Kirjoittaja Aihe: Sairas William, K-11 | VALMIS  (Luettu 9734 kertaa)

Klara-nne

  • ***
  • Viestejä: 110
  • aurinko on, tuuli on, tähdet on liikaa
Vs: Sairas William k-13
« Vastaus #20 : 26.05.2008 00:07:50 »
”Siniset on luotettavat, vihreät viettelevät, ruskeat petolliset. Älä koskaan ota ruskeasilmäistä miestä.”

Eikä Mariia ruskeasilmäistä ottanutkaan. Hänen miehellään oli vaaleansiniset silmät ja luotettavuus lisänä oli lähinnä tylsää. Mariia ei koskaan uskonut tulevansa suhteen dominoivaksi osapuoleksi, mutta niin oli kuitenkin käynyt. Kun miehenä oli yltiö rehellinen ja kunnollinen mies oliko edes oikein odottaa tältä hallitsevaa asennetta? Thomas oli vätys. Joku sievä neitokainen olisi saanut siitä loistavan miehen, mutta Mariialle urakeskeinen, rauhallinen herra oli vain liikaa. Liian kunnollinen, liian kiltti.
Mariian rakastettu taas oli jotakin ihan muuta. Tumma ja tulinen, äkkipikainen, alistava ja uskomattoman hyvä sängyssä ja lattialla ja autossa ja..

Mariia makasi anoppinsa vierashuoneen sängyllä ja muisteli aamun tapahtumia. Heikon tyttärensä tietäväistä katsetta, alistuvan poikansa moralisoivaa olemusta ja lapsilleen vihaista miestään. Mariiallehan Thomasin olisi pitänyt huutaa, mutta mistäpä tämä sen olisi tiennyt, ja vaikka olisikin, tuskinpa olisi uskaltanut. Oikeastaan oli aivan sama kenelle Thomas oli vihainen, kohtahan kaikki tietäisivät. Williamin takia. Se paskiainen osasi aiheuttaa ongelmia vielä haudankin takaa.

Mariia haki lompakkonsa laukustaan ja nosti pankkikortin takana olevan kuvan esille. Siinä se hymyili. Tummansiniset silmät loistivat kauniisti, suorastaan kiihottavasti. Nuo silmät olivat niin monta kertaa nähneet Mariian heikkona ja alasti. Värisevänä naisena. Perheelleen Mariia oli kuin armeijan ylipäällikkö, tuolle miehelle Mariia oli jotain ihan muuta. Hän oli nainen. Hän todella oli vain nainen.
Peter Stenwall, Thomasin velipuoli, kaikille niin rakas Pekki, Mariialle tosin paljon muita rakkaampi.


Thomas seisoi lammen rannalla. Hän ei tiennyt kuinka kauan aikaa oli kulunut. Jokin ajanjakso päättyisi kuitenkin pian, sen hän tiesi liiankin hyvin. Thomas himoitsi työkaveriaan, työkaveri, yhtiökumppani oli mies. Hän rakasti lapsiaan, mutta lasten äiti oli kuin viileä tuuli. Ei kukaan halua seistä viileässä jos tarjolla on jotakin lämpöistä. Homo! Bi! Petturi!

Joanna tiesi ja kohta tietäisi Mariia. Tämä olisi suhteen loppu. Pitäisi matkustaa jonnekin kauas, pitäisi ottaa Harri Hagman mukaan. Se olisi unelma. Kaksi rikasta miestä, kahdestaan, kaukana, kauniissa paikassa. Ei!

Kukaan ei saa tietää, Thomas ajatteli. Hän oli hyvän perheen isä ja virheitä tekevät kaikki. Selkärangattomat luovuttavat. William luovutti. Thomas ei tulisi olemaan sellainen vätys.


Kello oli kaksi iltapäivällä. Daniel oli juuri kertonut vasta heränneelle siskolleen aamun tapahtumat. Joanna tärisi.
- Mitä mä teen? Joanna kuiskasi ja painoi hernepussia poskeaan vasten.
- En mä tiedä. Meidän pitää lähteä täältä.
- Minne? Joanna kuiskasi lujempaa ja kuuli äänensä särkyvän.
- En tiedä. Jos alat itkemään niin mä häivyn.
Joanna alkoi itkemään.
- Miks helvetissä sä kerroit? Sä halusit kertoa selvänäkin vai mitä? Danielin ääni oli tyytymätön ja kolea.
- Anteeks, Joanna sanoi lähes kuulumattomalla äänellä. –Älä vihaa mua. Ethän vihaa mua?

Daniel katsoi pihalla seisovaa isäänsä.
Thomas potki turhautuneesti maassa olevaa palloa. Pallo kuului mitä luultavammin hänen veljensä lihaville lapsille. Pekin vaimo oli lihava ja punatukkainen, sama inhottava piirre oli syöpynyt veljenpoikiin. Thomas vihasi veljensä vaimon kovaa säkättävää ääntä, jopa tuo kamala äänenkaiku oli iskostunut tämän lapsiin. Pekin naismakua oli harvinaisen vaikea ymmärtää.

Daniel katsoi isänsä harhailevaa katsetta. Pahin suuttumus oli luultavasti ohi, koska eleet olivat rauhalliset. Thomasin katse oli niin kiinnittynyt maassa olevaan palloon, ettei tämä huomannut poikansa tuloa. Daniel otti taskussaan olevan avainnipun ja alkoi hajamielisesti irrottaa avaimia toisistaan. Hän ei tiennyt mitä sanoa, joten turvautui hermostuksissaan näpräämään jotakin. Daniel näki isänsä yllättyneen katseen ja käänsi päänsä poispäin. Kumpikaan ei ikuisuudelta tuntuvaan hetkeen sanonut mitään. Daniel päätti olla suorasanainen, riiteleminen olisi joka tapauksessa välttämätöntä.
- Me otetaan sun auto ja lähdetään himaan. Teillä on varmaan omia juttujanne selvittämättä. – Käykö?
- Niin, mitähän juttuja meillä on selvittämättä? Thomas sanoi ja katsoi pistävästi poikaansa. Daniel laski katseensa maahan, eikä tiennyt mitä vastata. Eikö ollut sanomattakin selvää, että Williamin kirje oli nimenomaan koskenut Thomasin ja Mariian välejä?

Thomasin teki mieli lyödä vanhinta poikansa. Hänen teki mieli kuristaa vastaus tältä. Vaitonainen maahan tuijottava poika oli uskomattoman ärsyttävä näky.

- Mitä siinä kirjeessä sanottiin Daniel? Thomas yritti kuulostaa rauhalliselta, mutta viha paistoi äänen läpi selkeästi.
- No ei ole mun asia kertoa sitä, Joanna ne kirjeet löysi ja ehkä on parempi ettette te tiedä.
- Ja sinäkö sen päätät? Thomas huusi, Danielin hakema sovitteleva keskustelu ei valitettavasti ollut mahdollinen. – On nimenomaan sinun asiasi kertoa. Ymmärrätkö? Ymmärrätkö!
Daniel ei sanonut mitään, hän katsoi lammelle päin kuin voimaa hakien. Hiljaisuus oli piinaava.
- Uskomatonta, Thomas sihahti ja lähti rivakasti kävelemään autolle päin.
- Sä et voi ottaa sitä, Daniel huusi ja lähti isänsä perään.
- Vai en voi ottaa, Thomas mumisi ja avasi auton oven. Hän kävi istumaan etupenkille ja osasi olettaa poikansa reaktiota.
Daniel istuutui repsikan paikalle ja katsoi ihmeissään isäänsä.
- Minkä takia sä olet vihainen mulle? Sun pitäis valittaa mutsille ja antaa meidän lähteä. Mikäli sä edes haluat olla sen huoran kanssa. Daniel nielaisi, hän tajusi sanoneensa liikaa, olisi parasta lähteä.

- Daniel! Thomas huusi ja juoksi poikansa kiinni. Hän tarttui tätä käsivarresta ja käänsi itseensä päin. Jos Daniel olisi tosissaan tapellut isänsä kanssa, hän olisi fysiikkansa puolesta ehdottomasti voittanut. Henkinen yliote ja vihaisen ihmisen voimat olivat kuitenkin liikaa. Thomasin ote oli luja, eikä Daniel voinut kuin purra hampaitaan yhteen.
- Tämä ei saatana jatku näin! Sinä kerrot, helvetti nyt! Heti! Thomas ravisteli Danielia, eikä ihmetellyt kun tämä ei vastustellut.
- Vittu lopeta, Daniel sanoi hetken kuluttua ja riuhtoi itsensä irti.
Thomas värähti. Kyyneleet Danielin silmissä ei ollut yleinen näky. Daniel haroi hiuksiaan ja käänsi katseensa sivulle.
- Mitä sä haluat? Kysymys oli hiljainen.
- Totuuden.
Daniel katsoi isäänsä anovasti.
- Totuuden Daniel.

Se olisi ollut helpompi huutaa vihaisena, se olisi ollut loistava ase tyrmätä vastustaja. Daniel ei kuitenkaan ollut vihainen, hän oli surullinen ja epätoivoinen.
- Katso minua ja kerro.
- En.
- Katso.
- En.
- Katso.
- Haista vittu.
- Anteeksi.
- Et saa, etkä anna. Sinä panet Hagmania ja mutsi panee Pekkiä.
Daniel ei katsonut isäänsä, mutta osasi kuvitella tämän ilmeen. Hän kuuli autonavainten kilahduksen kun ne lensivät maahan hänen eteensä. Totuus on synti, Daniel ajatteli haikeasti.


-   Miks sä kerroit?
- Siks koska sä et kertonut.
- Mä pyysin jo anteeks.
- Joo, vittu ihan sama.
- Kittyllä on tänään ne bileet.
- Mä lähden tänään Englantiin.
- Daniel?
- En halua puhua.
Mp3-soitin on kirous.

Joanna katsoi suu viivana ajavaa veljeään. Daniel näytti siltä kuin olisi hetkellä millä hyvänsä alkanut itkemään. Joannan teki mieli halata Danielia ja silittää tämän kiiltäviä hiuksia. Hän kuitenkin vain hymyili veljensä herkkyydelle, oli harvinaista nähdä Daniel niin melankolisessa mielentilassa.

Yli tunnin he olivat olleet hiljaa. Vähäisten sadepisaroiden ropina teki tunnelmasta apaattisen, Joanna havahtui kun huomasi Danielin pysäyttävän auton kauppakeskuksen eteen.
- Mun on pakko saada viinaa, Daniel sanoi ja katsoi Joannaa kuin lupaa kysyen.
- Et kyllä juo. Millä helvetillä me päästään kotiin?
- No pyydän jonkun kaverin hakemaan. Vai haluatko sä ajaa?
- Sä oot idiootti, Joanna sanoi ja naurahti pienesti, hän oli tympääntynyt veljensä ailahtelevaan käytökseen.
- Miten niin? Briteis ajaa kaikki alaikäiset.
- Ei huvita, Joanna haukotteli, - soita nyt heti niille kavereilles.
- Mitä sä haluat?
- Mennä kotiin.
- Juoda?
- En mitään, lähden shoppailemaan.


Joanna ei voinut uskoa, kuinka hänen veljensä oli onnistunut hankkimaan niinkin typeriä ystäviä.
 Kuski ajoi reilusti yli nopeusrajoitusten uutuuttaan hohkaavalla autollaan, muut autossa olijat, Joannaa lukuun ottamatta, näyttävät juovan itsensä sammuksiin.
- Kumpaa panisit, mua vai Anderssonia? Nauravasilmäinen poika kysyi ja nyökkäsi kuskiin päin.
- Kumpaa Sebastian joisit, kusta vai poron kusta? Joanna katsoi poikaa kyllästyneenä ja jatkoi tylsistyneeseen sävyyn, - teidän kanssa on ihan kuolettavaa matkustaa selvinpäin.
- Ja sä olet ihan kuolettavan tylsä selvinpäin, Daniel katsoi takapenkillä istuvaa siskoaan silmät lievästi seisoen.
- Pitäisikö mun sitten olla jollain tavalla viihdyttävä? Hitto me odotettiin yli viis tuntia!
- Big D, ehti ainakin vetää hyvät aloittelut siinä ajassa, onni onnettomuudessa katsos. Nauravasilmäinen poika alkoi nauramaan ja sai muutkin hymähtämään.

Joanna tunsi käden hierovan reittään ja kuuli käheän kuiskauksen: ”Mua sä voisit kyllä viihdyttää.”
- Hyi saatana Matias! Joanna kirkaisi ja työnsi lihavan pojan käden pois.
- Mikä mussa on vikana? Poika kysyi nauraen ja otti huikan viinapullostaan. Joanna katsoi poikaa silmät suurina, tämä oli uskomattoman kuvottava tapaus.
- Kaikki, Joanna sanoi neutraalilla äänellä.
- Oletko sä rassukka aivan varma? Lihava poika sanoi ja siirsi Joannan kämmenen housunsa vetoketjulle. Joanna tunsi pojan kohonneen erektion ja oli varma, että oksentaisi.
- Hyi helvetti! Joanna kirkaisi ja veti kätensä pois. – Sebastian, meidän pitää vaihtaa paikkoja. Daniel! Etkö sä osaa hankkia kuin kuvottavia kavereita?
Kaikki autossa olevat pojat nauroivat yhteen ääneen, kovaa, kännistä naurua.
- Uskomatonta, Joanna tuhahti. – Teidän kanssa ei voi matkustaa selvänä, antakaa tänne sitä viinaa.

He olivat Joannan ja Danielin talon edessä. Joanna yritti kömpiä autosta ulos ja oli tukehtua omaan hihitykseensä.
- Pidetään meillä bileet! Kostoksi Kittylle! Pojat tulee nyt meille ja ottaa pari isoa kihoa! Daniel huusi kovaan ääneen ja seisoi auton vierellä muita odottaen.
Joanna pääsi autosta ulos, mutta kaatui lähes heti maahan. – Ai saasta, auttakaa mua. Joanna kävi nurmikolle makaamaan ja laittoi silmänsä kiinni.
- Stennwallin sisarukset jälleen kuoseissa, kuski sanoi ja hymyili huvittuneesti.
- Ja kohta on Anderssoninkin aika ryhtyä meihin! Daniel huusi ja yritti pitää tasapainonsa. Lihava poika makasi auton takapenkillä ja nauravasilmäinen yritti soittaa ystävälleen.
- No kai me sit tullaan, kuski sanoi ja nousi autosta.

Joanna heräsi pimeästä huoneesta, jostakin kaukaa kuului musiikin jytke. Hän tunsi hikiset kädet paljailla rinnoillaan ja käsien etenemisen hänen takapuoltaan kohti. Kädet avasivat Joannan housujen nappeja ja vetivät housuja pois. Joanna jäykistyi. Hän ei tiennyt missä oli ja kenen kanssa. Joanna yritti puhua, mutta ei saanut ääntä kurkustaan, hän tunsi sormet sisässään.
- Mitä helvettiä? Joanna sai aikaan kuiskauksen ja tarttui koskettelijan käteen. Koskettelija hyssytteli hiljaa alkoi nousta Joannan päälle.
- Kuka hitto sä olet? Joanna sai ääneensä jo hieman voimakkuutta. Hän kuuli lisää hyssyttelyä ja tunsi nyt hikiset kämmenet sisäreisissään ja kuolaiset huulet kasvoillaan.
- Lopeta, Joanna sanoi tomerasti. Pojalla ei ollut aikomustakaan lopettaa. – Hyi vittu, lopeta! Joannan ääni oli kiukkuinen, mutta ääntä ei lähtenyt paljon.
- Ole nyt jo hiljaa, poika huokasi ja tarttui Joannaa ranteista, hän nosti Joannan kädet tämän niskan taakse ja alkoi nuolemaan tytön rintoja.
Joanna veti syvään henkeä, hän ei päästäisi poikaa sisäänsä, häntä ei raiskaisi enää kukaan.
- Auttakaa, Joanna yritti huutaa, hän ei kuullut omaa ääntään, mutta pinnisteli kaikilla voimillaan. –Auttakaa, auttakaa! Hyi saatana! Auttakaa!

Huoneeseen syttyi valot. Poika irrotti otteensa Joannasta. Joanna siristeli silmiään, hän ei vielä nähnyt kunnolla.
- Mitä helvettiä! Se oli Kitty. Kittyn ääni kuulosti lujalta ja järkyttyneeltä. –Mitä helvettiä sinä Alexander Andersson teet mun parhaan ystäväni kanssa? Kuvottavaa! Oletko sä Joanna kunnossa? Joanna?
Joanna huomasi olevansa vanhempiensa huoneessa. Heidät kotiin tuonut kuski kiskoi housuja jalkaansa ja Kitty seisoi järkyttyneen näköisenä ovella.
- Paljon kello on? Joanna kysyi ja katsoi anovasti ystäväänsä. Kitty juoksi halaamaan Joannaa ja katsoi samalla vihaisesti huoneessa olevaa poikaa.
- Sä et muuten lähde täältä minnekään, Kitty huusi ja nousi Joannan luota. – Mitä sä meinasit äsken tehdä? Mitä vittua sinä limainen isätön hinttari meinasit äsken tehdä? Saatanan ruma paska, et tule kyllä ikinä pillua saamaan. Vaikka sä olisit maailman viimeisin mies, mä en sulle antais, ja voit olla varma ettei kukaan muukaan tule antamaan. Hyi vittu Andersson, luuletko sä etten mä kerro tästä kaikille? Vittu kaikille! Tajuatko sä edes miten paska jätkä sä olet?
- Pää kiinni huora, poika sanoi ja lähti kävelemään ovelle päin.
- Mihin vittuun sä luulet meneväs? Kitty huusi ja juoksi pojan perään.

Joanna ei vielä täysin ymmärtänyt mitä oli tapahtunut. Hän tajusi olevansa alasti ja kietoi ohuen peiton ympärilleen.

- Älä viitsi huutaa Kittyli, Joanna on aika innokas seksin harrastaja. Mistä sä voit tietää ettei se itse halunnut panna Andessonia? Joanna kuuli Danielin tutun äänen ja hymyili hieman. Hän käveli portaita alas ja näki olohuoneessa olevan muutamia ihmisiä.
- Miten sä voit olla tuollainen kusipää Daniel! Vittu se on sun siskos! Tajuatko?
- Kuinka paljon sä oikein olet juonut? Haluutko kenties sikarin? Daniel ojensi Kittylle sikarirasiaansa.
- Mä haluan! Joanna huusi ja käveli veljeään kohti.
- Katsos vaan, meidän raiskattukin heräsi, Daniel nauroi ja katsoi peitto päällään hoippuvaa siskoaan. 

Klara-nne

  • ***
  • Viestejä: 110
  • aurinko on, tuuli on, tähdet on liikaa
Vs: Laudathut, K-13
« Vastaus #21 : 06.07.2008 17:25:00 »
Kiitos paljon kommenteistasi Nemethys :p On vähän kestänyt näiden kahden viimisen osan lisääminen. Nyt sitten sain ne vihdoinkin valmiiksi :D

Klara-nne

  • ***
  • Viestejä: 110
  • aurinko on, tuuli on, tähdet on liikaa
Vs: Laudathut, K-13
« Vastaus #22 : 06.07.2008 17:25:34 »
                            Osa 11


Daniel katsoi sikaria polttavaa siskoaan ja epäröi esittää kysymyksensä.
- Eihän Andersson oikeasti tehnyt sulle mitään?
Joanna oli pitkään hiljaa ja yritti saada ääneensä varmuutta ja hauskuutta.
- Ei tietenkään, Joanna toivoi ettei Daniel huomaisi teennäistä naurahdusta.
- Varmasti?
Joanna nyökkäsi päällään, mutta ei pystynyt estämään kyynelten nousua silmiinsä. Hän käänsi päänsä Danielista poispäin ja veti syvään henkeä. Nyt ei saisi murtua.
- Joanna? Daniel sanoi epävarmalla äänellä. – Oot sä ok?
- Joo joo, vähän hutera olo vaan.
- Samoin, Daniel naurahti.

Kello oli viisi aamulla, valtaosa juhlijoista oli jo sammunut tai nukahtanut. Joanna näki lasioven läpi Kittynkin nuokkuvan nojatuolissa.

- Miten Kitty muuten tiesi tulla tänne?
- Sepi varmaan soitti sille. Luuli saavansa tyydytystä, Daniel nauroi, –miten niin?
- Muuten vaan, sillähän oli ne bileet ja. Joanna ei pystynyt enää pidättelemään itkuaan. Hän tunsi kyynelten kirpoavan poskiaan pitkin valtavana virtana. Mitä jos Kitty ei olisi tullut?
- Anteeks, Joanna sai kuiskattua.
- Miks sä pyydät anteeksi? Danielin ääni oli vihainen. – Miksi vitussa sä pyydät anteeksi?
Joanna tärisi, hän ei olisi halunnut käydä tätä keskustelua veljensä kanssa.
- En tiedä, Joannan ääni oli kimeä. Hän tunsi olonsa todella heikoksi, eikä saanut itkuaan loppumaan. – Joanna, miksi sä itket? Daniel tuijotti siskoaan kummastuneena.
- Jos mä kerron niin sä vihaat mua.
- Mistä ihmeestä sä olet saanut päähäsi että mä vihaisin sua? Danielin ääni oli ärsyyntynyt. Hän istuutui turhautuneena rautaiselle tuolille ja katsoi hiljaista siskoaan mietteliäänä. – Joanna, mun mielestä sun pitäisi –
ovi aukesi Kittyn astuessa terassille. Daniel huokasi.
- Voitko häipyä Daniel? Mä haluan puhua Joannan kanssa.
- Mikä sun ongelma on Krista-Maria? Daniel sanoi ja tuhahti Kittylle ärtynyt ilme kasvoillaan.
- Mun ongelma? Kitty pyöristi silmänsä ja katsoi Danielia epäuskoisesti. - Sun kaveri raiskas sun siskon ja sä et edes vaivaudu uskomaan sitä. Kenelläköhän tässä on ongelma?
- Joanna sattuu olemaan vähän erimieltä tuosta sun raiskausteoriastasi Krista-Maria.
- Älä käytä tuota nimeä kiitos. Ja mitähän helvettiä tarkoitat? Kitty katsoi ihmeissään Joannaa, joka tuijotti ilmeettömänä jonnekin kauas. – Etkö sä kertonut Danielille? Joanna?
Joanna havahtui ja kohdisti kysyvän katseen ystäväänsä.
- Niin, että etkö kertonut Danielille mitä Anderssonin kanssa tapahtui?
Joanna puri huultaan. – Mitä sä oikein selität? Ihan vapaaehtoisesti mä sen kanssa olin.
- Jaa vapaaehtoisesti? Kitty ei ollut uskoa kuulemaansa. – Voisitko Daniel nyt häipyä?
Daniel kohautti olkapäitään ja lähti.

- Miksi sä et kerro sille?
- Miksi kertoisin?
- Se vois auttaa. Millainen olo sulla on?
- Kamala, Joanna sanoi ja itki.


Joanna käveli pellolla, ilta alkoi hämärtyä. Tuli kylmä. Joanna kuuli jotakin kaukaa ulvontaa. Sitten olikin yö. Kuu paistoi suurena ja kaikki näytti vieraalta. Yhtäkkiä jostakin kuului valtava räsäys ja rääkäisy. Joanna kiljui. Hän yritti juosta pellon toiseen päätyyn, mutta huomasi seisovansa paikallaan. Joku repi häntä hiuksista, toinen ranteista, kolmas puri hänen huultaan. Joanna itki ja vaikersi. Oli kuuma. Joanna kuuli ovikellon soivan. Oliko hän kuollut ja soitti Jumalan ovea? Ääni toistui. Joanna heräsi.

Eteisen kivinen lattia ja koristetyyny päänsä alla ei ollut paras mahdollinen petivalinta. Selkää särki valtavasti. Ovikello soi kolmannen kerran. Joanna huomasi olevansa alasti peittonsa alla. Hän kietoi peiton ympärilleen ja käveli vaivalloisesti avaamaan ovea.

- Mitä sulle on tapahtunut? Joanna kirkaisi ja katsoi verta valuvaa veljeään. Daniel ohitti Joannan ja käveli rivakasti kohti yläkertaa.

- Sun pitää mennä terveyskeskukseen.
- Mitä mä siellä tekisin?
- No anna mun edes auttaa.

Daniel katsoi Joannaa hyvin epäröivästi, mutta antoi tälle kuitenkin puhdistusaineen ja pumpulin. Hän istuutui kylpyammeen reunalle ja puristi silmänsä kiinni. –Toi sattuu saletisti ihan saatanasti.
- Tässä lukee ettei aiheuta kirvelyä, Joanna valehteli ja kaatoi ainetta pumpuliin. Hän kosketti varovasti Danielin auennutta silmäkulmaa ja osasi kuvitella veljensä kivun.
- Ai saatana! Jaa ei kirvele. Voi jumalauta vittu perkele. Lopeta!
- Enää kaksi kohtaa, Joanna sanoi ja katsoi inhoten veljensä poskessa ja leuassa olevia ruhjeita. – Kenen kanssa sä tappelit ja miksi?
- Ai saatana, älä paina noin lujaa.
- Sori. Niin kenen?
- Anderssonin, Daniel vastasi hiljaa.
- Anderssonin! Minkä takia?
Daniel huitaisi siskonsa käden pois ja nousi seisomaan. – Sä et voi väittää ettet muista.
- Muista mitä?
- Jumalauta Joanna, sä väitit eilen et Andersson pani sua väkisin.
Joanna sävähti. Hän yritti muistella eilisen tapahtumia, mutta muisti ainoastaan tavanneensa Kittyn. Sitten hänen mieleensä palautui muistikuva vanhempiensa huoneesta ja housuja jalkaansa vetävästä Alexander Anderssonista.
- Muistan mä jotain. Tai siis, sanoinko mä että se raiskas mut? Joanna naurahti hieman.
- Uskomatonta, sä et voi olla tosissasi.
- Sori, mutta en mä yleensäkään muista mitään illan tapahtumia. Ja kännissä on taipumusta dramatisoida.
- Lopeta toi idioottimainen hymyileminen ja puhu sen parhaan kaveris kanssa.
Daniel lähti kylpyhuoneesta ja jätti hämmästyneen Joannan seisomaan pumpulituppo kädessään.


Daniel käveli ulkona etsien mahdollisia epämääräisiä asioita, kuten pulloja, kondomeja, laseja, lautasia, vaatteita, kenkiä tai peruukkeja. Hän pohti juuri, kuinka nostaisi nurmikolla olevat bokserit ja sukat roskasäkkiin kun kuuli puhelimensa soivan ”fath.”.
- Moi
- Terve, miten teillä on mennyt? Thomasin ääni oli matala.
- Ihan jees, mitäs sinne?
- Siitähän minä nyt soitinkin. Daniel.
Tauko oli pitkä.
- Niin?
- Tämä taitaa olla nyt minun ja äitisi osalta ohi. Minä lähden nyt ehkä kuukaudeksi merelle ja Mariia tulee varmasti alle viikon päästä takaisin kotiin.
- Ai. Daniel oli tyrmistynyt.
- Tuliko tämä yllätyksenä?
- Ei, kai. En mä tiedä. Mitä sä meinaat sit tehdä kun tuut takas? Siis asumisen suhteen?
- Siitä nyt en osaa vielä sanoa. Joanna kuitenkin asuu siellä äitinsä kanssa. Ja nyt on hyviä asuntokauppojakin saatavilla. Ehkäpä jopa New Yorkista. Osakkeiden arvo on valtavassa nousussa ja sikäli olisin varmaan muutenkin ostanut muutaman asunnon, ainakin sijoittanut yrityksen nimissä.
- Faija! Joanna ei voi asua mutsin kanssa. Kai sä sen ymmärrät?
- Ja mitenhän tuo pitäisi ymmärtää Daniel?
- Sä olet ihan uskomaton! Kai sä nyt näet miten huonot välit niillä on. Sitä paitsi mutsi on muutenkin aivan sekaisin. Joanna varmaan tappaa itsensä puolessa viikossa jos joutuu asumaan sen perfektionistin kanssa -
- Daniel!
- Se on totuus. Mä en kestäis asua sen kanssa viikkoakaan.
- Hyvänen aika, sinä puhut äidistäsi, Thomas tiuskaisi vihaisesti.
- Entä sitten? Eihän se ole enää edes sun vaimo, ei sun tarvitse sitä puolustella.
- Daniel, tämä keskustelu päättyy tähän.
- Luuletko sä, että mä kerron Joannalle sen tulevasta helvetistä? Luuletko sä oikeasti, että mä –
puhelu katkaistiin.


Klara-nne

  • ***
  • Viestejä: 110
  • aurinko on, tuuli on, tähdet on liikaa
Vs: Laudathut, K-13
« Vastaus #23 : 06.07.2008 17:42:41 »
                             Viimeiset päivät, viimonen luku

”Tapa mut tyhjyydelläsi”

Se lause soisi Thomasin päässä vielä vuosienkin jälkeen. Kun hän 70-vuotiiana katsoisi etupihalleen, hän tulisi vielä silloinkin muistamaan tuon päivän. Sinä päivänä hän menetti esikoispoikansa, sekä rakkaan kuopuksensa. Niin lähtivät lapset maailmalle. Tyttö itkien, poika taakseen katsomatta.

Daniel kertoi asian Joannalle tyypilliseen tapaansa, suoraan ja kaunistelematta.
- Faija soitti. Ne aikovat erota. Sä jäät mutsin luo ja mä lähden Englantiin. Sori.
- Sä et voi olla tosissasi, Joanna huudahti. – Mihin iskä muka muuttaa?
- En tiedä ja itse asiassa pahemmin kiinnosta. Danielin eleet olivat ylinäyteltyjä, Joanna huomasi sen jo veljensä puhetavasta.
- Okei, Joanna sanoi hiljaa ja huokasi epätoivoisesti.

Lapsien lähdettyä Thomas tunsi joka aamu piston sydämessään. Ajan kuluessa hän ehti jo valmistautua siihen. Tuska oli vihlova ja tuli usein heti herätessä, useimmiten se kesti vain hetken. Kyyneleet kirposivat silmiin vain silloin kun Thomas jäi ajattelemaan menneisyyttään. Olisiko jotakin voinut tehdä toisin?

- Daniel, Joanna kuiskasi heikolla äänellä, - mä en voi jäädä tänne.
- Et niin.
- Mitä?
- Et niin.
- Kiitos, kuiskaus oli aiempaa hiljaisempi.

Thomas ei alkuun uskonut sitä. Daniel uhosi aina. 12-vuotiiana Daniel huusi kyyneleet silmissä ettei enää koskaan palaisi kotiin. Kahden vuorokauden jälkeen Daniel tuli kyyneleet silmissä kotiin ja pyysi anteeksi. 15-vuotiaana Daniel soitti Tukholmasta ja totesi tyynesti viettävänsä kesänsä siellä, sanoisi Thomas sitten mitä tahansa. Kahden viikon jälkeen Daniel tuli kotiin ja kirosi luottokortit alimpaan helvettiin. 17-vuotiaana Daniel sanoi tulevansa lomilla kotiin, mutta meni usea loma, muutama vuosikin. Veljen oli kuoltava ennen kuin Daniel palasi kotiin. 19-vuotiaana kotoa lähdettyään ei Daniel enää palannut.

- Jos sä tulet mukaan, niin muistakin, että mä en ole mikään sun pelastaja. Daniel tuijotti Joannaa kiinteästi silmiin, hän halusi varmistaa vapautensa.
- Et tietenkään, Joanna sanoi varmalla äänellä.

Thomasin viimeinen keskustelu vanhimman poikansa kanssa oli nuorempaa kiivaampi.
- Daniel, sinä et tiedä mistään mitään, etkä voi edes väittää, että tietäisit.
- Faija, mä tiedän kaiken. Kaiken! Ymmärrätkö? Daniel katsoi isäänsä ilmekään rävähtämättä.
- Siinä tapauksessa minä en halua enää nähdä sinua. Thomas katsoi poikaansa haastavasti.
- Luuletko, että näkisit? Luuletko todella, että näkisit? Daniel huusi ja käveli pois. Viimeisen kerran hän käänsi selkänsä isälleen.


Anteeksi isä, meidän oli vain pakko lähteä.
Mietit varmaan, miksi minäkin lähdin, mutta Danielin kertoman jälkeen en pystyisi enää elää normaalisti. Daniel haluaa aina määrätä, mutta älä luule, että annan hänen tehdä niin minulle. Toisin kuin Daniel, minä en syytä sinua mistään. Pitäisikö sitten? Sen tiedät vain sinä. Vielä joskus me näemme! Joskus. Olit ihan hyvä iskä.
Rakkasudella Joanna

Kun Thomas ymmärsi tyttärensäkin lähteneen, hänen maailmansa murtui. Epäonnen keskellä vain ”joskus” antoi toivoa. Joskus tapahtui Thomasin ollessa 88-vuotias kuolinvuodepotilas.


Hei Rakkaani!
Minun aikani nyt sitten tuli. Se oli itsellenikin yllätys, sillä olin jo luopunut aikeistani. Ajattelin, usko tai älä. Ajattelin, että voisimme lähteä Amsterdamiin. Ihan totta, Hekakin sanoi, että sieltä voisi löytää parannuksen. Kuitenkin, elämä on vai pitäisikö sanoa oli, aivan liian haurasta räpiköitäväksi. Osaanhan minä uida, mutta kun koko perhe ja maailma painaa veden alle on melko vaikea päästä pinnalle. Kiitos, että päästit minut elämääsi ja uskon ja toivon ja tiedänkin, että tekemäni merkitsee sinulle enemmän kuin itse elämä. Annan sinulle kaiken anteeksi, sillä vain anteeksiannon avulla voi kuolla luottaen ja vain anteeksi antamalla voi päästä lentoon. Minä haluan lentää ja tiedän, että joskus, vielä joskus, elettyäsi hetken, koettuasi jotakin, sinäkin haluat. Lennä lintuseni kun siltä tuntuu! Älä itke elämääsi, elä kuolemaasi. Jos saan vielä pyytää yhden palveluksen, pidä Thomasin salaisuus omana tietonasi ja anna Danielille anteeksi puolestani, itse en näihin kykene. Elämä ei ollut minua varten, mutta kuka tietää, ehkäpä se onkin tarkoitettu sinulle. Kokeile! Kiitos vielä kaikesta. Tulen aina rakastamaan sinua. Vaikka elämäni oli haurasta, rakkaus kaikkeen nousi haurauden yläpuolelle. Usko taiteeseen ystäväni. Luota rakkauteen rakastettuni.
Elämänkumppanisi W Lucas

Valitettavasti Daniel tiputti kirjeen Emilian postiluukusta liian myöhään. Tyttöparka oli jo lentänyt.

Elämä vei kaikkia eteenpäin. Vuosia Kirstin syytti itseään poikansa perheen tuhoamisesta. Kuitenkin järkevänä ihmisenä, Edward Wirtasen tukemana hän ymmärsi onnistuneensa. Pitihän jonkun päästää pääskyset häkistään. Joanna kirjoitti, Kirstin kirjoitti, elämä rauhoittui. Kuollessaan tuoreen aviomiehensä rinnalla Kirstin näki kauniin valkohiuksisen pojan. Poika hymyili ja vilkutti, itki ilosta. Heillä tulisi olemaan niin paljon keskusteltavaa, Kirstin hymähti. Mikä hän olisi pojanpoikaansa nuhtelemaan, itsekin Joannan tavoin turvautui valkoisiin pillereihin. Kauniimpi on ihmisen kuolla rakastettuna, omassa kodissa hymyillen, oman rakkaan vieressä ja vielä niin elävänä, itse valitsemissaan vaatteissa ja upeissa hiuksissa. Sairaalan kaavut ovat rumia, se jo oikeuttaa tekoni, näin ajatteli hän vielä ennen ääretöntä aikaansa Williamin kanssa.