Nimi: Älä kurki rajan taa (oonhan mäkin tässä)
Kirjoittaja: Sokerisiipi
Ikäraja: S
Tyylilaji: elämää pohdiskeleva draama, slash
Paritus: Eeli/Tino
Haaste: Vuosi raapalehtien V
Sanamäärä: 350
A/N: Heips. Tällaista vähän pohdiskelevampaa tekstinpoikasta tänään. Ajattelen pojat (eh, miehet?) tässä yli 20-vuotiaiksi. He ovat jollakin ulkomaanmatkalla, mutta aurinkorantojen sijaan (tai niiden lisäksi, who knows) vähän erilaista lomanviettoa :>
Älä kurki rajan taa (oonhan mäkin tässä)
”Varovasti”, Eeli sanoo mulle, kun astun jyrkänteen reunalle ja katson alas pudotukseen. Se on pitkä ja ehdoton. Jos tuossa ei lähde henki, niin ainakin kroppa on niin palasina, että sitä varmaan toivoisi olevansa kuollut. Lenkkarit lipsuvat irtokivissä ja mulla on aivan helvetin huono tasapaino. Nautin tästä sydäntä kokeilevasta pelosta, että mitä jos. Elämän hauraus on mielipuolista. Joskus pitää pakottaa itsensä sen eteen, hengittää syvempään, kuulla tuulen humina ja tuntea, ettei tuon tyhjyyden ja minun välillä ole mitään. Se on kuin vilkaisu rajan taakse, jonne kukaan ei uskalla kauaa tuijotella.
Ojennan käteni ja ankkuroin itseni Eeliin, koska kuolema ei ole tyyppi, jota välittäisin kosiskella. Tunnen, miten sen sormet kietoutuvat napakasti ranteeni ympärille. Eeli pitää musta kiinni. Annan sen vetää mut takaisin. Me mennään takaisin turvanauhan toiselle puolen, mutta ei ihan niin vaivihkaa kuin ollaan luultu. Matkaopas näkee meidät ja saa kohtauksen, mutta mä vaan pidän Eelin käden omassani ja esitän, etten kuule tai huomaa. Me tönitään muita turisteja ja piiloudutaan portaiden syvennykseen. Mun sydän jyskyttää hullunlailla.
Eeli laskee kätensä mun niskaan ja hyväilee sormillaan takaraivoa. Se ei kysy, että mitä vittua toi oli olevinaan, Tino? Katson Eelin harmaita silmiä ja näen ne eri tavalla, kirkkaampina ja kauniimpina kuin hetki sitten. Aivan kuin joku olisi pyyhkinyt mun silmälinssejä puhtaammiksi ja maailmassa on oikeasti tuhansittain eri sävyjä, jotka mä näen hetken verran selkeästi. Hymyilen. Tää tuntuu hyvältä.
”Sä oot kaunis”, kerron Eelille, koska sitä se on. Näkisinpä sen aina näin. Osaisinpa arvostaa sitä joka hetki sillä tavalla kuin Eeli sen ansaitsisi, mutta me turrutaan liian helposti. Se on yleisesti turhan hyväksytty normi. Mä tykkään enempi tästä, kun näen kristallinkirkkaasti kaiken upean, mitä mulla on. Tiedän kuitenkin, etten ole muita parempi. Sydän rauhoittuu, värit himmenee ja mä elän (mukamas) ikuisesti.
”Älä ota tota tavaksi”, Eeli sanoo. Vaikka se hymyilee, tiedän, että se on tosissaan. Vaikka itse nautin hetken vaarallisuudesta, ymmärrän, ettei se toisen silmin ollut aivan yhtä kiehtova tilanne, todennäköisesti päinvastoin.
”Anteeksi”, mutisen ja mua vähän hävettää.
”Mm, kyllä mä tajuun”, Eeli sanoo ja halaa mua, ”oot mulle vaan niin rakas.”
”Säkin mulle”, kuiskaan ja mun sydän hakkaa, koska tän erityisempää ei voi olla.
