Author: Zarroc
Pairing: Regulus Musta/Lucius Malfoy
Rating: k-11
Genre: drama, angst, romance
Warnings: tupakointi, seksi, mielivaltainen fandomin kunnioittamattomuus
A/N. Umm. Hei. Minun pitäisi varmaan sanoa tästä tekstistä sen verran, että elämme vuotta 1997. Regulus ei ole kuollut. Muuta en taida uskaltaa paljastaa tässä vaiheessa. Tässä on ensimmäinen kerta kun tutustuin Regulus Mustaan yhtään enemmän, eli luin tiedot Potterwikistä... Olen joskus Luciuksesta kirjoittanut, mutta en ole koskaan mitään julkaissut, joten menköön ensikerran piikkiin tämäkin.
Osallistuu Yhtyeen tuotanto II -haasteeseen kappaleella Montun reunaa, Paritusgeneraattorihaasteeseen, Perspektiiviä parittamiseen -haasteeseen parituksella Angst sekä Ficlet300:seen sanoilla 211. Poikkeavuus, 272. Röyhkeys, 160. Vaaleanpunainen ja 273. Väsynyt.
- Ja nyt löydätte myös "miksi kaikki tapahtui" ficin täältä.
PIRUT PYÖRII JALOISSA
Kovan pojan nyrkit raapii
kylmää asfalttii
silmissään paha ajatus
pirut pyörii jaloissa
ja pyytää tanssimaan
kun illan tullen tuulessa soi bluesOvien vierellä, enimmäkseen ulkona oli yhtä hämärää kuin sisälläkin. Regulus Musta seisoi rähjäisen pubin ulkopuolella, nahkatakki auki ja tupakka sormissaan palaen. Hän oli pitänyt matalaa profiilia siitä asti, kun hänen uskottiin kuolleen manaliusarmeijan hyökkäykseen 18 vuotta sitten. Hän oli muuttunut hitaasti vähemmän vainoharhaiseksi ja hitaammaksi, mutta ei kyennyt uskomaan hetkeäkään, että lordi Voldemort olisi noin vain unohtanut hänet. Hänellä oli jotain, mikä kuului vuosisadan pelätyimmälle velholle.
Regulus tunsi hirnyrkin poltteen taskussaan kylkeään vasten ja mietti, miksi oli edes päättänyt ottaa mokoman kapistuksen mukaansa silloin. Aivan hyvin hän olisi voinut jättää sen sinne missä se olikin ja vain kadota, niin kuin hän oli tehnyt joka tapauksessa. Se oli ollut heidän suunnitelmansa, hänen ja Oljon, jonka uskottiin varastaneen hirnyrkin ja pitävän sitä jossain säilössä. Todellisuudessa Regulus ei enää edes tiennyt, oliko kotitonttu elossa pitämässä kiinni salaisuudesta.
Hän kuuli pubista soivan vaimean musiikin ja mietti, mikä oli saanut hänet pysähtymään hetkeksi tähän maailmankolkkaan. Hän oli ollut täällä jo monta vuotta, sopeutunut hitaasti uneliaaseen pikkukaupungin rytmiin. Jokin täällä vain antoi hänen olla ja pysytellä pimeän puolella, juurikaan muuta tekemättä.
Regulus tumppasi tupakan ja tallasi sen välinpitämättömästi sammuksiin. Lähes heti sen tehtyään hän vetäytyi varjoihin huomatessaan oven vierellään avautuvan. Sieltä ulos tuli joku, jota hän ei olisi koskaan odottanut näkevänsä tällä puolella maailmaa. Joku, jonka olisi voinut kuvitella pysyttelevän poissa tällaisista paikoista, joissa hän nykyään viihtyi. Joissa kukaan ei kysynyt häneltä mitään epäilyttävää.
Aristokraattinen Lucius Malfoy asteli aina yhtä ylvään oloisena ulos, seisahtui vain metrin päähän Reguluksesta ja kääntyi katsomaan perässään tulevaan mustahiuksiseen naiseen.
"Bella, ilmoita Lordillemme, että kohteesta ei ole jälkeäkään", mies käski viileällä sävyllä ja Regulus pidätti hengitystään. Bellatrix Lestrangen kadottua pienen poksahduksen saattelemana hän uskalsi vihdoin hengittää, mutta tajusi sitten, että Lucius katseli tarkkaavaisena edelleen maassa kytevää savuketta.
"Musta", Lucius mutisi hiljaa vaivautumatta kumartumaan lähemmäs tupakkaa. Oli uskomatonta, kuinka paljon muistoja tietty tupakkamerkki saattoi tuoda mieleen. Regulus toivoi, että olisi sittenkin viitsinyt talloa sen paremmin sammuksiin; kenties se olisi saanut miehen katoamaan yhtä nopeasti kuin oli ilmestynytkin. Mutta nyt hänen edessään seisova velho vain nosti katseensa ja katsoi suoraan häneen.
"Regulus?"
Äänensävy ei ollut kovin yllättynyt, mutta ei myöskään iloinen tästä sattumasta. Regulus ei liikahtanutkaan, hän ei enää kyennyt. Hän ei ymmärtänyt, kuinka toinen saattoi tunnistaa hänet näiden vuosien jälkeen.
"Musta, älä temppuile kanssani", Lucius kuulosti nyt kiivaammalta, kuin vuodet olisivat vieneet häneltä vaivalla saavutetun tyyneyden. "Tiedän, ettet ole kuollut."
Regulus hengähti hiljaa ja astui hieman lähemmäs, katulampun heikkoon kajastukseen. Hänen katseensa arvioi Luciuksen vartaloa ja kasvoja lähes rutiininomaisesti.
"Jos kerran tiedät sen, ilmeisesti myös Pimeyden Lordi on perässäni", hän totesi kylmästi, laskelmoivalla sävyllä. Luciuksen katse repi häntä hajalle paljon pahemmin, kuin mikään, mitä oli koskaan tapahtunut.
"En ole kertonut kenellekään", hän sanoi hiljaa, eikä Regulus ymmärtänyt enää yhtään mitään.
Myös kuninkaalta kruunusta
helmet varisee
tornista kaikuu katumus
muurit murtuu ja kansa kaikkoaa
kun holveissa hiipii öisin blues ”Miten niin et ole kertonut kenellekään?” Regulus kysyi, hän ei voinut jättää asiaa sikseen. Lucius kohtasi hänen katseensa tyynesti, yleensä niin raivoisan harmaat silmät olivat nyt peilityynet ja särkyvät.
”Sen jälkeen kun Oljo kuoli, minulta olisi ollut varsin typerää vain ilmoittaa, että
sinä olet se, joka vei hirnyrkin”, mies mutisi ikään kuin itsekseen. Regulus tiesi, että hän yritti hämätä, mies oli häntä niin paljon vanhempi ja tiesi jo kaikki temput.
Hän hymähti viileästi, vilkaisi ympärilleen ja astui lähemmäs Luciusta. Aristokraatti jäykistyi tuskin huomattavasti, kalpeat sormet puristuivat tumman kaavun taskussa olevan sauvan ympärille.
”Älä turhaan”, Regulus mutisi hänelle, oli jo niin lähellä, että Luciuksen oli pakko nielaista hitaasti. Tummempi heistä virnisti synkästi. ”En aio yrittää vahingoittaa sinua, kuten tiedät.”
Luciuksen silmistä paistoi suurempi ymmärrys, kuin kumpikaan heistä kenties olisi osannut odottaa. Regulus kohotti kättään hitaasti, vei sitä miehen käsivartta pitkin hartialle ja siitä kaulalle. Hän siveli lähes mietteliäästi leukapieltä, jonka sävy erottui selkeästi varjoista, jotka kaapu loi. Mies myötäsi rauhallisesti hänen kosketukseensa, päästi irti sauvastaan ja antoi Reguluksen tulla röyhkeästi oman henkilökohtaisen tilansa sisäpuolelle.
He katosivat silmänräpäyksessä, juuri silloin, kun Lucius sulki silmänsä odottaen suudelmaa.
Se tuli väistämättä, niiden seinien sisällä, missä Regulus oli viettänyt aikaansa liikaakin lähiaikoina. Hän tarttui Luciukseen lähes hermostuneena, repi tämän itseään vasten ja painoi huulensa tämän huulille. Raivo ei kuitenkaan vaaleaa miestä hetkauttanut, hän enemmän heitti kuin painoi nuoremman seinää vasten ja painautui joka kehonsa sentiltä tätä vasten. Regulus hengitti tukahtuneesti ja hamusi otetta toisesta lähes epätoivoisesti. Kuolonsyöjä hänen käsissään puri häntä vähääkään varomatta valmiiksi rohtuneesta huulesta, Regulus tunsi veren valuvan suuhunsa.
Lucius vetäytyi kauemmas, hengitti raskaasti ja katsoi, kuin Regulus kokosi itseään hänen ja seinän välissä. Ajatukset risteilivät nuoremman päässä, kun hän nojautui koko painollaan seinää vasten ja tuijotti kylmänharmaita silmiä edessään. Kuinka paljon hän olikaan kaivannut toista, sitä oli ollut lähes mahdoton aavistaa ennalta. Niin monen vuoden jälkeen Regulus oli jo unohtanut, mitä tunteminen tarkoitti oikeasti. Hän saattoi nähdä toisen tuntevan samoin, kuinka katseen kylmyys hitaasti pehmeni hänen edessään.
Hän kietoi kätensä Luciuksen niskaan ja veti tämän alas suudelmaan, joka ei pakottanut kumpaakaan haukkomaan henkeään tai puristamaan keuhkojaan kasaan. Hän taivutti kaulaansa, antoi punertaville huulille tilaa syleillä hänen kaulaansa lähes lempeästi.
”Oletko tullut vanhaksi?” Regulus kiusoitteli hiljaa, käheällä äänellä. Hän tunsi Luciuksen hymähtävän kaulaansa vasten, käsien painautuvan kylkiluihin takin alla.
”Sinä olet meistä se, jossa vuodet näkyvät”, aristokraatti huomautti ja nojasi yllättäen Regulusta vasten. Tummahiuksinen mies silitti yllättyneenä niskahiuksia, jotka olivat karanneet satiininauhastaan ja piti Luciusta vähän tiukemmin lähellään.
”Tiedän kyllä”, hän mutisi hiljaa toisen hiuksiin.
Sortuu suuret saarnamiehet
sortuu rienaajat
peräkylän elvikset, etusivun apinat
aamun taitteessa aukee salaisuus
turpaan tulee varmasti
ja tuulessa soi blues Lucius ei voinut viipyä pitkään, he tiesivät sen paremmin, kuin olisivat edes halunneet. Vaiti he riisuivat toisensa pimeässä asunnossa, Regulus ei halunnut laittaa valoja päälle eikä Lucius voinut sanoa pitävänsä jästien sähkövaloista liiemmin.
Regulus liu’utti käsiään miehen tuttua vartaloa pitkin, lähes hämmentyneenä siitä, mille toisen ihmisen iho saattoi tuntua niin monien vuosien jälkeen. Aristokraatin jäntevää vartaloa peittivät pehmeiksi vaalenneet arvet, jotka eivät kuitenkaan huonontaneet ylellisyyden tunnetta. Se vastasi kosketukseen lämpimästi väristen ja hän näykki varoen kaulakuoppaa, joka näyttäisi heidät myöhemmin kaikille.
Regulus painautui patjaa vasten välillä lähes väkivaltaisesti, enemmän aisti kuin oikeasti tajusi Luciuksen hengityksen kasvoillaan ja kaulallaan. Hän veti toista lähemmäs itseään koko ajan enemmän, yritti pitää miehen lähellään mahdollisimman tiukasti tietäen, että aamun tullen heille ei ollut olemassa minkäänlaista käsitettä.
Lucius herpaantui, hän hengähti pitkään kuin hukkuva ja liukui Reguluksen viereen sängylle. Tummempi heistä katseli vieressään makaavaa miestä ja hetken mielijohteessa sytytti lukulampun, joka oli rispaantunut ja ollut ehkä joskus vaaleanpunainen. Sen heikohko valo loi tukahduttavia varjoja huoneeseen ja Luciuksen silmät näyttivät upottavilta ja syviltä, kuin suomätäs. Eikä Regulus osannut pelätä hukkumista, vaikka hän tiesi, että tämä oli kenties vaarallisinta, mitä hän oli tehnyt elämänsä aikana.
”Miksei meillä ole koskaan aikaa”, hän kysyi katolta kääntyessään selälleen. Lucius hymähti hiljaa, ei ivallisesti, mutta ei oikeastaan surullisestikaan.
”Minun poikani, Draco, hän on seitsemäntoista”, aristokraatti totesi, kuin selittääkseen ongelman perimmän syvyyden.
”Arvelinkin niin”, Regulus vastasi hiljaisuuteen ja tunsi Luciuksen sormien liukuvan kylkeään pitkin hitain liikkein.
”Entä Sirius?”
”Hän on kuollut. Ollut jo vuoden.”
Regulus hengähti syvään, nyökkäsi, eikä halunnut kysyä enää mitään. Hän antoi Luciuksen vetää itsensä lähelleen ja vastahakoisesti alkoi liukua uneen, uskaltamatta enää miettiä, milloin toinen päättäisi lähteä.
Lucius nousi todetessaan, että toinen oli varmasti nukahtanut syvään uneen. Hän puki päälleen hiljaisuudessa, meni Reguluksen nahkatakille ja otti sieltä medaljongin, joka tuntui sileältä ja kummallisen lämpimältä hänen otteessaan.
Vaalea aristokraatti työnsi sen kaapunsa taskuun ja käveli takaisin sängyn luokse. Jähmettynyt naamio kasvoillaan hän kumartui vetämään peiton Reguluksen alastoman vartalon suojaksi. Ehkä hän sillä suojasi itseäänkin, painaessaan suudelman miehen hiusrajaan ja nypätessään samalla yhden miehen hiuksista irti tämän peitolta.
Taakseen katsomatta Lucius poistui asunnosta, painoi oven perässään kiinni ja katosi.
Antaa maistaa
hetken montun reunaa
myös tyttölapsen sydänparka lyödään lihoiksi
näin koulii rakkaus Lucius Malfoy asteli hitaasti syrjäiseen nurkkapöytään, josta hän tiesi löytävänsä Ron Weasleyn. Hän oli naamioitunut yhdeksi nimenomaiseksi Mustan suvun jäseneksi, kiitos monijuomaliemen, jota hänellä oli aina mukanaan.
Punapäinen poika nosti päänsä kuullessaan askeleet muuten hiljentyneessä pubissa ja katsoi suoraan tummiin silmiin, joita hän ei kyennyt tunnistamaan.
”Si-Sirius?” hän kuitenkin änkytti hiljaa, Lucius nojautui hieman lähemmäs häntä vasenmielisyydestään huolimatta.
”Ei, Ronald”, hän hymähti väsyneesti. ”Palaa takaisin ystäviesi luokse.”
Hän nosti kätensä pöydältä, johon oli jättänyt Salazar Luihuisen medaljongin, kääntyi ympäri ja käveli pois. Ron Weasley jäi katsomaan tummahiuksisen miehen perään ja pelkäsi nähneensä aaveen.
