotta voisin asettaa etujalkani toisen jumalan lavalle. Kohottauduin seisomaan ja yritin työntää takajalkojeni avulla Myrkuria kumoon, samalla tartuin hampaillani uroksen korvaan. Sain aikani työntää, mutta tumma jumala ei liikahtanut mihinkään suuntaan. Kuitenkin hetken kuluttua Myrkur kellahti kyljelleen ruohikkoon ja veti minut mukanaan. Tunsin voitonriemua, vaikka tiesin toisen kaatuneen tarkoituksella. Tällä kertaa se en ollutkaan minä, joka selätettiin! Hymyilimme toisillemme hetken aikaa ja samalla katsoin uroksen sinisiin silmiin. Näin niistä sen, mitkä jotkut sanoivat ääneen; kuinka paljon toinen minusta välittikään. Emme paljoa puhuneet tunteistamme tai ylipäätään näistä asioista, sillä näytimme ne. Hellä nuolaisu silloin tällöin ja viipyilevä kosketus. Ei sen tarvinnut olla sen ihmeellisempää.
”Tuletko kanssani Maahan?” kysyin lopulta, sillä aihe oli jäänyt kesken. Myrkur naurahti ja rikkoi katsekontaktimme, mutta nyökkäsi lopulta.
”Ei sinua voi sinne yksinkään päästää rääpäle”, uros sanoi ja nuoli sen jälkeen poskeani. Hymyilin iloisesti ja laskin pääni jumalan rinnan päälle tuhisten hiljaa.

”Haluatte lähteä Maahan?” Guffaw toisti ällistyneenä. Höfundur ei ollut ollut kolollaan, vaan siellä oli ollut tämä valkoinen susi, joka kutsui itseään Guffawiksi.
”Kyllä. Haluan kerätä tietoa paikanpäältä, enkä kertomuksista”, perustelin ja vilkaisin vierelläni seisovaa Myrkuria sivusilmällä.
”Ja hän tulee mukaasi?” narttu kysyi ja katsoi vierelläni seisovaa urosta, joka vain nyökkäsi.
”Menkää sitten, vaikkette lupia siihen tarvitsekaan”, valkoturkki naurahti.
”Tiedämme, mutta rääpäle halusi välttämättä ilmoittaa Höfundurille”, Myrkur ehtisi vastaamaan ennen minua. Nyökyttelin kuitenkin toisen sanoille.
”Rukoilkaa häntä Maassa, niin hän antaa teille aikanne”, Guffaw sanoi. Uros nyökkäsi ja lähdimme sen jälkeen kololta.
Lähdimme kodosta heti ja juoksimme suoraan laakson reunalle, josta laskeutuisimme takaisin Maahan.
”Se on sitten menoa… oletko valmis?” Myrkur naurahti ja katsoi minua. Nyökkäsin ja lähdimme laskeutumaan.

Laskeuduimme synkän metsänreunalle. Ilmassa tuoksui syksy ja tunsin oloni hyväksi. Koto oli kotini, mutta niin oli myös Maa. Lähdimme kulkemaan metsän siimekseen.
”No, minne haluat mennä?” Myrkur kysyi ja katsoi ympärillemme.
”Sinne, minne päädymme”, vastasin ja aloin juosta. Uros naurahti ja kiri minut pian kiinni.
”Ei päämääriä”, jumala totesi.
”Ei enää”, myötäilin ja jatkoimme juoksemista.

Juoksimme metsän läpi ja pysähdyimme vasta sen takaa paljastuneelle lammelle juomaan. Aurinko teki jo laskuaan ja värjäsi veden oranssiksi. Muutama puusta tippuva lehti rikkoi vedenpintaan, mutta muuten oli täysin tyyntä.
”Jäädään tänne yöksi”, Myrkur sanoi ja istahti alas. Itse kävin makuulle.
”Kumpi rukoilee?” kysyin ja katsoin oranssia taivasta. Tiesin, että pian olisi täysin pimeää.
”Sinä. Tämä oli sinun ideasikin”, uros vain totesi ja haukotteli. Tuhahdin, mutta tein työtä käskettyä. Suljin silmäni ja rukoilin. Rukouksen aikana näin Höfundurin silmieni edessä ja pieni ikävä pisti rintaani. En ollut kertonut aikomuksestani suoraan hänelle, vaan Guffawille. Katuisin sitä varmasti hetken aikaa. Keskustelimme hetken aikaa ja hyvästien jälkeen avasin silmäni.
”Ikuisuuden, saimme ikuisuuden”, sanoin ja katsoin Myrkuria.
”Olet kyllä hänen lellikkinsä”, uros naurahti päätään puistellen ja kävi makuulle.
”Ehkä, mutta olen myös sinun lellikkisi”, naurahdin ja nousin ylös sen verran, että saatoin siirtyä tumman jumalan kylkeen.
”Totta, ehkä jäämmekin tälle lammelle ja lellin sinut piloille”, Myrkur kiusasi ja painoi kuononsa kaulaani vasten.
”Ainakin meillä on aikaa”, nauroin.

♦♢♦♢♦♢♦♢♦♢♦

A/N2: Tässä se nyt sitten oli! Lupaan, että näistä kahdesta kuullaan vielä jatkossakin. Tämä oli vain tällainen nopea kurkistus heidän elämäänsä  ;D
No one is too old for fairy tales.

Hakka

  • ***
  • Viestejä: 7
Vs: Croon [K11, valmis]
« Vastaus #6 : 07.05.2016 02:19:37 »
Yo! Aktivoin itseäni täällä, joten on jo aikakin että joku tulee kommentoimaan tähän.


Prologi oli vallan sekavaa ja mielenkiintoista luettavaa, aiheesta ja maailmasta kun lukija ei tässä vaiheessa tiedä mitään. Hienosti kuvailta kaiken outous ja Croonin hämmennys uutukaisena. Sanon heti tässä, että tekstiä on helppo ja mukava seurata - suurin osa ajasta meni kaiken ymmärtämiseen (koska väsyneet aivot). Minäkertojan näkökulma oli jotenkin niin luonnollinen osa tarinaa, että Odosta poiketen, en edes miettinyt sukupuolta tähän mennessä, vasta kommentti toi "ahaa" -elämyksen.

Ensimmäinen luku edistikin jo tarinaa aika vauhilla, kuten itse kommentoit myös. Valkoturkkinen susi kuulostaa tässä vaiheessa naispuoleiselta, kun hän tuli uroksen viereen istumaan. Lisäksi sana steppaus särähti vähän silmään, mutta ei haitannut menoa eikä meininkiä. Myrkur! Yllättävä kohtaaminen ihan loppuun, tätä odottaa lisää. Pitää muistaa sanoa myöhemminkin, mutta nämä kuvauksesi ja sanavalinnat on jotenkin niin osuvia, että sitä vaan imeytyy tuonne maailmaan. Vaikkei ole mitään kuviteltavaa lähtökohtaa tai muuta, mutta se kuinka kerrot omasta luomasta maailmastasi, on mielenkiintoista luettavaa (se uuden maailman kynnys pitää ensin ylittää).

Lainaus
Juostuani iltaan saakka neulaspohjaisessa metsässä pysähdyin. Olin hengästynyt ja jalkojani poltteli uupumuksesta.
Juuri tällaisia tarkoitan!

Toinen luku, kylläpä tämä edistyy vauhdilla! Jotenkin tuo keskustelukumppanin ilmestyminen Croonin seuraksi muutti täydellisesti tarinankerrontaa. Kuvailut vaihtuivat pitkiksi keskusteluiksi ja tarinaa vietiin puhumalla eteenpäin. Loitsun tietämisen syy selvisi onneksi luvussa vähän myöhemmin, vaikka alkuun sitä sai kurtistella, että mistää tää pamahti. Myrkur ja Croon ovat kaksi täysin eri persoonaa ja heidän kanssakäymisensä on hauskaa luettavaa, Croon arkana ja poikasena - Myrkur tempperamenttisena, mutta huolehtivana. Jännitys tiivistyy, mitä vanha soturi aiheuttaa kaksikolle tulevaisuudessa (nimet on ihan hukassa, joten tää on soturi ja se eka tyyppi.. Hyrhurfur..?). Häädetyt oli muutenkin mielenkiintoinen lisä! Ihan kuin jumalat ja titaanit kreikan mytologiassa, muita en juuri nyt muista, mutta voi olla pahiksia niissäkin. Mutta kysymys onkin, että onko jumalat oikeasti kuolemattomia (jolloin taistelut on ihan päätöntä menoa) vai onko heillä heikkouksia, hmm hmm hmm...

Kolmas luku, rauhallisemmassa tahdissa eteni tämä ja oli siten helpompi seurata. Ha! Meni pitkän aikaa tajuta, ettei tässä puhuta miehistä ja naisista, vaan uroista ja naaraista. Narttu on ehkä aavistuksen puhekielinen sana, en tiedä oliko tarkoituksella vai tavan vuoksi tullut näin. Loppu jäi hämmentämään ja kiinnostamaan, Croonin kasvu ja orastava epäileväisyys kaikkeen - onko taivas niin kiva paikka sittenkään? Myrkur on vieläkin kyllä ihan paras, koko ajan äksyy ja ärisee kuin vanha jumala, mutta kuitenkin ihan myyty ja symppis - oikea karhuemo. Tyylisi kirjoittaa on helppoa seurata ja lukea, asioita kuvaillaan jotta saa mieleen miljöötä, mutta se ei kuitenkaan huku kuvailuun. Tulipa muuten Asgard tuosta portti hommasta mieleen...

Neljäs luku, mainitsit tarinan alussa, että jumalille aika on suhteellista... Kuinka hoppu Croonilla on, jos pitää puolessa vuodessa lähteä liikkeelle eikä puolessa vuosisadassa? Symppis loppu! Suupieliä nykii ihan ihmeellisiin asentoihin, kun pitää lukea noin hellyyttävää tekstiä. Ällösöpöä tekstiä, joka jätti valoisan lopun osittain synkällekin tarinalle. Taas hyvin dialogi pohjainen kappale, mikä ei häirinnyt yhtään, heidän puheensa on kuin oikean elämän tilanteesta. Mutta älä sano, että tää oli nyt sit tässä? Ettei MC -kaksikosta kuulla enää mitään? Vastahan mää tapasin ne! Kröhöm.

Croonin maailmassa on pieni kynnys päästä sisään, en osaa vielä selittää mikä se on, kaiken uutukaisuus varmaan. Nightwish (Bless the child-kipale jälkeenpäin) soi koko ajan taustalla, mikä oli enempi häiriöksi, kun jalka alkoi vispaamaan. Croonissa mainittiin rivien välissä parikin oikean elämän teemaa, mikä oli pakotti lukemaan kaiken putkeen. Jumalien ja häädettyjen asetelma jäi ihan täysin mystisen auki, asialla kiusoiteltiin, mutta siihen se jäi. Tarinan kerronta, hahmot ja kirjoitus oli sujuvaa sekä luontevaa, ei yhtään tarttis arastella!

Aiheena sen verran erikoinen, en ole susijumalista koskaan tainnut lukea, että ne taitaa seikkailla mun pilvilinnoissa tulevissa unissa. En edes Croonin väriä muista (ruskea?), kun minäkerronta ei sitä jatkuvasti tuonut esille. Tuon prologin lukaisin vielä pikaisesti koko tarinan jälkeen ja yks kaks siinä olikin enempi järkeä - aivot temppuilee. Luomisprosessi ja oman itsensä maalaaminen on mitä mieleenkiintoisin tapa syntyä! Se tosin ekaa kertaa lukiessaan jätti niin paljon kysymysmerkkejä päähän, että piti sen takia lukea lisää ja samalla kohottaa kulmiaan, että anteeksi mitä. Kuitenkin käteen jäi mieltä kutkuttava tarina ja maailma, joka nykii suupieleltä, mikä on ehdottomasti hyvä!

Hakka kiittää lukukokemuksesta, rohkeasti lisää!