Kirjoittaja Aihe: Jotkut heistä [Tonks/kaikki, K-11, romance]  (Luettu 1341 kertaa)

Puokki

  • ***
  • Viestejä: 57
Jotkut heistä [Tonks/kaikki, K-11, romance]
« : 24.03.2008 20:45:35 »
Nimi: Jotkut heistä
Beta: Aww-Fjalar, joka antoi korjausehdotuksia ja neuvoi ongelmakohdissa, kielioppivirheet omiani. Sanokaa kaikki kiitos Fjalarille.
Paritukset: Tonks/jokainen tyttö Tylypahkasta, Tonks/Remus
Ikäraja: K-11 //Sansku muutti ikärajan uusien sääntöjen mukaisiksi. (:
Genre: Romance
A/N: Palasia Tonksin kouluajoilta.
Juttu, jolla kiinnitän huomionne: ...mutta minä rakastin kevättä heissä, uuden alkua...

Jotkut heistä

Jotkut heistä olivat naisia. Nuorempia tai vanhempia, mutta naisia kieltämättä. He lisäsivät huulipunansa heti tuntien jälkeen, hymyillen vielä peilille ja katsovat kuinka peilikuva hymyili takaisin hyväksyvästi. He näyttivät reisiänsä sivistyneesti vain tiettyyn pisteeseen saakka, välillä pilke silmäkulmassa antaen lisää katseltavaa siirtäessään jalkojaan parempaan asentoon. Ovelia naisia, sellaisia he olivat. Varmoja itsestään ja ilkikurinen hymy kasvoillaan he työnsivät minut seinää vasten ja suutelivat minua vaativasti. Nälkäisenä vastasin aina heidän kutsuunsa, sillä miten kukaan olisi voinut olla haluamatta heitä, heidän pehmeitä muotojaan. Heidän saippuansa alta leimahti rauta, vaara ja se teki minut hulluksi. He hymyilivät, he tiesivät sen hulluuden varsin hyvin. Jokainen heistä oli painanut pojan samalla tavalla, pojan, joka ihaili kaukaa heitä, rehvasteli kokemuksillaan mutta lähellä sitten muuttui täriseväksi ankanpojaksi. Minä en ollut sellainen, minä tiesin miten käsitellä heitä; ihaile heitä, nauti heistä ja rakasta aina heidän ikivihreitä kasvojaan, jotka kuihtuivat vasta viimeisessä näytöksessä.

Jotkut heistä olivat runotyttöjä. He istuivat leveällä ikkunalaudalla katsoen pisaroita, jotka säästivät surevia itkemiseltä. Taivas itki heidän puolestaan, joten he pystyivät kätkemään kaiken surunsa hymyn tuoman maskin taakse. Heidän hymynsä peittoaisivat Mona Lisankin ja minä rakastin heitä. Eteeriset silmät, he eivät eläneet tässä maailmassa. Mielikuvituksessaan ehkä, ehkä maailmassa, jonka he loivat sanoillaan, niin vääristelevillä sanoilla. He eivät tunteneet tätä oikeaa maailmaa, jossa minä hengitin, he hengittivät jotain kauniimpaa. He uskoivat rakkauteen, mutta minun onnekseni he rakastivat vielä enemmän surua ja sitä he saivat maatessani kanssani. He saivat odottaa minua, he saivat miettiä palaisinko minä. Minä satutin heitä, he rakensivat maskin minua varten, mutta se oli vain suuri peli, jossa heistä tuli kauniita. "Minä rakastan sinua", he sanoivat tietäessään, että tämä oli viimeinen siirto pelissä. Vastauksestani riippui sen lopetus. Heidän vielä henkäistessä nimeni, Nymfadora sopien heidän suuhunsa paremmin kuin minä itse, minä sanoin aina heille ei, sillä niin sen piti loppua, minä olisin heille liian vapaa. He katsoivat minun lähtevän surullisin silmin, odottaen sadetta.

Jotkut heistä eivät halunneet olla tyttöjä. He olivat niitä, jotka kätkeytyivät löysiin vaatteisiin ja pakenivat sukupuoltaan viisaisiin sanoihin, ikuiseen tietoon ja unohtivat vartalonsa. Minä herätin heidät uudestaan eloon suudelmilla, käteni todistamassa heidän sukupuoltansa. Ehkä he vihasivat minua siitä hyvästä, heidän halunsa löytämisestä, puhtaan mielen illuusion rikkomisesta. Minä tutustuin heihin pikkuhiljaa, vakuutellen että hekin tunsivat jotain, etteivät he olleet vain sieluja ajelehtimassa, että heilläkin oli lihansa, heilläkin oli nautintonsa. He hyväksyivät minut ja toisen puolen itsestään, vaikka heitä ei oikeastaan ollut koskaan jaettu kahtia, heidän sielunsa ja vartalonsa olivat kietoutuneet alusta asti toisiinsa, juurtuneet niin ettei eroa enää ollut. He epävarmoina ottivat kiinni vyötäröstäni ja vetivät minua lähemmäs eikä ollut mitään kauniimpaa kuin heidän ujosteleva kosketuksensa ja varma halunsa. Minä en imenyt heitä tyhjiin, toisin päin, minä kasvatin heidät ja jätin sitten kukoistamaan, ja lopulta lakastumaan jonkun toisten kanssa, mutta minä rakastin kevättä heissä, uuden alkua ja kaikkia niitä vihreiden sävyjä juuri vapautuvan puron penkalla. Niiden rinnalla myös, salaisesti, oli heidän väärä sukupuolensa kiinnostukseni jatko, mutta siitä ei kerrottu enempää, koska heidän ihonsa oli pehmeää sieltä mistä pitikin.

Jotkut heistä eivät halunneet minua. Poikien perään he katsoivat pitkästi, silmiin törmätessään katse kääntyi nopeasti pois, mutta he olivat sokeita minun katseilleni. Kuinka paljon ikinä hymyilinkään heille ujosti, kuinka useasti hipaisinkaan heidän sormiansa ojentaessani jotain ja sitten hämillisesti katsonut heitä silmiin, he eivät ymmärtäneet. He olivat samassa roolissa kuin minäkin, eivätkä he tajunneet, että joku muu viettelijätär voisi iskeä heihin. Enkä minä ymmärtänyt, että kaksi plussaa eivät voisi lähestyä toisiaan, siitä tulisi vain sähkövaraus, joka purkaisi itsensä myöhemmin, jättäen kaikki palaneiksi. Silti minä yritin, mutta he pitivät aina välimatkansa, otin askeleen eteen ja perääntyivät saman verran taakse. Minä aloin silloin ymmärtää myös niitä poikia, joiden ilmeet murtuivat hymyillessäni vain kauniimmalle sukupuolelle. Ne tytöt olivat ainoita, jotka eivät koskaan langenneet syliini ja ainoita, joiden tavoittelemista en voisi koskaan lopettaa ja siinä jahdissa rakastin vain mitä en saanut.

Myöhemmin, saadessani sormuksen ujutettua Remuksen sormeen ja lunastaessani näin hänen mielensä oikeutuksen itselleni, tiesin saaneeni kaiken, mitä toivoin rakastavani vielä tavoituksen jälkeenkin.
« Viimeksi muokattu: 21.02.2015 22:26:10 kirjoittanut Sansku »
These are moments of joy and happiness, moments of pain and sorrow, moments of wisdom and foolishness, these are moments of life."