Tukehdutaan (klaustrofobiaan) | K11 | raapalesarja [7/7], femme |

[Valpuri]

Nimi: Tukehdutaan (klaustrofobiaan)
Ikäraja: max. K11
Kirjoittaja: Crepuscop
Vastuunvapaus: Meitsien
Genre: sekametelinendraamailu angstilla, femme
Varoitukset: Viittauksia huumeisiin ja seksiin.
Haasteet: Spurttiraapale III, (9.3. - 15.3.) Hetslashfemme (femme)

A/N: Tuli olo, että tahdon kirjoittaa femmeä. En ole tainnut koskaan kirjoittaa femmeä. Noh, nyt kirjoitan femmeä. (femmefemmefemme)



Sanoja: 200
Sanalla: harmaa

Avaimenreikä

Kun Tuike ensimmäisen kerran astuu kokoustilaan, se on myöhässä. Sillä on liian iso harmaa huppari, reisistä kuluneet farkut ja jännittyneet hartiat. Sen tukka näyttää niskasta kynityltä, yhteiskuntaa uhmaavalta. Se on yrittänyt vaalentaa räikeän oranssin värinsä pois, ja koko ihminen näyttää Vadelman silmissä vähän pöllönpoikaselta.

Paitsi että Tuike on kireä, valpas, jännittynyt. Sillä on pitkät raajat ja terävät, mutta sameat silmä, ja se on kuitenkin vähän enemmän haukka.

Se erottuu jakkupukujen, suorien housujen ja kravattien joukosta liian selkeäsi, muttei niin selkeästi kuin Vadelma purppurassa pallomekossaan. Se istuu pöytään, lähelle päätyä, lähelle isäänsä, melkein Vadelmaa vastapäätä. Se ristii kädet rinnalleen, eikä sano mitään.

Tuike vihaa ja näyttää sen. Vadelma ei näytä mitään, mutta näkee melkein kaiken.

Tuike valuu tuolillaan, kipu tykyttää häntäluussa, mutta itsepäisyys takaraivossa. Vadelma katselee sitä ripsiensä takaa, eikä aio edes yrittää peitellä tuijotustaan, ennen kuin Tuike huomaa.

Kahvitauolla Tuike nojaa korkeaan, desinfiointiaineelta tuoksuvaan ikkunaan ja lasiruutu tuntuu kylmältä hartiaa vasten, samalla kun pahvimuki polttaa kipua sormiin.

Ulkona sataa kyyneleitä ja happomyrkkyä. Kalenteri väittää, että on kevät, ja Vadelma väittää, että on kevät, mutta Tuike ei usko niitä.

”Ai koska on harmaata?” Vadelma kysyy. Se kuulostaa pikkulapselta ja imelyys oksettaa Tuiketta. Silti Tuike vastaa kieltävästi.

Tuikkeelle jokainen päivä on harmaa.

[pallohai]

Oaa, tätä jään seuraamaan. c: Rakastan sun kirjotustyyliä, oikeesti, siinä vaan on sitä jotain. Ekasta jäi kiva tuntuma, Tuike ja Vadelma vaikuttavat kumpikin ihan omilta persooniltaan. Nimetkin suloiset, vaikka Tuikkeesta tuleekin mieleen sellanen eloisa ihme ensivaikutelmahöplä. Just kivaa, kun nimestä syntyvä stereotypia on rikottu, koska kyllä, on sitä tullut törmättyä tarinoihon, joissa tiettyä nimeä kantava on jollain tapaa aina tietynlainen. Tai silleen. mun aivot vaan blokkaa en osaa ajatella mitää sori

Tuike vihaa ja näyttää sen. Vadelma ei näytä mitään, mutta näkee melkein kaiken. 

- Tästä mä tykkäilen paljon. <3

[Valpuri]

Koto: Hyvällä tavalla vähän hämmentävää kuulla, että miun kirjoitustyylissä on jotain noinkin iskevää  oikeesti, apua, jee♥ Stereotypioita on aina kiva mennä rikkomaan ja silleeti. Ihanaa, kiitos kommentista :>



Sanoja: 150
Sanalla: olematon

Koputus

Vadelma ei ole tästä maailmasta. Oikeasti se on vähän liikaakin. Siksi se tuntuu niin epätodelliselta.

Kaikki siinä on pelkkää kliseetä.

Pyöreät kasvot. Vaalealla iholla näkyvästi liikaa punaista korostusväriä.

Se näyttää nuoremmalta mitä on, vaikka on Tuiketta vanhempi.

Tekoripset, rakennekynnet. Eihän ne oikeatkaan voi olla?

Se käyttää aina mekkoa. Pitsikoristeita, rusetteja, röyhelöitä, kirjailuja, pastellivärejä. Milloin mitäkin.

Epäammattimaista. Ne kuiskivat takahuoneessa, mutteivat koskaan sano mitään ääneen, kun Vadelma saa palkankorotuksen.

Sillä on aina paksupohjaiset, valkoiset kengät koroilla. Ja se pitää ne puhtaana, vaikka kävelisi kuoleman yli.

Se on pieni ja siro. Pitkäsäärinen. Nukke. Sätkynukke.

Mutta sen katse on liian pistävä, eleet liian selkeitä, puhe liian manipuloiva.

Posliininukke.

Sen tukka on aniliininpunainen. Vispipuuro, tyttöpunainen. Ja se särkee silmiä.

Se hymyilee ja saa polvitaipeet notkumaan.

Vadelma on syötävän suloinen. Tuike on aina vihannut sanaleikkejä.

Eikä se voi olla olemassa. Ei tässä maailmassa.

Ohi kävellessään sen käsivarsi koskee Tuikkeen omaa. Vahingossa? Tahallaan?

Ei Tuikkeen maailmassa.

[Valpuri]

Sanoja: 250
Sanalla: kaukaa

Raollaan

Vadelma on nähnyt Tuikkeen varmasti monta kertaa. Samalla katukivetyksellä, ehkä liikennevaloissa. Ruokakaupassa ostamassa maitoa. Paitsi ettei Tuike juo maitoa.

Silti Vadelma nauttii sen katselemisesta. Kaukaa, viipyillen, muttei lainkaan varovaisesti. Tuike on huono vastaamaan katseisiin, mutta joskus se lukittaa silmänsä Vadelman omien kanssa pikku hetkeksi.

Tuike on huoneen toisella laidalla ja saa nautintoväreet kulkemaan Vadelman lantioluilla.

Vadelma painaa siitä mieleen asioita, eniten yksityiskohtia. Epätasainen juurikasvu, sininen kynsilakka eräänä keskiviikkona, paidan kaksi ylintä nappia auki - toinen kokonaan irti.

Ei se isältään näytä, parempi niin. Ehkä niillä on vähän samanlainen, suora, terävä ryhti, mutta Tuike piilottaa omansa, joten sekin on kaukaa haettua.

Silti Vadelmaa katsoo, tuijottaa, niitä kumpaakin kokouspöydän toisesta reunasta, vertailee niitä vähän. Tuike on Vadelman silmissä vastakohta. Erittäin miellyttävä, hillitty, eikä se yritä liikaa. Joskus se on ilkeäkin. Hyvin, hyvin ilkeä. Mutta hallitusti. Haluttavasti.

Eikä se pidä Vadelmasta. Se kiinnostaa Vadelmaa.

Vadelma näkee Tuikkeen vahingossa tahallaan kävellessään perjantaina-aamuna divarin ikkunan ohi.  Lasissa on rasvaisia sormenjälkiä ja kuolleita banaanikärpäsiä.

Perjantai-iltana Vadelma näkee sen ohimennen baarissa. Hiukset takana, silmät rajattuina. Kynnet mustankirjavina. Vadelma näkee sen baarissa, jossa Vadelma näkee paljon muitakin tyttöjä. Tyttöjä, vielä enemmän naisia.


Katsoa saa.


Vadelma pitää siitä tunteesta, kun valot välkkyy. Kun huulten välistä nousee kattoon vaaleanviolettia savua ja korkojen kopina kivilattiaan on pelkkää kipua.

Tuike näyttää siltä, kuin sen lapaluiden välissä olisi migreeni. Tuikekin varmaan pitäisi tästä tunteesta.

Kun Vadelma seuraavaksi näkee Tuikkeen, Tuike katsoo jo. Se on edelleen kaukana, jos se haluaa sanoa jotain, sen pitää tulla lähemmäs.

Se on surkea huulilta lukija.


Ehkä vähän koskeakin.

[pallohai]

Oon hirmu huono sanomaan fiksuja juttuja, mutta nää kaksi uusinta oli kivoja. Pidän tästä kuvailusta niin täysillä. Näissä rapsuissa on koko ajan sellanen jotenkin sumunen tunnelma. Etenki toi Vadelmaa kuvaileva pätkä oli jännä. En tiiä.

Se on pieni ja siro. Pitkäsäärinen. Nukke. Sätkynukke.

- Tällanen pisteidenkäyttö on hallitusti käytettynä tehokeinona aina tehonnu muhun. ♥

Vispipuuro, tyttöpunainen.

- Hassua ku näinki pieni kahen sanan lause miellytti kovasti.

Ehkä jatkossa osaan sanoa jotain sisällöllisempää. Kiitos näistä, ihania ovat. :3

[Valpuri]

Koto: Kiitoksia jälleen oikein paljon ♥

A/N: Olinpa sitten muka-kiireinen ja loput jäivät näin sunnuntain julkaistaviksi (tekisi kyllä kovasti mieli kirjoittaa näistä typyistä lisääkin...Noh aika näyttää)


Sanoja: 150
Sanalla: välimatka

Saranat


Jos jotain tapahtui perjantaina, sitä ei muistettu maanantaiaamuna. Sunnuntainakin vain poikkeustapauksissa. Erityisesti silloin, kun mitään ei varmuudella tapahtunut, vähäiset muistot tahriintuivat ripsivärin muodossa tyynyliinoihin. Mutta jos jotain tapahtui, se oksennettiin tuurilla ulos jo lauantaina.

Tuikkeen katse oli läpiporaava. Vadelman alaselässä valuu kylmää hikeä. Vadelma katsoo takaisin, pitää itsensä kiinni liimattuna lattiaan. Vadelma värisee kananlihalla ja näkökenttä on liian terävä.

Vadelma penkoo laukustaan läpinäkyvän minigrip-pussin, samalla kun hengenahdistus puristaa keuhkoihin solmukkeita. Pussissa on jäljellä vain kolme vaaleanpunaista, täydellisen pyöreää pilleriä, joiden kaiverrukset näkyvät heikosti. Vain kolme ja sitten Vadelma päästää irti, eikä osta enää yhtään minigrip-pussia.

Vadelma etsii käsiinsä nurkkapöydän Eekun. Punertava tabletti putoaa Eekun povitaskun pikkupussista Vadelman tärisevän käden pitelemään korkeaan drinkkilasiin.

Vadelma keinuu musiikin tahdissa, juomaa läikkyy yli. Vadelma juo sen nopeasti ja hakee pillerin pohjalta, rikkoo lasin tiiliseinää vasten, kun eufooria kähentää äänen. Kukaan ei huomaa, kun Tuike nousee pöydästä, eikä mitään tapahtunut.

Töissä Tuike ei enää edes tunne.

[Valpuri]

Sanoja: 200
Sanalla: lattia

Auki

Tuike tekee iltavuoroa. Tuike inhoaa ja yrittää turvautua kliseeseen, jossa ajatukset kuristetaan työnteolla.

Tuike tietää, ettei se toimi. Tuike korjaa yläkerran vanhan kahvimaatin ja lukitsee itsensä taukotilaan, jonka lattia narskuu ja aiheuttaa asfaltti-ihottumaa paljaisiin jalkapohjiin.

Samaan aikaan Vadelma upottaa alakerran kahvinkeittimen töpselin vesilasiin.

Tuike pakottaa kylmää kapselicappucinoa alas kurkusta ja päästää Vadelman sisään huoneeseen hakemaan kahvia, vaikkei se juo sitä kuitenkaan.

Tuike ei jaksa. Välittää, kiinnostua. Siksi Tuike palaa makaamaan lattialle, puoliksi pöydän alle, ja laittaa silmänsä kiinni, ettei vahingossakaan kiinnostu.

Vadelman askeleet kopisevat vanhaa lattiaa vasten. Se rapistelee jotain, pureksii jotain suipoilla hampaillaan ja pudottaa jotain Tuikkeen kahvimukiin. Sokeripaloja. Niitä se muutenkin syö, kun muut luulevat, ettei se tiedä muiden tietävän. 

Eikä Tuike tahdo alkaa välittää mistään ja kittaa juomansa alas mahdollisimman nopeasti. Sokeripalat eivät ole ehtineet sulaa ja Tuike nielee ne kokonaisina.

Vadelma on edelleen siellä, muttei liiku, ei puhu. Se on liian epätavallista, mutta Tuike avaa silmänsä hitaasti vasta siinä vaiheessa, kun tajuaa, etteivät Vadelman sormien seikkailu hänen kaulallaan tunnu häiritsevältä.

Tuikeen olo on levollinen ja se saa paniikin värisemään takaraivossa. Mutta äkkiä väreistä tulee liian pastellisia ja Vadelman huulien välissä on vaaleanpunainen pilleri.

Viiden minuutin sisään Tuikkeella on asfaltti-ihottuma polvissa ja Vadelman huulilla maistuu sokeriton kahvi.


Sanoja: 200
Sanalla: jännitys

Turvalukko

Tuike muistaa, mitä äiti sanoi. Mitä äiti kielsi. Äiti kielsi syömästä maahan pudonnutta karkkia, puhumasta tuntemattomille, leikkimästä liikaa katulapsien kanssa. Äiti kielsi aina liikaa, lopulta myös Tuikkeen olemassaolon.

Vadelma oli alusta lähtien vähän kaikkea. Laitakatua hengittänyt, liikaa puhuva tuntematon, eikä Tuike tiedä mitä se on pudottanut Tuikkeen kahviin ja onko se tehnyt sitä aiemminkin. Mutta se on jotain mikä saa pään surisemaan ja Vadelman ihon maistumaan ihan mustikoilta.

Tuikeella on linnunluiset raajat. Pitkät ja vähän holtittomat. Vadelma ei edes ehdi närkästyä kosketuksesta joka on samaan aikaan kaikkialla ja ei missään, koska kumpikaan ei tiedä kuka vie ja kuka vikisee.

Eikä Tuike ehdi ihmetellä sitä, ettei Vadelma ole pehmeä, kuten voisi olettaa. Sen iho tuntuu sormenpäissä hämmentävän sileältä. Lasilta. Rinnat ovat ehkä täydellisen pyöreät, mikä tekee niistä monella tapaa epätäydelliset. Vadelma on kovaa luuta Tuikkeen alla ja välillä päällä.

Vadelman sormet puristavat Tuikkeen karheaa tukkaa, kynnet raapivat päänahkaa.

Tuikkeen pihtipolvet naarmuttuvat lattiasta, eikä Tuike tiedä kumpi heistä haukkoo henkeä.

Hetkessä Tuike hengittää lattian hometta, mutta huone pyörii yhä, eikä Tuike ehdi ajatella mitä on tehnyt. Muuten Tuike ehkä ajattelisi: mitä jos joku olisi nähnyt? Vadelman rintakehä kohoilee ja painuu Tuikkeen kylkeä vasten. Vadelmaa ei edes huoleta, koska Vadelma osaa lukita ovet.

[Valpuri]

Sanoja: 200
Sanalla: nauraa

Sijoiltaan

Tuike ei  seuraavana päivänäkään tiedä, mitä oikeastaan tapahtui. Eikä parin viikonkaan jälkeen. Mutta silloin Tuike tietää jotain muuta.
Tuike tietää oksentaneensa tähtipölyä yläkerran taukotilan lavuaariin.

Se tietää Vadelman näyttävän tyytyväiseltä, vaikkei se ehkä ole sitä oikeasti.

Tuike tietää, kuinka saada palkankorotus. Tuike tietää jäävänsä hanttihommiin.

Se tietää Vadelman itkeneen torstaina naisten vessassa, purppuran käsilaukun sisältö ympärillään, minigrip-pussi puristettuna käteensä.

Tuike tietää olevansa täynnä katkeraa huvittuneisuutta.

Tuike tietää, mistä Vadelmaa saa vaaleanpunaisia pillereitä. Tai saisi.

Tuike tietää harrastaneensa seksiä työkaverinsa kanssa. Sekä Vadelman.

Tuike tietää, että on uhmaikäinen, eikä päästä irti.

Tuike tietää ostavansa pillereitä Eekulta. Vaaleansinisiä. Tuike tietää vetävänsä ne alas vessasta heti kotiin päästyään.

Tuike tietää, ettei Vadelma enää puhu hänelle. Mutta rikkoo välillä esineitä tarkoituksella.

Tuike tietää suutelevansa Vadelmaa pariinkin otteeseen. Parissakin eri paikassa. Pariinkin eri kohtaan.

Tuike tietää tekevänsä sitä jatkossakin. Tuike tietää suutelevansa suulle kaikkein vähiten.

Tuike tietää, että Vadelma hymyilee. Tuike tietää Vadelman tietävän, että hänkin hymyilee.

Kumpikaan ei tiedä, kuka hymyilee oikeasti. Joku ehkä valehtelee.

Kumpikaan ei vieläkään tiedä, kuka on niskanpäällä. Ehkei kumpikaan.

Tuike tietää olevansa noidankehässä. Tuike tietää pääsevänsä sieltä pois jos oikeasti tahtoo.

Tuike tietää jäävänsä sinne.

Tuike nielee valkoisen tabletin, joka ei ole aspiriinia.

Se parhaiten nauraa joka viimeksi nauraa.