Kirjoittaja Aihe: Supernatural: Euronatural [K-11] [päiv. 19.3] [2/?]  (Luettu 2778 kertaa)

tellie

  • ***
  • Viestejä: 1 384
Ficin nimi: Euronatural
Kirjoittaja: tellie
Beta: sanas
Fandom: Supernatural
Tyylilaji/Genre: Adventure/what-if
Ikäraja: K-11
Päähenkilöt: Sam, Dean
Tiivistelmä: Lakia ja metsästäjäyhteisöä Eurooppaan paettuaan Winchesterit jatkavat vanhassa ammatissaan. Keikat johtavat pohjoiseen, suomalaiseen rajakaupunkiin, jossa vastapeluriksi osoittautuu sotilashaamu.
Varoitukset: Itsetuhoisuus (S)
A/N: Kotiseutuhaaste. Ehehe, feilasin vähän tätä tekstin ajoittamista. Deanin kommentti Amsterdamiin lähtemisestä on tosiaan kakkoskauden kymppijaksossa, eli canonista vuosilukua katsoen ollaan varmaan väärällä vuosikymmenelläkin.

Timeline: Vaihtoehtoinen/mitäjos; poikkeaa canonista kakkoskauden kymppijakson jälkeen, eli ei ole vielä risteysdiilejä tai vastaavia niskassa.



1. Luku

Aivan näinä päivinä pakomatkaamme tulee kuluneeksi tasan kolme kuukautta. Pääsääntöisesti kaikki on sujunut hyvin, mutta vieraan mantereen kiertäminen on paikoin raskasta. Lisäksi vaihtelevat hintatasot ja rahaliittoon kuulumattomien maiden omat valuutat tekevät Euroopassa liikkumisesta taloudellisesti haastavaa.

Sam pureskeli kynäänsä ja pohti, kuinka muotoilisi seuraavan kappaleen. Tarkoitus oli kiteyttää muutamaan virkkeeseen kolmen kuukauden tapahtumat riittävällä tarkkuudella, mutta toisaalta riittävällä epätarkkuudella.

Ensimmäinen määränpäämme Euroopassa oli Amsterdam, joka kansainvälisenä ja vilkkaana kaupunkina on hyvä paikka häivyttää mahdolliset jäljet. Varmuuden vuoksi pidimme matalaa profiilia muutamien viikkojen ajan ennen kuin jatkoimme matkaamme Amsterdamista. Hankimme uuden auton, lähdimme matkaan ja aloimme kerätä varusteita. Kokoelma karttui sitä mukaa, mitä kulloisellakin keikalla tarvitsimme.

Loppupeleissä Eurooppa oli osoittautunut vähemmän sysipaskaksi paikaksi ajelehtia kuin Sam oli aluksi epäillyt. Ei se tietenkään kotimaa ollut, ja aluksi vieras paikka oli tuntunut oudolta. Se ei tosin johtunut Yhdysvaltojen ja Euroopan eroavaisuuksista. Suurin yllätys oli, että Samilla ja Deanilla oli vielä jotain, johon viitsi liittää sanan ”koti”.

Kolmen Amsterdamissa vietetyn viikon jälkeen Sam oli lausunut ajatuksensa ääneen. Dean oli vastannut huomauttamalla, että Samantha vaivasi päätään aivan liikaa ja että ajattelusta sai ryppyjä. Seuraavana aamuna hän oli ensitöikseen ostanut auton ja sen jälkeen etsinyt veljeksille keikan.

Sen myötä elämä oli palannut raiteilleen. Chevyn tilalla oli vuoden -77 Volvo 244 DL, dollarit lompakossa olivat vaihtuneet euroiksi ja Yhdysvallat Schengen-alueeksi. Tähtien ja raitojen sijasta saloissa heiluivat viritykset jos jonkinlaiset, joista ei (Deanin sanojen mukaan) pitänyt kirjaa itse piru eikä saatana. Sam sen sijaan oli tarkka siitä, että tiesi, missä maassa oli ja millainen lippu salkoon kuului.

Aluksi valtaosa ajastamme kului Keski-Euroopassa ja Ranskassa. Oletimme maailmansotien ja keskitysleirien jättäneen manterelle runsaan aaveperinnön, mutta keikkoja oli suhteellisen harvassa. Vaihdoimme maata tiuhaan tahtiin seuraavaa mahdollista keikkaa etsien, ja mitä pidemmälle syksy sai, sitä pohjoisemmaksi ajauduimme.

Joulukuun alkupuolella Winchesterit olivat saapuneet Suomeen, ja pian sen jälkeen Lappeenrantaan. Matkaopaskirjan mukaan alueella oli noin 73 000 asukasta, 1 700 neliökilometriä pinta-alaa (josta 20 prosenttia sisävesialuetta), ja kaupungin keskustasta oli vain parisenkymmentä kilometriä Venäjän rajalle.

Sam ei tiennyt, mitä matkaoppaan kirjoittaja arveli hänen tekevän tiedolla alueen sisävesialueen prosentuaalisesta osuudesta. Ehkä sillä oli jotain tekemistä Saimaan matkailun kanssa.

Winchesterit eivät piitanneet hittojakaan Saimaasta tai muista brosyyrin mainostamista viihdykkeistä. Linnoitus pääsi lähelle, mutta opaskirja jätti siitäkin pois kaikki mielenkiintoiset kohdat kuten pari vankileiriä ja joukkohaudan. Olisi pitänyt osata lukea suomenkielisiä lähteitä.

Paikallinen kontakti oli sentään suhtautunut käännöspyyntöihin ymmärtävästi. Hän oli aikanaan metsästänyt Ruotsissa ja sanonut, että vieraalla kielialueella metsästäminen oli jokseenkin yhtä hauskaa kuin raastinraudalla runkkaaminen.

Sananparsi oli selittänyt itse itsensä.

Ennen kuin Sam keksi, kuinka muotoilisi sen Metsästäjäpäiväkirjaan sopivalla tavalla, huoneen ovi kävi. Katsetta ei olisi tarvinnut edes nostaa kirjasta.

Sam nosti sen silti. ”Tuliko tulosta?”

Dean tuhahti ärtyisästi ja laski muovikassin lattialle. Lasinen kilahdus kertoi, että mukaan oli tarttunut juomia.

”Ei sitten paskaakaan. Kirjasto on kiinni.”

”Ai, miksi?”

”Kuulemma itsenäisyyspäivä. Ei kyllä ihan siltä näytä. Koko kylä on ihan kuollut. Plus Jaakko sanoi, ettei nyt kerkeä lähtemään mitään kuolleita kommareita ihmettelemään, kun presidentin vastaanottoa näytetään telkkarissa kohtsillään.”

”No sepä harvinaisen kiva. Mitä meidän sitten pitäisi tehdä tänään?”

”Kysyin sitä häneltä.”

”Ja?”

”Ehdotti juomapeliä. Aina kun presidentti kättelee jotakuta, otetaan tuhti ryyppy. Laita telkkari ykköselle.”



Sam ei enää muistanut mikä niistä monista, mutta joku hänen kouluistaan oli tehnyt luokkaretken teollisuusmuseoon. Sen pihalla oli ollut monta metriä korkea museoesine. Sam oli aluksi luullut sitä valtavaksi mikroskoopiksi. Opas, nimeltään Jake Moore, oli selittänyt laitteen olevan höyrykäyttöinen pajavasara.

Kyseisen kapineen leukojen väliin Sam epäili työntäneensä päänsä jossain vaiheessa edellistä yötä, jos ohimoiden jyskytyksestä mitään saattoi päätellä. Vaikka Sam oli alusta asti suhtautunut koko juomapeli-ideaan kielteisesti, olutta oli kulunut, kun Suomen presidentti oli kätellyt pitkälle toista tuhatta vierasta parin tunnin aikana.

”Lisää hilloa”, Sam sanoi ojentaen lautastaan kohti Deania, jonka ulottuvilla omenahillopurkki oli.

Dean lätkäisi pari lusikallista ensin omalle lautaselleen, sitten Samin lautaselle. Hän ei sanonut mitään, vaan lappoi puuroa kitaansa kunnioitettavalla tahdilla, ja päälle vähintään saman verran kahvia.

”Mihin kiire?”

”Jaakko lähetti viestin kun olit vessassa. Tulee kohta motellin ulkopuolelle, mennään katsomaan ne hautapaikat.”

”Nyt? Eikö ollut puhetta puolesta päivästä?”

”Se oli ennen tätä päivää. En halua jäädä tänne kuppaamaan.”

Sam ei esittänyt vastaväitteitä. Yöpyminen CitiMotellissa maksoi heiltä kahdelta 69 euroa yö. Hinta kirveli lompakkoa, joskin majoituksen taso oli suhteellisen korkea Yhdysvaltojen pahimpiin torakkamotelleihin tottuneiden silmiin. Kaikki oli siistiä ja puhdasta, torakoita ei ollut yhtään, eikä kuuma vesi ollut loppunut vielä kertaakaan.

Syötyään veljekset toikkaroivat motellin parkkipaikalle, matalien harmaiden ja punatiilisten kerrostalojen väliin jätetylle asvalttikaistaleelle. Taivas oli paksussa harmaassa pilvessä, ja edellisenä päivänä satanut puhdas lumi sulanut kenkiin pyrkiväksi loskaksi. Vaikka sää oli kohmeloisille silmille armollinen, Sam siristeli omiaan.

Parkkiruudussa Winchesterien Volvon vieressä oli Jaakon auto, 2000-luvun taitteen Skoda. Jaakko istui kuskin paikalla, suojassa tihkusateelta ja kylmältä tuulelta.

Dean koputti Skodan pelkääjänpuolen ikkunaa. Jaakko kääntyi katsomaan häntä ja nyökkäsi tervehdykseksi.

Auton ovet eivät olleet lukossa, ja Winchesterit kömpivät autoon niine hyvineen. Dean istui pelkääjänpaikalle. Samin oli pakko istua hänen taakseen, sillä takapenkillä kuskin puolella oli lapsen turvaistuin.

Takapenkilläkin olisi ollut ihan kohtuullisesti jalkatilaa, ellei velipoika olisi liu'uttanut penkkiään taakse siihen asti, että Samin polvet pysäyttivät sen.

Sam ei viitsinyt valittaa asiasta seurassa, ja sitä paitsi päätä särki yhä.

”Mistä aloitetaan?” Jaakko kysyi.
 
Sam nojasi eteenpäin. Lastenistuin haisi aavistuksenomaisesti oksennukselta. ”Ihan mihin on helppo ajaa.”

Jaakko käynnisti Skodan ja ajoi sen liikenteen joukkoon. Kellonajan ja osin sään vuoksi kaupunki oli jokseenkin hiljainen.

Matkakin oli lyhyt. Vain muutaman korttelinvälin ajettuaan Jaakko ohjasi toiselle parkkipaikalle, pysäytti auton ja osoitti asvalttipäällysteistä aukiota. Jokunen jalankulkija ylitti sitä, mutta enimmäkseen se näytti kylmältä, tyhjältä ja ikävältä.

”Kauppatori”, Jaakko esitteli. ”Sen kojuista saa hyviä lihapiirakoita, Atomi tai Vety... Jos edes vähän kronologisesti yritetään mennä, niin tästä on hyvä aloittaa. Sisällissodassa Lappeenranta oli aluksi punaisten aluetta, mutta menetettiin valkoisille. Ennen kuin punaiset lähtivät, niin hautasivat sankarinsa tänne. Se oli joukkohauta, mutta saivat sankarihautajaiset. Älkää säikähtäkö asvalttia liikaa, täällä ei pitäisi olla ruumiita enää. Valkoiset kaivoivat haudan auki saman tien ja siirsivät kuolleet Vanhalle hautausmaalle. Mutta voi tännekin olla jotain jäänyt... Kyllä te tiedätte miten se menee.”

”Liiankin hyvin”, Dean vastasi ja silmäili kojuja.”Mistä saa parhaat lihapiirakat?”

”Tuen Grilliltä, mutta se on vähän kauempana.”

”Ei ole ongelma.”

”Voin kaivaa osoitteen kun lopetetaan, en muista ulkoa.”

Kun jatkokysymyksiä ei tullut, Jaakko ajoi pois parkkipaikalta. Tie kulki matalien kerrostalojen välissä. Punaista tiiltä ja harmaata betonia, tai sitten myöhäissyksyinen sää sai beigen ja muut vaaleat sävyt näyttämään harmailta. Oli vaikea sanoa, varsinkaan kun Sam ei halunnut nojata liian lähelle lastenistuinta ja sen vähemmän houkuttelevaa odööriä.

Tulevaa taustatyötä helpottaakseen Sam kiinnitti huomiota kadunnimiin. Seuraavassa risteyksessä hän päätti, ettei muistaisi nimiä ja niiden kirjoitusasua kirjoittamatta nimiä ylös, joten hän kaivoi taskustaan muistikirjansa. Sen kannet olivat halpaa mustaa tekonahkaa, ja selkämyksen kierteeseen oli työnnetty lyijykynä.

Seuraavassa risteyksessä näkyi vaaleansävyinen kellotapuli, ja sen vierestä alkoi kiviaita.

”Sankarihautausmaa”, Jaakko sanoi kiviaitaa kohti huolimattomasti viitaten, ”mutta se ei ole sisällissodan aikainen, vaikka kulmassa on myös vanhempia hautoja. Sinne on haudattu Talvi- ja Jatkosodassa kuolleita. Kätevästi motellinne lähellä, mutta työrauhasta siellä ei meidän hommissa voi juuri puhua, kun on tässä keskellä kaikkea. Koko ajan joku oikaisemassa läpi. Tietääkseni ei ole kenenkään tarvinnut mennä sinne hommiin.”

Jaakko ajoi hitaasti, ja vilkuili vuoroin tietä, vuoroin hautausmaan aitaa. Tien oikealle puolelle jäi matalia harmahtavia kerrostaloja, joiden katukerroksessa oli liikehuoneistoja.

”Ja se on muuten helvetin hyvä, ettei ole tarvinnut”, Jaakko jatkoi. ”Se olisi iso juttu täällä, jos niitä pitäisi lähteä kaivelemaan, varoituksena teillekin... Mutta yksi juttu voi olla hyvä tietää. Tiedän miehen, joka oli kaivamassa niitä hautoja, siis kun niitä tehtiin. Sanoi, että sieltä löytyi ihmisen luita jo silloin. Keräsivät kuulemma ne kasaan ja hautasivat takaisin. En tiedä, miten hyvin se on dokumentoitu.”

Auto lyllersi eteenpäin keskustan mutkaisilla teillä ja ehti seisomaan punaisissa valoissakin. CitiMotel jäi vasemmalle, oikealle puolelle kerrostaloja. Tällä kertaa ne olivat punatiilisiä.

Parin sadan metrin päässä motellista kulki taas sammaleinen hautausmaan aita, mutta tällä kertaa tien oikealla puolella.

”Tämä on Vanha hautausmaa, siis se jonne ne punaiset haudattiin. Jos haluatte, voidaan käydä katsomassa haudan paikka, mutta ei sitä ole vaikea löytää, siinä on muistomerkkikin. Ongelma on, että kukaan ei tiedä, ketkä sinne on haudattu. Tai kuka mihinkin, tai kuinka monta.”

Sam, joka raapusti ankarasti muistiinpanoja, keskeytti puuhansa.

”Arvio?”

”Kolmisensataa.”

”Äh. Ei ihme, ettei tätä hommaa ole hoidettu.”

Jaakko nyökkäsi. ”Ja kun ei siitä ole sen kummempia ongelmia koskaan ollut... Jos nyt joku saa vähän kerrottavaa jälkipolville. Halusin vain varmistaa, että asia on yhteisön tiedossa, ihan tulevaisuuden varalta, varsinkin kun nyt on suunnitteilla muuttaa Kauppatoria. Ja sitten te kaksi rimputitte jo ovikelloa.”

”Pitäisikö tämä sinusta jättää hoitamatta?” Dean kysyi väliin.

Jaakko ajoi hetken sanomatta mitään, mutta vastasi sitten: ”En nyt menisi niin pitkälle, ajan kysymyshän se vain on että vaikeuksia alkaa tulla. Hyvä juttu se on, että joku vähintään selvittää pidemmälle.”

”Mikset ole itse? Siis selvittänyt pidemmälle.”

”Lupasin vaimolle, etten tee tätä sen jälkeen, kun esikoinen syntyy. Meni kouluun tänä syksynä, enkä ole tehnyt, muuta kuin tällaista pientä konsultointia... Aika ei tule pitkäksikään, kun on kakarat ja siviilissä hommia.”

Ajomatka oli selvästi pidempi kuin aikaisemmat. Pian Sam huomasi, että vasemmalla kulki rautatie. Junia ei näkynyt ja rautatien vieressä oli takkuisen näköistä pusikkoa. Tien toiselle puolelle jäi puisia omakotitaloja.

”Mitä muuten teet töiksesi?” Sam kysyi, kun hiljaisuus alkoi tuntua omituiselta. Olisi tehnyt mieli pyytää Jaakkoa vääntämään radio päälle.

”Olen Kaukaalla kolmivuorossa, siis täkäläisellä paperitehtaalla. Huomenna pitää taas mennä aamuvuoroon. Saatte te kyllä soittaa silloinkin jos tulee jotain erikoista, ja sähköpostilla tavoittaa niiden käännösten kanssa.”

Jaakko ei kysynyt, millä Winchesterit elättivät itsensä. Sellaisia asioita ei kysytty metsästäjäpiireissä, paitsi jos joku jäi eläkkeelle. Silloin elannosta oli yleensä mukava puhua.

”Ei täällä kyllä juuri ollut hommia muutenkaan”, Jaakko jatkoi palauttaen keskustelun siihen, mikä kaikille kolmelle oli yhteistä.

”Imatran puolella jonkun verran, kun siellä on ollut mielisairaala ja keuhkotautiparantola, ja koskeen hukuttautuneet työllistivät hetkittäin. Aikanaan koskelle matkusti ihmisiä Venäjältä asti tappamaan itsensä, ja jostain syystä itsemurhan tehneet jäävät usein kummittelemaan. Kyllä te tiedätte, miten se menee.”

”Liiankin hyvin”, Dean sanoi, ja Sam koki lievän Déjà vun.

Jaakko vastasi naurahtamalla, mutta naurahduksessa oli tumma sävy.

Se ei mennyt Samilta ohi. Metsästäjille kehittyi usein absoluuttinen sävykorva. Hän ei sanonut mitään, vaan odotti, että Jaakko kertoisi loppuun omasta aloitteestaan.

”En kyllä ihmettele, siis sitä Imatran juttua. Jos minulta kysytte, niin se on Suomen masentavin kaupunki. Täältä kun ajaa sinne, niin ensin tulee vastaan sellutehtaan haju. Sitten tulee näkyviin kerrostaloja, en tiedä milloin on rakennettu mutta mieleen tulee vanha kunnon Neuvostoliitto. Sitten  ylitetään virta, jonka vesi on niin mustaa ettei todeksi meinaa uskoa.”

Metsästäjille kehittyi tarkka korva myös tiettyjen, vaikeasti todeksi uskottavien yksityiskohtien havaitsemiseen.

”Luuletko, että siinä virrassa on muutakin kuin pelkkää vettä?”

”Sitä on moni tutkinut, minä mukaan lukien, mutta kukaan ei ole oikein saanut siitä otetta. Se saattaa olla ihan vain sellaista, tuota, romantisointia.”

Sam ei kysynyt enempää, mutta kirjoitti muistiinpanon koskesta.

Matka jatkui taas hiljaisuudessa. Maisema vaihtui vähemmän urbaaniksi, vaikkei varsinaiseksi maaseuduksi muuttunutkaan. Talot, kun niitä näkyi, olivat omakotitaloja, kunnes aivan yhtäkkiä ne muuttuivat mataliksi, valkoisiksi tai punatiilisiksi kerrostaloiksi. Silti talot oli aseteltu väljemmin kuin keskustassa. Niillä oli pieniä aidattuja pihoja. Parvekkeet olivat usein lasitettuja.

Sitten tien oikealle puolelle jäi taas Kauppatori. Maa vietti jatkuvasti alas, ja vain muutaman minuutin kuluttua Sam tajusi saapuneensa satamaan.

Järvi ei ollut vielä jäässä, mutta lähes kaikki veneet oli jo nostettu talviteloille. Järveltä tuuli, ja jo lehtensä varistaneiden puiden oksat heiluivat mustina harmaata taivasta vasten. Korkeimman puun latvuksissa keikkui lintuja, ehkä variksia. Niiden siluetit näyttivät linnunmuotoisilta rei'iltä haaleassa harmaudessa. Näkymä ei varsinaisesti vastannut matkaopaskirjan kesäisiä kuvia.

”Satama on mukava kesällä”, Jaakko puolusti kuin olisi lukenut Samin ajatukset. ”Lappeenranta on kesäkaupunki... Vasemmalle jää linnoitus. Siellä oli se vankileiri. Hautapaikka näkyy käytännössä tähän tielle. Se on kahden punaisen rakennuksen välissä ihan kohta, polun vasemmalla puolella.”

”Onko siinä kiveä?” Sam kysyi ja yritti parhaansa mukaan kurkkia lapsenistuimen ohi osumatta epäilyttävästi kerran syödyn näköisiin tahroihin. Menestys jätti toivomisen varaa.

”Ei, mutta teloituspaikalla on kivi muistomerkkinä.”

Jaakko pysäytti auton tien viereen. ”Tämäkin hauta on kyllä periaatteessa tyhjennetty, mutta en luottaisi kovin paljon sen työn laatuun. Panivat nimittäin venäläiset sotavangit lapiohommiin Jatkosodan aikaan, ja siirsivät ruumiit Vanhalle hautausmaalle. Sittemmin tässä on vielä ollut maansiirtotöitäkin.”

”Äh. Paljonko tähän oli haudattuna?”

”Ei tiedetä tarkkaan, kun omaiset hakivat läheisensä pois ennen hautaamista ja hautasivat omien pitäjiensä kirkkomaihin. Teloitettuja on luultavasti jotain neljänsadan ja viidensadan väliltä, ja sitten ne jotka kuolivat tauteihin. Virallisen käsityksen mukaan vajaa 600 henkeä yhteensä.”

”Äh.”

”Siinä se sitten taitaa olla, varsinaiset hautausmaat löytää ihan kartasta.”

Dean vaihtoi asentoa ja veti sillä huomion itseensä. ”Entä Huhtiniemi? Siellähän on joukkohauta?”

Jaakko pudisti päätään. ”Ei. Tai on kyllä, oikeastaan, mutta se on ihan eri hautoja nykykäsityksen mukaan. Aaveella on melkein varmasti joko Mosin-Nagant tai Pystykorva ja valkoinen nauha. On siis luultavasti sisällissodasta, ja Huhtiniemen hauta on selvästi vanhempi. Siis nykykäsityksen mukaan.”

”Selvä. Heitä meidät motellille, katsotaan sitten Samin kanssa jatkoa. Oletko kääntänyt mitään?”

”Osan siitä mitä aikanaan jututin niitä, jotka olivat nähneet sen aaveen. Yritän saada vielä lisää tehtyä tämän päivän aikana. Puhuuko kumpikaan teistä muuten venäjää?”

”Njet.”

”Harmi. Siellä on muutama juttu myös venäjäksi nimittäin. En ole uskaltanut käännätyttää niitä, kun on puhuttu melko kiihtyneeseen sävyyn, enkä yhtään tiedä mitä niissä sanotaan. Jos haluatte, niin laitan ne äänitiedostona mukaan.”

”Okei. Anna samalla sen grillin osoite.”



Motellille päästyään Dean haki oluen, avasi sen ja nipisti nenänvarttaan kärsivän näköisenä.

”Jumalauta että vihaan tätä keikkaa jo nyt.”

Sam ynähti myöntyvästi.

”Jos se olisi helppoa, se olisi jo tehty”, hän sanoi mutta jatkoi optimistisempaan sävyyn: ”Ja jos muodonmuuttajiin vertaa.”

Dean vastasi näyttämällä keskisormea ja ottamalla kulauksen oluestaan. Sam antoi hänen murjottaa ja käynnisti kannettavan tietokoneensa. Yhteys motellin verkkoon syntyi vaivatta, mutta Jaakko ei ollut vielä lähettänyt lupaamiaan tietoja.

Sam rämpytti päivitysnappulaa muutaman minuutin välein. Dean avasi television ja alkoi katsoa Simpsoneita. Oli pakko, koska koko muu tarjonta oli puhuttu suomeksi.

Varttitunninkaan päästä sähköpostia ei kuulunut. Homerin mölinät alkoivat ottaa Samia aivoon.

”Hei Dean, eikö sinun pitäisi lähteä kirjastoon?”

”Ei pysty.”

”Jaa miksei?”

”Se on kiinni. Sunnuntai.”

”No sepä kiva taas.”

”Joo. Heitä toinen olut.”

Sam ei edes lakannut lukemasta suhteellisen mielenkiintoista kolumnia talouspolitiikasta.

”Enkä heitä, hyvä kun on puolipäivä takana. Sitä paitsi yritän tehdä töitä.”

”Näyttää enemmän New York Timesilta. Heitä nyt.”

”Enpäs.”

”Kylläpäs.”

”Enpäs.”

”Kylläpäs.”

”Enpäs. Lopeta, alkaa ottaa hermoon.”

”Kylläpäs.”

Sam ei enää vastannut. Dean nauroi, mutta joutui itse kävelemään kaikki ne ehkä noin kolme metriä huoneen pienelle jääkaapille. Sam sulki NYT:n sivut ja päivitti sähköpostinsa.

Kesti vielä hetken, ennen kuin Jaakon sähköposti pääsi perille. Sam tallensi liitetiedostot välittömästi.

Sähköpostiviestin mukaan ääniraidalla oli kolme venäjänkielistä näköhavaintoa. Jaakko kirjoitti saatteeksi, että ensimmäinen oli saatu huhtikuussa vuonna 1998, toinen huhtikuussa 2011 ja kolmas toukokuussa 2013. Ensimmäisessä puhuja oli noin viisi-kuusikymppinen nainen, toisessa noin nelikymppinen pariskunta ja kolmannessa alle nelikymppinen nainen.

Sam soitti raidan. Veljekset eivät saaneet lyhyistä, kiihtyneistä kertomuksista selville mitään, mitä Jaakko ei sähköpostissaan jo maininnut. Tosin Sam arveli, että keskimmäinen haastattelun nainen oli nimeltään Valerie tai jotain siihen suuntaan, ja mies Maxim.

Dean naputti olutpullonsa kaulaa kynnellään. ”Bobbylle?”

”Inhottaa lähettää hänelle. Jos Henriksen tarkkailee, eikä Bobby puhu sen kummempaa venäjää kuin mekään.”

”Onko parempia ideoita?”

Sam pohti hetken, mutta joutui tunnustamaan tappionsa: ”Ei taida olla.”

Dean nyökkäsi. ”Bobby ihan satavarmasti tietää jonkun joka puhuu venäjää, tai ainakin jonkun joka tietää jonkun ja niin edespäin. Tässä on tultu sen verran pitkälle että ei muutama ivan pysty kusemaan tätä hommaa.”

Sam ei varsinaisesti pitänyt siitä, että venäläisiä kutsuttiin ivaneiksi. Hän ei kuitenkaan viitsinyt ryhtyä tappelemaan hiuksenhienosta vajeesta poliittisessa korrektiudessa, vaan klikkasi auki tekstitiedon ja luki sisällön ääneen.

Hei Sam!

Tässä on viisi haastattelua referoituna. Havaintoja kyllä olisi enemmänkin, mutta en saanut luontevaa tilaisuutta kysellä enempää. Uusin havainto on tämän vuoden marraskuulta, se jonka jälkeen julkaisin tapauksen.

Venäläisten havainnot mukaan lukien tässä on vahvistettujen havaintojen aikajana:

1998: Rakuunamäki (huhtikuu, ven.)
2009: Linnoitus (tammikuu)
2011: Linnoitus (huhtikuu, ven.)
2012: Linnoitus (huhtikuu)
2013: kaksi Linnoituksesta, yksi Rakuunamäeltä (toukokuu, ven.)
2014: Linnoitus (marraskuu)

Aktiivisuus ei ole välttämättä lisääntynyt. Olin Ruotsissa valtaosan 90- ja 00-luvuista. 1998 vietin jonkin verran aikaa äidin apuna tässä lähellä, ja sitten palasin alkuvuodesta 2009, joten välillä on voinut tapahtua melkein mitä vain.

En kokenut välttämättömäksi nauhoittaa haastatteluja, joten translitterointeja ei ole edes suomeksi. Tein kuitenkin muistiinpanot aina kun pystyin jututtamaan kunnolla, ja liitteessä on ne käännettyinä.


”Näytä kartta”, Dean käski. Sam mulkaisi häntä pahasti, mutta kaivoi esille Google Mapsin.

Rakuunamäki ja Linnoitus olivat viereisillä kukkuloilla. Niiden välissä oli kapea kaistale asuinaluetta ja tie.

”Käy järkeen”, Dean sanoi ruutua tihrustaen. ”Onko tuossa välissä jotain historiaa?”

”Mistä helvetistä minä tiedän?” Sam sanoi kipakasti. Terävyys äänessä kertoi, että pinna alkoi olla kireällä. Sam kuuli kärjen itsekin ja liennytti: ”Jos sopii, niin luetaan loppuun.”

”No sori. Älä pingota.”

Sam palasi sähköpostin pariin. Haastateltavilla oli erilaiset taustat, mutta he kaikki kuvailivat jokseenkin samannäköistä miestä, paikoin edes ymmärtämättä että kysymys oli jostain yliluonnollisesta. Yksi haastatteluista oli kuitenkin yksityiskohtaisuudessaan ja informatiivisuudessaan ylitse muiden.

2012, Timo H., vieraspaikkakuntalainen (Lahti) sähkötekniikan opiskelija ja historiaharrastaja. Omien sanojensa mukaan ”otti asiakseen tutustua paikalliseen historiaan kunnolla” ja kiersi Linnoituksen kulttuurisia ja historiallisia kohteita. Kerran näki teloituspaikan rinteellä kulkevan miehen, jota luuli historianelävöittäjäksi. Lyhyet vaaleat hiukset, normaalivartaloinen, yllään kenttäharmaa sarkatakki ja -housut, käsivarressa valkoinen nauha. Kenttäharmaa lakki, mukana kivääri. Luuli sitä ”deaktivoiduksi, Mosin-Nagantiksi tai ehkä Pystykorvaksi”.

Halusi keskustella miehen kanssa ja alkoi lähestyä häntä. Silloin ”se mies katsoi kohti ja tuli sellainen ihmeen kylmä tunne mahaan, että joku ei ollut niin kuin piti. Se mies yritti sanoa jotain, mutta siitä ei lähtenyt mitään ääntä ja näytti vähän siltä kuin VHS-kasettia olisi yrittänyt kelata, särisi ja säpsyi. Sitten se alkoi kohottaa asetta.”

Havainnoija kääntyi, pakeni ja soitti poliiseille. Poliisi ei tavoittanut sarkatakkista miestä tai löytänyt mitään, mikä olisi viitannut hänen edes olleen paikalla.

”Jaa sen perusteella Jaakko ajoitti haamun”, Dean sanoi tarpeettomasti. ”Melkein sääli, ettei se auta paljon paskaakaan.”

Sam nyökkäsi. Vaikka haamulla olisi ollut viisimetrinen sarvi keskellä otsaa tai käsissään neonvaloilla koristeltu nimikyltti, se ei olisi tässä vaiheessa auttanut paljon paskaakaan. Oli turha kuvitella, että haamun saisi karkotettua suolaamalla ja polttamalla luut.

Dean vaati Samia avaamaan alueen kartan uudelleen. Sam totteli, ja nousi koneelta soittaakseen Jaakolle ja kysyäkseen lisätietoja alueesta. Hän sääti puhelimen kaiuttimen päälle niin, että myös Dean kuuli tietoiskun alueen historiasta.

”Linnoituksen ja Rakuunamäen välillä vai?” Jaakko varmisti.

Sam ynähti myöntyvästi. Linjan toisesta päästä kuului näppäimistön rapinaa. Sam arvasi, että myös Jaakko avasi karttapalvelun.

”Pallon kaupunginosahan siinä on, mutta siellä ei ole koskaan ollut mitään sen kummempaa minun tietääkseni. Siis keikkoja, vaikka vanhaa aluettahan se on. Ehkä Pusupuistossa voisi olla jotain. Se pidettiin pitkään tyhjänä Venäjän hyökkäyksen varalta, kun oli rajalinnoitus, mutta siitä tuli kaalimaa kun Suomi liitettiin Venäjään.”

”Kaalimaa”, Sam toisti ontosti.

”Ja sen jälkeen puisto”, Jaakko vahvisti. ”On vähän meidän tyyppistäkin historiaa, vaikka vuosiluku ei oikein istukaan. 1700-luvulla täällä oli iso taistelu, 4000 kuollutta tai haavoittunutta, kaupunki vallattiin ja poltettiin. Pusupuistossa on sen muistomerkki ja muistomerkissä pari aikakauden tykkiä ja puupala, joka on mahdollisesti ollut osa alueelle haudatun sotilaan ristiä... Tai alkuperäispuu on kyllä museossa, se yritettiin polttaa kymmenkunta vuotta sitten ja korvattiin näköiskappaleella. Mutta vuosiluku on joka tapauksessa ihan väärä.”

”Jumalauta että vihaan tätä keikkaa”, Dean toisti itseään taustalla.

Oli Samin vuoro näyttää keskisormea velipojalle.

Jaakko ei joko kuullut välihuomautusta tai ei välittänyt siitä. ”Voin vähän yrittää kaivella, jos haluatte. Päivä on vielä nuori.”

”Kiitos... Siitä on apua. Haluaisimme saada tämän homman pakettiin mielellään ennemmin kuin myöhemmin.”

Pikaisten hyvästien jälkeen Sam lopetti puhelun.

”Kaalimaa”, Dean sanoi ja tyhjensi viimeiset pisaransa oluestaan. ”Mennäänkö illemmalla potkimaan kaalinpäitä?”

”Ei se enää ole kaalimaa.”

”Kuulin. Mennäänkö?”

”Ei kai tässä muutakaan voi.”
« Viimeksi muokattu: 19.03.2015 00:55:18 kirjoittanut tellie »
I am experiencing an unfamiliar sense of motivation.
- Kai, last of the Brunnen-G

Beelsebutt

  • old but not obsolete
  • ***
  • Viestejä: 4 630
Vs: Supernatural: Euronatural [K-11] [päiv. 26.2] [1/?]
« Vastaus #1 : 26.02.2015 14:52:25 »
Mahtavan aidot hahmot ja kutkutteleva asetelma. Jotain tuttua ja jotain outoa ja sitten taas jotain ERITTÄIN tuttua, kun ihan Suomessa ollaan x) oot joko paikallisia tai sit oot tehnyt tautisen hyvää taustatutkimusta (tai valehtelet vakuuttavasti, koska mähän en Lappeenrannasta tiedä yhtään mitään x))!

Loistavaa, hienoa, upeaa! Kansa vaatii lisää, lisää, LISÄÄÄ!



// Ähä, valehtelin nälissäni! Tiedän mä sen, minkä Jaakkokin mainitsi, että Lappeenranta on kesäkaupunki ;D
« Viimeksi muokattu: 26.02.2015 14:55:16 kirjoittanut Beelsebutt »
Beelsebuttin laari
sometimes my brain doesn't work so brain

Beyond

  • Kamui
  • ***
  • Viestejä: 1 873
  • op HaX
Vs: Supernatural: Euronatural [K-11] [päiv. 26.2] [1/?]
« Vastaus #2 : 26.02.2015 23:52:03 »
Oih, kivaa lukea Supernaturalia lähes tutussa ympäristössä! ;D Ideana se, että Winchesterit lähtevät Eurooppaan, on varsin hauska. Taatusti vanhalla mantereella on paljon levottomia sieluja, jotka kaipaavat takaisin haudan rauhaan! ^^

Tekstissä on juuri sopiva määrä paikallishistoriaa ja mielenkiintoiselta vaikuttavaa taustatietoa (nostan myös hattua loistokkaasta taustatyöstä!), minkä lisäksi samaan aikaan pysytään hyvin winchestermäisissä tunnelmissa. :D Koen myös hurmaavana yksityiskohtana sen, miten retroauto vaihtuu eurooppalaisempaan versioon (btw, aivoni tarjoilivat virkkeen kirjoittamisen myötä ilahduttavan vision Deanista köröttelemään kulpa-Volkkarilla - hyvä, ettei ihan niin ikoniseen autoon asti sentään sorruttu. :'D), minkä lisäksi hampurilaistenkin sijaan syödään varsin suomalaista vastinetta. Dialogia on ilo lukea, ja Deanin äreys aina kiinni olevan kirjaston vuoksi on hykerryttävää. ;D Itsenäisyyspäivän juomapeli puolestaan kuulostaa idealta, josta edes Winchestereiden viskipäällä ei selvinpäin selviä..

Kiitoksia! <3 Jään seurailemaan tätä innolla! ^^
Hellät sanat pilaavat ruman maailman,
johon tahdot kuulua ja tappaa Jumalan.

wishbone

  • L'enfant terrible
  • ***
  • Viestejä: 337
Vs: Supernatural: Euronatural [K-11] [päiv. 26.2] [1/?]
« Vastaus #3 : 02.03.2015 22:23:48 »
Ah jes, olipa tää piristävä pätkä tähän loskasateiseen iltaan, pääsin nyrpistelemään Winchestereiden siivellä Suomen harmaudelle. Koska näitä suomimytologiasettejä ja kauhutarinoita tulee opiskeluiden puolesta plärättyä antaumuksella, niin ehkä siksi musta SPN-maailman siirtämisessä tälle kotoisalle maankamaralle on aina ollut jotain tosi viehättävää (oman koneen uumenissa venaa vielä aikaansa samaiseen haasteeseen laadittu Teen Wolf goes Suomi -versio). Alun tilanteeseen johtanut tiivistelmä oli napakka ja silti jotenkin hulvaton, mitä nyt koin pienoisia rytmihäiriöitä lukiessani että armas Impala oli jäänyt reissun varrelle.

Samin ja etenkin Deanin letkautukset ynnä sarjan sanasto taipuu myös ainakin omasta mielestäni tosin hyvin suomeksi ja luo sellaista omaa jännää tunnelmaa. Vastaava kieli-iloittelu oli tässä edustettuna erittäin hyvin ja muutenkin tekstiä oli ilo lukea; repeilin ihan antaumuksella Itsenäisyyspäivän vastaanoton ympärillä pyörivälle juomapelille ja Samin pohdiskeluille sisävesitilastojen tarpeellisuudesta. Mulla on myös joku pysyvänlaatuinen rakkaussuhde vähän persoonallisempiin verbeihin, joten mieleen jäi ainakin mutkaisilla teillä lyllertävä auto ja parkkipaikalle suuntautunut toikkarointi.

Tästä myös näki että taustatyö on tehty erittäin hyvin tai ainakin feikattu tyylipuhtaan uskottavasti. En ole varma olenko ikinä Lappeenrannassa käynyt, mitä nyt Imatran kuuluisan kosken ohi on tullut jokuset kerrat ajettua, joten kattava kaupunkikuvaus petasi kivasti ficin miljöötä. Mitä tulee itse keissiin liittyvään materiaaliin niin ehkä pienoisena kritiikkinä voisin sanoa että paikoitellen infoa oli monine hautapaikkoineen ja dokumentointeineen aika paljon sulateltavaksi kerralla. Olen tosin itse maailman huonoin harrastamaan minkään sortin tiivistystä eli täähän siltä kantilta ihan silkkaa saivartelua. Tykkäsin luvun kattavasti pituudesta ja jään venailemaan innolla lisää.
I will love you as misfortune loves orphans,
as fire loves innocence, and as justice loves to sit
and watch while everything goes wrong.

tellie

  • ***
  • Viestejä: 1 384
Vs: Supernatural: Euronatural [K-11] [päiv. 26.2] [1/?]
« Vastaus #4 : 19.03.2015 00:54:50 »
Kiitos kaikille kommenteista ^^

Beelsebutt, joo olen paikallisia. Ei se tosin paljon auttanut monessakaan kohdassa, koska pohjatietoni paikallishistoriasta ovat, tuota, parhaimmillaankin hatarat 8D Eli aika paljon on saanut Googlea käyttää.

Beyond, kuplav... :D Eikä :D Kun kävin lukemassa kommentin, meinasin tikahtua :D Legandastatuksestaan huolimatta kupla ei ehkä ole ihan eniten Deanin tyyppinen auto kuitenkaan xD Mutta olis kyllä selvää crack-materiaalia!

wishbone, olen samaa mieltä Supernaturalin dialogin kirjoittamisesta suomeksi. Se tulee jotenkin tosi luonnostaan. Tai siis, esimerkiksi suomidialogin kirjoittaminen Sanctuaryyn on varmaan antaa minulle kohta charmikkaanharmaat hiukset, kun mikään ei tunnu istuvan yhtään mihinkään.

Olin itse melko huolissani tuosta infodumppauksen määrästä. Kyllästytin sillä itseäni, joten olen melko varma, että kyllästytin hieman myös lukijoita. Olisi ollut paljon muitakin mielenkiintoisia luutarhoja näytettäviksi (esim. venäläissotilaiden hautoja alueella), mutta kelasin, että ei vittu nyt oikeesti saa riittää, kun ei tämä kuitenkaan ole mikään lista Lappeenrannan alueen hautausmaista :D

Mistä pääsenkin näppärästi tuohon alun tiivistelmään siitä, kuinka tilanteeseen päädyttiin. Taputtelin itseäni selkään hyvän tovin, kun keksin, miten pystyn tiivistämään taustat joutumatta selittämään kuivasti ja puisevasti, koska jos joutuisin, niin lukija voisi olla vaarassa kuolla tylsyyteen. Olen itse aika tyytyväinen tuohon alkupätkään - just se, että tarvittava taustainförmätsiööni tuli jaettua huumorilla siivitetysti ja tapahtumien kautta kertoen, ja sitten se, että ainakin minusta (ja myös kommenteista päätellen!) alussa oli muutama ihan semimenevä läppä, jotka ehkä toimivat jossain määrin lukijaa tarinaan sitouttavasti, vaikka ensisijainen genre ei huumori olekaan.

Nyt pidemmittä puheitta:



2. Luku

”Hevonpaskaa!” Sam karjaisi ja potkaisi ratsukkoa esittävän patsaan jalustaa.

Ohikulkijat eivät kääntyneet katsomaan. Se johtui siitä, että heitä ei ollut. Harva käveli huvikseen pimeässä puistossa, kun taivaalta tipahteli hyytävää tihkua.

”Kaakki on melko pronssinen”, Dean sanoi hymähtäen. ”Se ei mahda paskoa, vaikka miten manaat.”

Huumori ei lämmittänyt Samia. Ei ainakaan hyvällä tavalla.

”Haa-haa, ihan helvetin hauskaa. Naurattaa niin että mahaan sattuu.”

Negatiivinen asenne oli tarttuvaa, eikä Dean välttänyt tartuntaa.

”Mikä saatana nyt syö?”

”Ei mikään.” Sam kohautti olkapäitään korostetun piittaamattomasti. ”Eurooppa.”

”Jaa? Ja minunko vika se on vai?”

Sam huoahti. Varsinainen kiukku oli kadonnut lähes yhtä nopeasti kuin oli noussut.

”Siitähän se aina on kiinni, kenen vika se on.”

Dean otti Volvon avaimet taskustaan ja heitti ne Samille, joskin tarkoituksellisesti hieman ohi.

”Ei tarvitse sietää tätä paskaa. Sen kun ajat motellille.”

Sam ei sanonut mitään, mutta kumartui poimimaan avaimet hiekasta. Kun hän suoristi itsensä, Dean oli jo kääntänyt selkänsä ja käveli poispäin.

Oli turha huutaa Deanin perään. Sam ei kuitenkaan vaivannut sillä päätään. Ainoat yhteenotot tien päällä eivät olleet niitä, joissa toinen osapuoli oli yliluonnollinen entiteetti.

Muutamaa kärkevää sanaa ei edes voinut pitää riitana. Dean leppyisi ennen kuin olisi kävellyt puoleen väliin Kauppakatua ja valinnut baarinsa. Sam puolestaan oli purkanut pahimman kiukkunsa Rakuunapatsaaseen.

Lähinnä tottumuksesta Sam vilkaisi puhelintaan ja päivitti sähköpostit. Jaakko oli lähettänyt viestin.

Hei Sam!

En näin äkkiseltään löytänyt mitään kovin lupaavaa Linnoituksen ja Rakuunamäen väliltä. Jatkan etsimistä huomenissa, kun kirjasto on auki ja voin soitella paremmin eri paikkoihin.

T: Jaakko

Pimeydestä huolimatta kello oli vasta hieman yli kuusi. Sam napsautti puhelimensa suojakotelon kiinni. Ei tehnyt mieli istua motellilla koko iltaa, mutta pointiton baareissa roikkuminen ei houkutellut ainakaan sen enempää.

Linnoitus valleineen oli vain kivenheiton päässä.

Sam jätti Pusupuiston ja kiipesi sisään Linnoituksen kiviportista. Vallien sisäpuolella oli selvästi valoisampaa kuin puistossa. Vaikka aurinko oli laskenut monta tuntia sitten ja taivas oli pilvessä, ripaus kuunvaloa keinotteli itsensä avoimelle paikalle. Lisäksi Linnoituksen läpi kulkevan tien, Kristiinankadun, reunoilla oli katulamppuja.

Ensimmäinen rakennus vallitusten sisäpuolella oli keltainen kahvila. Sam kokeili sen ovea, mutta ovi oli lukossa ja kahvila kiinni. Se oli sääli – kuppi kuumaa olisi maistunut, ja kahvilat olivat ennenkin olleet oivallisia tiedonlähteitä.

Myös museo kahvilaa vastapäätä oli myös mennyt kiinni. Kun asiaan tarkemmin katsoi, kokonaisuudessaan Linnoituksen kantava teema tuntui olevan suljettu tältä päivältä.

Vaikka Samin vaatteet olivat Pusupuiston pusikoissa rämpimisen jäljiltä kosteat, hän päätti etsiä teloituspaikan ja käveli syvemmälle Linnoitukseen.

Alue ei olut suuri, ja älypuhelimen karttapalvelun avulla paikka oli helppo löytää. Teloituspaikkaa osoittava muistomerkki oli kahden harmaan kivitalon ja muutaman vanhannäköisen tykin välissä, hiekkaisen parkkipaikan reunalla. Parkkialue oli kuoppainen ja painaumiin oli kertynyt loskaa. Sam astui yhteen lammikoista. Hyhmäinen vesi imeytyi kenkään.

Sam kosketti muistomerkkiä. Se tuntui kylmältä kiveltä, eikä missään määrin epätavalliselta. Pimeässä se näytti tummanharmaalta, mutta jo älypuhelimen näytön himmeässä valossa kivi paljastui punaiseksi graniitiksi. Sen pintaan oli isketty syviä naarmuja, jotka muistuttivat Samia wendigon veritahraisista kynnenjäljistä Coloradon männyissä. Sam tunsi lievää vastenmielisyyttä muistomerkkiä kohtaan.

Vastenmielisyys vaikutti kuitenkin olevan täysin luonnollista laatua; Deanin vanhojen korvalappustereoiden koteloon rakennettu EMF-mittari pysyi niin vaiti kuin vain jokseenkin urbaanilla alueella saattoi odottaa. Senkin jälkeen, kun Sam kaivoi taskulampun takkinsa taskusta ja tarkasteli kiveä paremmassa valossa, epätavallisimmaksi yksityiskohdaksi jäi metallinen reliefilaatta ja vieraskielinen muistokirjoitus. Sen keskeisimmän sisällön osasi arvata kääntämättäkin.

Sam ei vaivautunut kääntämään, ei edes aina yhtä laadukkaan Google Translaten avulla, mutta otti kuvan muistolaatasta ja sen tekstistä. Sitten hän kiersi EMF-mittarin kanssa ensin tykkien, sitten kivitalojen ympäri.

Mittarilla ei ollut sen enempää sanottavaa tykeistä tai taloista kuin muistokivestäkään.

Talojen toiselle puolelle kierrettyään Sam huomasi palanneensa Kristiinankadulle. Tie alkoi viettää alas, ja sen päässä näkyivät järvi ja satama. Sam tunnisti tien, jota Jaakko oli ajanut näyttäessään vanhaa joukkohautaa.

Suuntia ja etäisyyksiä ei ollut helppo erottaa toisesta kulmasta ja aivan erilaisessa valaistuksessa, mutta Samilla oli siitä paljon kokemusta. Ei kestänyt kauankaan ennen kuin hän löysi Jaakon osoittamat maamerkit. Kaksi punaista rakennusta rinteessä ja hauta niiden välissä olivat käytännöllisesti katsoen teloituspaikan vieressä, mutta vallien jyrkkyyden vuoksi monta metriä niiden alapuolella.

Sam käveli Kristiinankatua alas ja poikkesi hautapaikalle. Loska ja jää olivat muuttanut nurmikon liukkaaksi, ja vesi tunkeutui myös Samin lähes kuivaan kenkään. Silti hän käveli aluetta edestakaisin, kunnes oli varmasti ylittänyt hautapaikan vähintään kerran.

EMF-mittarin antama nollatulos ei ollut yllätys. Siksi se ei ollut edes varsinainen pettymys.

Lopetettuaan Sam ei viitsinyt kävellä takaisin tielle, vaan kiipesi vallia pitkin suoraan muistomerkille. Vallin päälle päästyään hän kääntyi katsomaan satamaa ja Saimaata. Pimeydestä huolimatta näkyi selvästi, että veden päälle oli noussut usvaa. Myös katulamppuja ympäröi kellanoranssi kehä. Ilma oli viilenemään päin.

Kesällä maisema oli varmasti mukava. Ehkä Jaakko oli oikeassa kesäkaupunkijuttuineen.

Sam pysähtyi pohtimaan, millaista olisi asua lähes koko elämänsä pienessä suomalaisessa rajakaupungissa. Kävisi koulunsa yhden ja saman kaupungin rajojen sisäpuolelle ja päätyisi kolmivuoroon paikalliselle paperitehtaalle.

Viimeisen kolmen kuukauden aikana Samilla oli ollut paljon samansuuntaisia ajatuksia. Hän oli sijoittanut itsensä ranskalaiseen pikkukaupunkiin lähelle maailmansodan rintamalinjaa, nimettömälle puolalaiselle karjatilalle ja Euroopan keskuskaupunkiin, Brysseliin. Silloin jopa Bryssel oli äkkiä alkanut tuntua liian pieneltä, ei ihmismääränsä puolesta vaan maantieteellisesti. Oli alkanut tuntunut siltä, että kohtuullisen lyhyen ajan kuluttua itsensä ja elämänsä välille ei saanut tarpeeksi kilometrejä.

Äkkiä Sam keksi, mitä halusi kirjoittaa päiväkirjaansa. Ei Metsästäjäpäiväkirjaan – siihen Sam ei halunnut kirjoittaa koskaan. Kuiva asiasävy muistutti liikaa oikeustieteen esseistä ja tuhkasta, ja juuri siksi Samilla oli oma, vapaamuotoisempi päiväkirja. Sen sivuille hän yritti vaihtelevalla menestyksellä maalata kuvaa sielunmaisemastaan ja veljestään.

Koska jos joku etsisi Samia ja Deania niin kuin Sam oli etsinyt isäänsä, hän ei halunnut etsijän pitävän Missouria osavaltiona.

Hetken mielijohteesta Sam kaivoi muistivihkonsa taskustaan ja käänsi esille uuden sivun. Hän tuki vihkon muistomerkin kiveen ja alkoi kirjoittaa.

7.12.2014, Lappeenranta (Suomi), Linnoitus

Minulle valkeni tänään, ettei tämä päiväkirja anna kovin kokonaisvaltaista kuvaa viettämästäni elämästä. Kirjoitin ensimmäiset merkinnät silloin, kun olin jo Deanin kanssa tien päällä. Niihin aikoihin kaksi viikkoa samassa paikassa oli jo poikkeuksellisen kauan.

Niin ei ollut aina. Lapsuudessani saatoimme muuttaa useammin kuin kerran vuodessa, mutta yleensä meillä oli jonkinlainen oikea asunto, jopa talo. Jos mahdollista, isä valitsi edullisen ja tarpeeksi syrjäisen vuokratalon. Vasta nyt voin sanoa oikeasti ymmärtäväni, miksi hän sieti ennemmin rottia kellarissa kuin neniään muiden asioihin työntäviä naapureita.

Oikeastaan Jaakko muistutti siitä, millaista on metsästää kotiseudullaan. Ei voi esiintyä muuna kuin itsenään. Joku tunnistaa aina. Jos ja kun tulee ongelmia lain kanssa, niitä ei voi ratkaista vain lähtemällä kaupungista. Silloin joutuisi lähtemään kotoaan.

Mietin, unohtuiko tämä minulta ja Deanilta. Otimmeko liian suuria riskejä kuvitellen, että voimme jättää kaikki ongelmat taakse vain vaihtamalla kaupunkia? Luulimmeko, ettei meillä ole kotia jätettäväksi, ja että voimme siksi tehdä mitä tahansa?

Sam pysähtyi miettimään vastauksia omiin kysymyksiinsä ja katsomaan, kuinka usva Saimaan yllä paksuni sumuksi ja ryömi satamaan. Linnoitukseen asti se ei vielä noussut, mutta nopeasti kylmenevä ilma vihjasi, ettei siinä ehkä menisi kauan.

Liian nopeasti kylmenevä ilma.

EMF-mittari ujelsi niin, että ääni teki fyysisesti kipeää. Sam pudotti muistivihkonsa, nykäisi nappikuulokkeen korvastaan ja keskittyi kuuntelemaan ympäristöään. Käsi hakeutui koti asetta, vaikka Sam ei halunnut vetää sitä esiin. Aseen heiluttaminen oli yleensä varmin tapa provosoida sotilashaamua.

Sam käänsi katsettaan hitaasti puolelta toisella, mutta näki vain sumuisen parkkipaikan ja sen takana ruohokentän lehdettömine puineen. Liikenteen humina kantautui jostain kauempaa. EMF-mittarin ujellus kuului yhä vaimeana, vaikka nappikuuloke riippui kaulalla. Ilmassa haisi otsoni.

Sam seisoi paikallaan ja odotti. Vaikka haamua ei näkynyt, kylmä ja EMF-mittarin ääni kertoivat, että se oli lähellä. Vesilammikoiden pintaan alkoi muodostua riitettä. Loskakeliin nähden luonnoton kuura kimalsi puissa.

Ensin näkyi vanhanaikaisen sotilaslakin peittämä pää. Se huojahteli aavistuksenomaisesti puolelta toiselle, kun mies käveli vallia ylös. Pään jälkeen näkyviin tulivat hartiat olalta riippuvine aseineen ja pimeässäkin valkohohtoisine hihanauhoineen.

Haamu kulki vallilla maata katsellen. Vaikka pimeässä oli joskus vaikea sanoa, se ei oikeastaan näyttänyt haamulta. Sen ihosta puuttui kalvakkuus ja vaatteista tavanomainen repaleisuus.

Ensin haamu kulki kuin ei olisi huomannut Samia lainkaan, mutta joidenkin kymmenien metrien päässä se kohotti katseensa maasta. Sam näki sen suun liikkuvan, mutta haamulla ei enää ollut ääntä. Sen käsi hakeutui aseelle.

Sam päätti juosta ja alkoi pinkoa kuin arojänis.

Haamu ei ampunut. Sikäli kuin Sam tiesi, sotilashaamu ei pystynyt ampumaan, vaan ase kulki mukana staattisena osaan sotilasunivormua. Se ei kuitenkaan tehnyt haamusta vaaratonta, eikä estänyt sitä lähtemästä Samin perään.

Sam juoksi kivitalojen ohi Kristiinankadulle ja yritti kääntyä satamaan. Haamu kuitenkin ilmestyi hänen eteensä ja tukki tien. Oli pakko jatkaa suoraan tai kääntyä kohti Linnoituksen sisäosia.

Suoraan jatkaminen tuntui paremmalta vaihtoehdolta. Pieni, kai nimetön tie oli päällystämätön ja mutainen, eikä sen reunoilla ollut katuvaloja. Mutta se oli verrattain tasainen ja avoin, mikä oli enemmän kuin mitä monista aikaisemmista pakoreiteistä saattoi sanoa.

Haamu seurasi ase tanassa. Enää se ei kävellyt keinahdellen. Se ei edes juossut. Se liikkui niin kuin haamut liikkuivat: katosi näkyvistä ja ilmestyi sitten kuin tyhjästä ilman ennakkovaroitusta.

Samin keuhkoja alkoi polttaa, mutta haamu ei hakenut suoraa konfliktia. Siitä Sam päätteli tekevänsä jotain oikein ja jatkoi juoksemista.

Tie alkoi kaartua jyrkästi vasemmalle. Sam tajusi, että sitä pitkin jatkamalla päätyisi suuntaan, josta hän oli juuri tullut, eikä hän sentään ollut valmis juoksemaan ympyrää. Vaihtoehdot kapenivat ampumiseen ja vallia alas pakenemiseen.

Vallin rinne ei ollut pusikkoinen, mutta jyrkkyyden ja liukkauden vuoksi sitä oli vaikea juosta. Sam yritti vinosti alas. Silloin kallistuskulma ei ollut aivan mahdoton.

Haamulla oli muita suunnitelmia. Se ilmestyi Samin eteen, vain muutaman metrin päähän.

Sam yritti vaihtaa suuntaa, mutta liukas rinne teki tepposet. Nurmikon pinta antoi periksi askelen alla ja Sam kompasteli.

Haamu oli taas hänen edessään, ja toinen väistöliike lyhyen ajan sisällä oli liikaa. Sam kaatui.

Ensin maan tapasi vasen käsi. Ranteeseen sattui, mutta ennen kuin kipu ehti kunnolla rekisteröityä aivoissa asti, Samin ahteri jysähti maahan. Kankkuun sattui moninkertaisesti enemmän kuin käteen, mutta Sam ei ehtinyt jäädä ihmettelemään sitäkään. Liike-energia ja rinne varmistivat yhdessä, ettei kaatuminen suinkaan tarkoittanut pysähtymistä.

Sam puolittain ryömi, puolittain kieri rinteen alas.

Vauhti loppui rinteen juurella. Vielä maassa maatessaan Sam ymmärsi, että oli karistanut haamun kannoiltaan. Luonnoton kylmyys oli muuttunut luonnolliseksi, märkien ja mutaisen vaatteiden aiheuttamaksi. EMF-mittarikin oli vaiennut. Jälkimmäinen vihje tosin saattoi johtua laiteviasta – Sam epäili kierähtäneensä kapineen yli noin viitisen miljardia kertaa.

Hengitys kulki jokseenkin kivuttomasti, ja Sam keräsi itsensä istuvaan asentoon. Raajat tuntuivat kolhituilta, mutta murtuneen luun jäytävää kipua ei tuntunut missään. Kankkua kolotti sen oloisesti, että seuraavana päivänä takamusta koristaisi Australian kokoinen mustelma.

Australia nyt olikin pieni manner.

Ase oli pudonnut ja lojui maassa muutaman metrin päässä. EMF-mittarin kuulokkeiden johto oli poikki, mutta itse mittari näytti ehjältä. Kuraiset ja ruohotahraiset vaatteet näyttivät siltä kuin ne päällä olisi ryömitty mutaisessa nurmikossa. Se ei ollut varsinainen yllätys.

Sam haki aseensa ja kiitti onneaan siitä, ettei kukaan ollut näkemässä.

Saimaan rantaan oli vain muutamia kymmeniä metrejä matkaa. Rakennukset rinteen ja järven välissä olivat samaa punaista tiiltä kuin ne, joiden välissä teloitettujen hautapaikka oli. Hieman kauempana oli talviteloille vedettyjä veneitä.

Mikään tästä ei kertonut Samille juuri mitään, eikä katu- tai muita kylttejä näkynyt. Hän kaivoi esiin puhelimensa. Hämmästyttävästi myös se oli selvinnyt tyylipisteitään rajoittuneesta laskeutumisesta ehjänä, ja sijoitti itsensä Satamatielle. Yksityiskohtaisempi tiedonhaku paljasti, että alue oli Rapasaarta.

Maantieteellinen sijainti ei kertonut Samille sen enempää, eikä pikainen Google-haku tuottanut ymmärrettävää tulosta. Sanonta raastinraudasta ja masturbaatiosta palasi mieleen.

Sam empi hetken, mutta soitti Jaakolle. Puhelimeen vastattiin vain kolmen äänimerkin jälkeen.

”Anteeksi kun soitan tällaiseen aikaan”, Sam aloitti ja tajusi välittömästi, että kello oli tuskin edes kahdeksaa illalla. ”Näin sen haamun. Jahtasi minua Linnoituksessa, mutta ei seurannut Rapasaareen... Ehkä kun poistuin Linnoituksesta, mutta pääseehän se Rakuunamäellekin. Osaatko sanoa, mistä voisi olla kyse?”

”Oletteko kunnossa?” Jaakko kysyi, mutta jatkoi vastausta odottamatta: ”Sisällissodan alkuvaiheessa punaiset teloittivat Rapasaaren jäällä 16 valkoista tai ainakin valkoisena pidettyä vankia. Jotkut väittävät, että ruumiit upotettiin avantoon, toiset taas että ne jätettiin jäälle ja valkoisten johto kävi katsomassa niitä ja vannoi kostoa. En tiedä, miten se meni oikeasti, tai edes historiankirjojen mukaan.”

Sam nyökkäsi. ”Kiitos. Tuota, ehkä palataan tähän huomenissa. Päästän sinut jatkamaan. Ollaan kunnossa ja kaikkea.”

”Hei Sam”, Jaakko sanoi kiireesti ennen kuin Sam ehti hyvästellä ja katkaista puhelun.

”No?”

”Mitä teitte, että saitte sen esille? Olen käynyt Linnoituksessa vaikka miten monta kertaa, vanhin lapsista käy siellä tanssikoulussa, mutta en ole koskaan nähnyt mitään.”

”Öh, ei oikeastaan mitään”, Sam vastasi haluttomana kertomaan demoniverestä ja siitä, kuinka oli tätä maailmanaikaa sivutoiminen haamuhoukutin. ”Ehkä oli onni matkassa. Tai sitten se vaistosi, mistä oli kysymys.”

”Vai niin. No, yritän huomenna töiden jälkeen etsiä lisätietoja Rapasaaresta.”

Sam lopetti puhelin epävarmana siitä, uskoiko Jaakko selityksen vai ei. Toisaalta sillä ei ehkä edes ollut mitään merkitystä. Jaakko ei vaikuttanut henkilöltä, jonka oli pakko saada tietää toisten ammatti- ja muut salaisuudet.

Sam tuijotti Linnoituksen valleja hetken ja huoahti. Ei kannattanut palata takaisin ylös haamua härnäämään, ja kiertotie autolle oli pitkä.

Erityisen pitkä se oli märissä ruohotahraisissa vaatteissa ja kankku kipeänä. Ohikulkijat hymyilivät kuin olisivat nauraneet vitsille, josta Samilla ei ollut pienintäkään käsitystä.
I am experiencing an unfamiliar sense of motivation.
- Kai, last of the Brunnen-G

Beyond

  • Kamui
  • ***
  • Viestejä: 1 873
  • op HaX
Vs: Supernatural: Euronatural [K-11] [päiv. 19.3] [2/?]
« Vastaus #5 : 22.03.2015 14:00:59 »
... <3

Minulla on oikeasti vaikeuksia kirjoittaa tätä kommenttia, mutta koska mitään fiksua ei ole juolahtanut mieleen, aloitin ihan kolmoispisteellä ja teinisydämellä. :D Vaikeudet kommentoida juontuvat ihan vain siitä, että 2. luku kolahti omaan makuhermooni jotenkin erityisen hyvin: yhdistelmä veljesten välistä kärhämöintiä, sopivasti sitä supernaturallia, Samin herkempää puolta ja hulvattomia sanavalintoja, sekä miellyttävästi crackin skenaarion jatkuminen uskottavalla toteutuksella! o_O <3 2. luvussa taisi kiteytyä itse asiassa ihan kaikki, mitä vain voin toivoa Supernatural-ficiltä. :')

Samissa on vain sitä jotain jo canoninkin puolesta, joten hahmon syvempien tuntojen erittely sai fanitytön sisällä nostamaan päätään ja kiljahtamaan oikein riemusta, koska voih! :') <3 Oikeastaan Samin potema kulttuurishokki on ihan ymmärrettävää, eikä ole varmastikaan helppoa, kun fiiliksiä täytyisi purkaa jotenkin, mutta sitten veli (ihan itselleen ominaiseen tapaan. <3) ottaa sen syyttelynä, vaikka mistään ei ole vielä syytetty, koska no ah, totta kai se Deanin pieni marttyyripuoli herää aina, kun joutuu kohtaamaan sen, että nyt ollaan kyllä päästy aikamoiseen liemeen - vaikka syy olisi kahdessa, mutta kun toki sen isoveljen täytyy aina ottaa vastuu niskoilleen automaattisesti ja tehdä johtopäätös, että näin on myös Samin mielestä. Awwws. D: <3 Tykkään aivan mahdottomasti konfliktin kuvauksesta, koska tavallaan se lähtee niin pienestä, mutta taustalla on kuitenkin todella isoja tekijöitä, joita käsitellään vain niin eri tavoilla, että väärinymmärrykset ovat välttämättömiä.

Minusta kiva yksityiskohta oli myös se, miten suurkaupungitkin tuntuvat etäisyyksiensä takia aivan liian tiiviiltä - myönnettäköön, että Yhdysvaltojen maantieteelliset mittasuhteet ovat itselleni aika tuntemattomat, mutta voisin helpostikin kuvitella, että siinä ajassa, missä Euroopassa ehtisi ajaa muutamankin maan läpi, siirtyminen Yhdysvalloissa osavaltiosta toiseen ei käykään yhtä näppärällä aikataululla. D:

Lainaus
Jos mahdollista, isä valitsi edullisen ja tarpeeksi syrjäisen vuokratalon. Vasta nyt voin sanoa oikeasti ymmärtäväni, miksi hän sieti ennemmin rottia kellarissa kuin neniään muiden asioihin työntäviä naapureita.

Tämä nousikin tekstistä aikalailla lempparikohdakseni! ^^

Lainaus
Liike-energia ja rinne varmistivat yhdessä, ettei kaatuminen suinkaan tarkoittanut pysähtymistä.

Tämä muotoilu on vaan aivan riemukas! :"D <3

Historiaknopit toimivat jälleen hyvin, minkä lisäksi Pusupuisto ja Linnoitus ovat peräti tuttuja turistikohteita! :D Haa, nautiskelin tunnistettavien paikkojen maininnasta, koska oih, mikä ympäristö. Koska mielikuvani Lappeenrannasta ovat todella kesäisiä ja allekirjoitan sen kesäkaupungin, visiointi kylmemmästä säästä niillä leveysasteilla on jännittävää. o_O Tosin ah, sumuinen Saimaa on kyllä tavallaan ilahduttava visio, koska synkkää estetiikkaa. <3

Taisi tulla kilometrikommentti. :"D

Kiitoksia! <3
Hellät sanat pilaavat ruman maailman,
johon tahdot kuulua ja tappaa Jumalan.

Kaatosade

  • pervektionisti
  • ***
  • Viestejä: 4 856
  • kiero ja sarkastinen
Vs: Supernatural: Euronatural [K-11] [päiv. 19.3] [2/?]
« Vastaus #6 : 23.03.2015 01:53:14 »
Mulla ei ole fandomista mitään käryä, mutta oli pakko tulla lukemaan miljöön takia. :D

Tykkään hirveästi kuvitella kulttuurishokkeja joita on luvassa, kun jostain muualta tulleet tyypit joutuvat tähän läpeen. ;D Ja kaiken lisäksi joskus joulukuussa, jolloin kaunis kaupunki todella näyttäytyy edukseen... tai sitten ei. Ei saatana.

Mielikuva Rakuunapatsaan kyrpiintyneestä monottamisesta sekä vierimisestä alas vallia pitkin olivat aika hervottomia, ja lollasin myös jokaiselle venäläisesiintymiselle. <3 Niin ja itsenäisyyspäivän juomapelille!

Fandomtietämättömyydestä huolimatta ei ole ollut pihalla oleva olo, vaikka en nyt kaikkea varmasti olekaan kiinni saanut. Sanailut ovat olleet hauskoja. Eli siis kiitoksia, jatkoa odotellaan. <3
« Viimeksi muokattu: 23.03.2015 01:55:54 kirjoittanut Pics »
Mitä tarinoita kertoisin sinulle hämärän rannalla
että haihtuisi surusi, suloinen ja surullinen nukkeni.   (Pablo Neruda)


Fredu

  • Luihuisnörtti
  • ***
  • Viestejä: 1 010
    • Mieleni on maalaus
Vs: Supernatural: Euronatural [K-11] [päiv. 19.3] [2/?]
« Vastaus #7 : 09.08.2017 07:32:08 »
Kommenttikampanjasta tervehrys! Mulla oli muutamakin vaihtoehto sun listauksesta, mutta ideana tää pisti mun silmään niin lujaa että päätin valita tämän. Sijoittaa pojat kokonaan eri miljööseen, vieraaseen kieleen ja jopa eri autoon (nyyhkis, bae Baby </3) on ajatuksena niin houkutteleva, ettei sitä vaan voi ohittaa. Etenkin kun kyseessä on Suomi!

Tykkäsin siitä, että Sam kirjoitti metsästäjänpäiväkirjaa. En ole satavarma, että onko samankaltaista tapahtunut sarjassa (siinä on tapahtunut niin paljon kaikkea), mutta ideana tosi kiva ja sopi Samille! Se oli myös hyvä tuohon alkuun, koska se toi hyvin taustoja esille. Ilmaisu "josta ei pitänyt kirjaa itse piru eikä saatana" on niin mainio, että voi olla että pitää joskus oikein lainatakin sitä! Copyrightit tietysti sinulle ja silleen. Itsenäisyyspäivän juomapeli, voi poikaraasuja! Eivät ihan tienneet, mihin olivat ryhtymässä. :D Ihanaa, että oot kuvannut näitä varmoja haasteita keikan aikana! Käännätystä, puuttuvaa kielitaitoa, kirjastojen huonoja aikatauluja ja suomalaisille sodille tyypillisiä joukkohautoja, joista ei ota selvää kenen luut siellä nyt mahtoikaan olla. Perustuuko tämä keikka muuten johonkin paikallislegendaan? Niin voisi ainakin kerronnan puolesta kuvitella.

Lainaus
Kankkua kolotti sen oloisesti, että seuraavana päivänä takamusta koristaisi Australian kokoinen mustelma.

Australia nyt olikin pieni manner.
Nauroin aika lailla tälle, pieni ja pieni. :D

Tykkäsin todella paljon tästä, toivottavasti jatkat tätä vielä joskus! :)
Avatar: Beauty Enchants
hiphei, hurraa, nyt ei surra! pienet on konstit nää: jos joskus täytyy huolia olla, tuntuu pahalta, itkettää, itke kyyneleet sovinnolla,
ei ne silloin sisälle jää
~*~
Hävisin pelin

tellie

  • ***
  • Viestejä: 1 384
Vs: Supernatural: Euronatural [K-11] [päiv. 19.3] [2/?]
« Vastaus #8 : 10.08.2017 12:46:17 »
Kiitos kommenteista kaikille Beyondille ja Rankkasateelle tosin "vähän" myöhässä :,D Oli tarkoitus kirjoitta teksti kerrankin niin, että julkaisen kirjoittamisvauhtia ja vastaan seuraavan luvun alussa kaikille kommentoineille, mutta sitten sattui ja tapahtui :,D

On ihana kuulla, että teksti on nautittavaa. Motivoi tarttumaan siihen uudestaan.

Tarkoitus on jatkaa tekstiä kyllä, sitä on kirjoitettukin tästä eteenpäin ja suunniteltu loppuun asti :) Mutta nyt en enää lankea siihen samaan halpaan, että kuvittelisin onnistuvani julkaisemaan ja kirjoittamaan samalla, kun pidän jonkinlaista edes etäisen tolkukasta julkaisuaikataulua. Mutta luultavasti tämä prokkis on se, jonka kimppuun isken sitten, kun tämänhetkiseni on paketoitu.
I am experiencing an unfamiliar sense of motivation.
- Kai, last of the Brunnen-G