Nimi: N'abandonne pas (älä anna periksi)
Fandom: Orphan Black
Kirjoittaja: Sokerisiipi
Ikäraja: S
Tyylilaji: draama, femme
Paritus: Cosima Niehaus/Delphine Cormier
Haasteet: 5 x jotain uutta, uusi hahmo: Cosima Niehaus, Kirjoita & kommentoi, Gotta love lokakuu! II ja Vuosi raapalehtien V
Sanamäärä: 250
Taustaa: Sijoittuu ajallisesti 2. kauden finaaliin
A/N: Jos ranskan muotoilu on ihan päin helvettiä, niin kerro. On varmasti anteeksiantamaton klisee käyttää ranskankielistä otsikkoa tämän parin kanssa, mutta joskus kliseet on ihan must :'D
N'abandonne pas
Ethan Duncan on kuollut. Hän teki itsemurhan Rachelin edessä.
Ensin Delphine, nyt Duncan. Onko minulla enää mahdollisuuksia selviytyä?
Scottin silmät suurenevat ja hän katsoo minua samaa järkytystä etsien. En tiedä, mitä kasvoni paljastavat. Katson pois ja vapisen, mutta se luultavasti johtuu heikkenevästä terveydestäni.
Ei tarvitse olla kaltaiseni kovan luokan tiedenainen tietääkseen, että tämä voi koitua kohtalokseni. Tunnen ruumiissani, miten sairaus sisälläni pakottaa sen antautumaan. En tiedä, olenko täällä näkemässä edes huomista, ja nyt Duncanin livahdettua Dyadin pihtiotteesta lopullisesti, selviytymismahdollisuuteni tuntuvat pudonneen desimaalitasolle.
En usko, että Duncan riisti henkensä itsekkyydestä. Uskon, että hän teki sen suojellakseen meitä, elämäntyötään. Dyad olisi vain käyttänyt häntä jälleen hyväkseen. Dyad tahrasi tieteen, jolle Duncan omisti koko elämänsä ja menetti sille vaimonsa ja tyttärensä. Sellaista ei anneta anteeksi.
Duncan jätti taistelun, mutta minä olen vielä täällä. Olen sidottu tähän kirottuun happipulloon, jota tuskin jaksan vetää mukanani. Heikkenen, laihdun ja kuihdun. En ehkä näe Delphineä enää koskaan. Minulla olisi satoja syitä tehdä antautumisesta hyväksyttävä vaihtoehto.
Delphinen ajatteleminen sattuu, mutta muistot hänestä ovat rakkainta, mitä minulla on. Ajattelen häntä, vaaleita kiharoita, hyrräävää ranskalaista aksenttia ja silmiä, joissa on pehmeä katse. Ajattelen meitä: yömyöhään ostettuja eskimojäätelöitä, raukeaa alastomuutta, hullua tiedehöpinää ja tunteita, joita ei edes tiede voi selittää täydellisesti.
”N’abandonne pas, Cosima”, ranskattareni sanoisi. Kuvittelen hänen kätensä omani ympärillä ja pehmeän kuiskauksen korvassani. Älä anna periksi. Älä anna heidän voittaa.
Rakkaani ovat yhä vaarassa. Minun täytyy ryhdistäytyä, jotta Kira ja Sarah pääsevät pakenemaan. Scott on tukenani. Minä pystyn tähän. Dyad ei omista minua tai ruumistani.
En ole teidän koekaniininne.
