Kiitos jälleen kommentistasi Nemethys!
Osa 9
Auto nytkähti. Joanna avasi väsyneenä silmänsä. He olivat mummolan pihassa. Ilma oli sumuinen, valkoinen kartano seisoi harmonisena huurteen takana. Joanna hymyili, vihdoinkin perillä. Mustavalkoinen pyhä birma istui närkästyneen näköisenä kuistin edessä ja tuijotti tulijoita taivaansinisillä silmillään.
- Isadora! Joanna sanoi iloisesti ja nappasi vastahakoisen kissakaunottaren syliinsä. Kissa puski Joannaa ja pyrki samalla pois tämän syleilystä. Joanna laski kissan kuistin kaiteelle ja katseli tämän ruhtinaallista kävelyä.
- Tulkaa avaamaan ovi! Joanna huusi, mutta huomasi huudon olleen turha. Ulko-ovi kolahti ja talosta astui hengästyneen oloinen nuori poika.
- Hei ja anteeksi. Olen Rouva Högdawnin kissanhoitaja ja hän pyysi minua tulemaan teitä vastaan. Ettehän odottaneet kauaa? Joanna hymyili tummahiuksiselle, hieman latinon näköiselle pojalle.
- Ei, just tultiin ja olis meillä ollut kyllä avainkin.
- Vai niin, no matkalaukut pitää kuitenkin avustaa sisälle. Poika totesi ja lähti kävelemään autolle, auton luona viivyttelivät vielä kaikki muut paitsi Joanna.
Sisällä tuntui lapsuus. Siellä oli hieman liian kylmä ja raikas ruusujen tuoksu tulvahti heti kylmään eteiseen astuttaessa. Puulattiat oli maalattu kiiltävän valkoisiksi ja ikkunat loistivat kirkkaina aamuaurinkoa vasten. Joanna epäili kellon olevan enintään kahdeksan. Kauneudestaan huolimatta vanha puutalo vaikutti eniten kesänviettopaikalta, ei ollut ihme, että Kirstin muutti aina talviksi kaupunkiasuntoonsa.
- Okei, helvetti on jäätynyt, Daniel sanoi ja katsoi Joannaa ihmeissään – eikö sulla ole kylmä?
- Alakerta on valitettavasti viileä, mutta teille on lämmitetty huoneet keskikerroksesta. Se oli kissapoika, joka piteli käsissään kahta matkalaukkua. – Seuratkaa minua, poika sanoi ja lähti rivakasti kävelemään kohti rappusia.
Joannalle varattu huone oli kaunis. Ikkuna oli suuri ja sänky valtava. Huonetta koristivat sinisten ruusujen lisäksi pienet posliinimaljakot ja valkoinen siro piironki. Seinät olivat luonnonvalkoiset, samoin taidokkaasti muurattu takka. Huone oli lämmin, mutta lattiasta hohkasi viileys ja ikkunasta tuli pieni veto. Joannaa ei haitannut, hän vihasi nukkumista liian kuumassa, lisäksi pieni kylmyys teki sängyn entistäkin houkuttelevammaksi.
Joanna heräsi ihanasta sängystään. Kello oli 15.06, oli outoa että hänen oli annettu nukkua niin pitkään. Yleensä mummolla oli lounas tasan kello 14.30 ja kaikkien oli oltava läsnä, poissaoloa ei katsottu hyvällä. Ehkäpä Kirstinin itse poissa ollessa lounasta ei pidetty niin tärkeänä, ihmisten annettiin levätä. Joannalla oli kuitenkin nälkä ja ruokaa oli saatava. Kylläisenä voisi taas nukkua.
- Jaaha, sinäkin pääsit ylös. Tuntuu olevan äitinne puolelta perittyä tuo unen tarve.
Joanna haukotteli ja katsoi tietokoneella puuhailevaa isäänsä. Alakerrassa oli edelleen kylmä. William ja Thomas olivat aina olleet virkeitä.
- Vähän väsytti, autossa ei oikein saanut unta. Teet sä töitä?
- En, kunhan tarkkailen paria sivustoa. Hyvältä näyttää, kyllä sillä Hagmanilla on sijoitusvainua. Isä näytti varsin tyytyväiseltä. Joanna hymyili ja käveli valtavaan keittiöön.
Keittiö oli hyvin moderni. Sellaista ei olisi osannut olettaa olevan niin vanhassa ja klassisen tyylisessä talossa. Lattia oli marmoria ja tasot kiveä. Daniel istui pienen lasipöydän ääressä ja luki lehteä, tarkemmin katsottuna tämä piti silmiään kiinni.
- Miks täällä ei ole kokattu mitään? Joanna kysyi pettyneenä kun ei haistanutkaan ruoantuoksua.
Daniel avasi silmänsä ja katsoi Joannaa hölmistyneenä.
- Mistä hitosta mä tietäisin? Ehkä mummon palvelusväki on myöhässä tai kaikki on ottanut loparit, kun täällä on niin helvetin kylmä!
Joanna istui veljensä viereen ja laski päänsä käsiensä varaan. Väsytti. – Tuo mulle tyyny ja viltti niin oot maailman paras veli.
- Haista vittu ja tee jotain ruokaa. Sehän on ollut teidän turhakkeiden tehtävä vuosituhansien ajan.
- Mä oon aika varma, et jo antiikin Kreikassa miehet valmisti itse itselleen ruokansa. Anna mulle hupparis niin oot maailman kivoin. Joanna katsoi veljensä päällä olevaa lämpimän näköistä paitaa.
- Osaisikohan se kissapoika tehdä mitään? Danielin silmissä syntyi toivonpilke ruoan saamisesta. Joanna nauroi –hyvä jos se hintti osaa edes runkata. Daniel kohautti olkapäitään – me ollaan ihan surkeita.
- Niin ollaan. Syödäänkö pähkinöitä ja juodaan viinaa? Täällä on aina suolapähkinöitä ja alkoholia. Joanna näki jo edessään vodkamartinin ja pähkinäkulhon.
- Okei, ala sä vaan spugekurreks mä lähden hakemaan oikeeta ruokaa. Daniel sanoi, hän nousi pöydästä ja lähti.
Joanna istui laiturilla ja katseli sinertävää vettä. Tekolammen rannantuntumassa uiskenteli viisi hanhea. Hanhet pitivät kovaa meteliä, Joannaa seurannut Isadora tuijotti näitä uteliaan närkästyneenä. Joanna huokasi ja otti kengät jalastaan. Vesi oli viileää, mutta ei kylmää. Joanna olisi halunnut Brianin vierelleen. Hän olisi halunnut harrastaa romanttista seksiä tässä valkoisella laiturilla. Aurinko paistaisi kauniisti ja Joanna tuntisi Brianin kylmän, mutta lämpöä hohkaavan vartalon. Hän tuntisi väristyksen joka sinkoaisi aina varpaisiin saakka. Hekumallista seksiä syksyn imelässä ilmassa, sitä Joanna tahtoi.
Ruoho oli märkää ja maa hohkasi pientä kylmyyttä. Joanna käveli siististi ajettua tietä, nurmi oli korkeintaan kaksi senttimetriä pitkää. Isadoran pienet maukaisut kuuluivat tuulessa tämän uskollisesti seuratessa Joannaa. Joanna kuuli puhelimensa soivan. Hän ei edes muistanut, että oli ottanut sen mukaansa.
- Moi Kitty, Joanna vastasi.
- Moi narttu. Missä sä olet? Mulla on mahtava idea, lähdetään miniristeilylle Viljamin isän paatilla. Vähän sampanjaa ja pajaa ja miehiä, no kyl sä tiedät. Kitty nauroi.
- Oi, kuulostais niin ihanalta, mutta mä olen vankina mummolla. Joanna valehteli hieman, ei hän vankina ollut. Mummolassa oli yllättävän hyvä olla. Kaukana kaikesta kamalasta.
- Otan osaa, mutta hei, eikö Danielkin ole siellä? Voisittehan te ajaa tänne. Mulla onkin hirveä ikävä Dania!
- Vitsi mä en kyl tiedä, kun me tultiin vasta ja ollaan vaan yhdellä autolla. Mutta onko sulla perjantaina ne bileet?
- Joanna, jätätkö sä jotain kertomatta? Normaalisti sä olisit jo käskenyt Dania ajamaan tänne tai tilannut taksin.
- Niin, mutta se ajoi tänne just koko yön ja taksissa on aivan kamalaa istua yksin niin pitkä matka. Tietenkin mä tulisin jos se vaan olis mahdollista. Mutta nähdäänhän me perjantaina?
- Tietenkin nähdään! Oot rakas.
Kitty lopetti puhelun.
Joanna oli kateellinen Kittylle. Tämä kun oli syntynyt helppoon elämään. Kitty pystyi huoletta suunnittelemaan juhlia, risteilyjä, kampauksia ja lomia. Hän kävi kouluakin huolettomasti, suurin ongelma oli ollut espanjan kieli. Kittyllä oli ollut espanjalainen poikaystävä, mutta kielen opettelu oli ollut liian turhauttavaa ja aikaa vievää. Mitään ylitsepääsemätöntä ei Kitty koskaan ollut kokenut. Kateus on pahe, Joanna mietti ja katsoi valkean talon takana olevaa puutarhaa.
Joanna ei olisi halunnut mennä sinne, mutta puutarha veti häntä puoleensa. Joanna kuuli puutarhan kuiskauksen ”takaisin lapsuuteen, takaisin lapsuuteen”. Puutarha puhui lapsen, Williamin äänellä.
Joanna seisoi lähellä suurta omenapuuta, puussa kasvoi punaisia suuria omenia. Herkullisten omenoiden sijaan Joanna näki korkealla puussa poikittain olevan laudan. Hän tunsi surua, pakokauhua ja ahdistusta. Äänet kaikuivat Joannan päässä. ”Sattuko? Sattuiko pahasti?” ” Mä vihaan sua!” ”Iskä tuu tappaa Daniel! Iskä tuu tappaa Daniel!”
Joanna haukkoi henkeään. Jalat pettivät alta. Joanna oli polvillaan ison omenapuun vieressä ja tunsi valtavat kärsimyksen kyyneleet poskillaan, tykytys kaulassa voimistui. Tästä on selvittävä yksin, Joanna ajatteli. On taisteltava, käveltävä omilla jaloilla helvetillinen suo lävitse. Yrityksistään huolimatta Joanna ei saanut itseään liikkeelle. Hän kävi makaamaan pitkän nurmen sekaan ja katseli sinistä syystaivasta. Olo oli halvaantunut. Vain mätien omenien tuoksu ja lintujen syksyinen muuttolaulu kantautuivat Joannan aisteihin. Hän haistoi myös ruohikon, siitä ei tullut mieleen golfkenttä tai Danielin ruohoiset futiskengät, ainoastaan villi ja vapaa William. ”Miksi?” Joanna kuiskasi ja sulki silmänsä.
”Suruttoman suvenlapsen lailla paljain jaloin käydä tahtoisin, jälleen lapsuuteni kultamailla ajatuksin rakkain avoimin. Soisi suventuulet niin kuin urut, kuljettaisi kauas suuret surut. Kyyneleet pois kuivuis vihdoinkin.
Kun katsoo maailmaa enkelin silmin, niin nähdä voi sen kauneuden. Niin viaton kun katse on, voi nähdä sateella auringon. ”
Williamin lapsenääni oli kaunis. Joanna tunsi kyyneleen valuvan poskellaan, hän avasi silmänsä. Ei se ollutkaan kyynel, vain sadepisara.
Omena oli makeaa, ei liian pehmeää eikä liian kovaa, täydellistä. Joanna ihmetteli ihmisiä jotka eivät tykänneet omenoista, esimerkiksi Daniel, tämä ei muutenkaan syönyt juuri mitään hedelmiä. Joanna oli päivän aikana syönyt pelkästään omenoita ja pähkinöitä. Ilta oli jo hämärtynyt, hän katseli huoneensa ikkunasta sivupihalle. Pihavalo heijastui uima-altaalle, allas oli täynnä vihreää vettä. Tuollaisessa ei mielellään uisi, Joanna ajatteli. Hän olisi halunnut lisää omenaa, mutta ei uskaltanut hakea enää ulkoa.
- Joanna, Joanna kuuli takaansa kuiskauksen. Hän järkyttyi eikä kyennyt liikkumaan. Miksei William jättänyt häntä rauhaan?
- Joanna, kuiskaus oli lujempi, äänessä oli kärsimättömyyttä. Williamin äänessä ei koskaan ollut kärsimättömyyttä. Joanna helpottui ja kääntyi. Hän näki Danielin, joka ei todellakaan ollut selvillä vesillä. Danielin pupillit olivat pienentyneet ja silmät näyttivät tummansinisiltä palloilta. Tämä hymyili hyvin peittelemätöntä hymyä ja otti tukea ovenkarmista.
- Tule, Daniel sanoi ja katsoi Joannaan haastavasti.
- Minne? Joanna kysyi ja haukotteli.
- Ala tulla, Daniel sanoi ja lähti kävelemään käytävää kohti.
Joanna seurasi veljeään sanomatta mitään. Hän tunsi itsensä Isadoraksi, joka päämäärää tietämättä seuraa edellä kulkevaa ihmistä. He kävelivät neljänteen kerrokseen, siellä oli pelkkä ullakko. Ullakolla oli hämärää ja haisi vanha hirsipuu.
- Daniel, mitä helvettiä me täällä tehdään? Aiotko sä tappaa mut? Joanna yritti keventää tunnelmaa nauramalla. Häntä karmi.
- En, ehkä, en mä tiedä. Mitä sä kysyitkään? Daniel sanoi ja avasi samalla kattoluukkua. Joanna ymmärsi viimein mitä he olivat tekemässä.
- Mä en todellakaan tule sinne katolle, Daniel! Et ole kyllä säkään menossa, jos tuolta tippuu niin kuolee taatusti.
- No älä tipu, ellet halua. Mä haluan että sä tulet.
Daniel nosti seinään nojanneet tikapuut luukulle ja kiipesi ketterästi katolle. Joanna kiipesi varovasti perässä.
- Sä olet hullu, Joanna sanoi ja meni katonharjalle istumaan.
- Ota, Daniel sanoi ja tarjosi siskolleen palavaa savuketta.
- Onks tää varmasti puhdasta? Joanna kysyi ja otti varovasti savukkeen käteensä.
- Se pitää itse testata, Daniel nauroi ja kaivoi esiin muovisen vodkapullon.
- Oliks sulla joku tarkoituskin tulla tänne? Joanna kysyi ja katsoi vierellään makaavaa veljeä, joka piti päätään rennosti siskonsa sylissä. Daniel tuijotti pimeää taivasta ja näytti olevan jossain muualla.
- Oikeasti Daniel, Joanna heilautti jalkaansa, jotta saisi veljensä havahtumaan.
- Ei puhuta mitään, Daniel kuiskasi ja otti siskoaan kädestä.
Joannasta oli turhauttavaa istua talonkatolla autuaassa hiljaisuudessa. Danielista ei ollut seuraa, eikä savuke näyttänyt vaikuttavan. Hän otti vodkapullon veljensä kädestä ja kaatoi mukavasti polttelevaa juomaa kurkkuunsa.
Joannaa ei väsyttänyt. Hän oli istunut katolla ainakin puolituntia, ajattelematta mitään sen kummempaa. Danielin pää tuntui painavalta, Joanna luuli veljensä nukkuvan, mutta näki tämän ammollaan olevat silmät.
- Okei nyt me häivytään täältä, Joanna sanoi nosti veljensä pään sylistään. Noustessaan seisomaan hän tunsi ainakin vodkan vaikutuksen. Olo oli epätodellinen ja paikat olivat pienen kännihuurun peitossa. Joanna auttoi Danielin ylös ja he lähtivät laskeutumaan tikapuita alas. Kylmä ullakkokin tuntui lämpimältä. Daniel kaatui heti päästyään tikapuut alas, eikä Joanna jaksanut auttaa tätä. Hän meni istumaan veljensä viereen ja päätti levätä hetken.
Daniel heräsi lintujen lauluun. Hän avasi uupuneena silmänsä ja järkyttyi. Hän ei tiennyt missä oli. Huone oli täysin outo. Se näytti vanhalta liiteriltä, jossa oli kattoluukku tai vastaava. Lattia oli ikivanhaa puuta ja helvetin pölyinen. Daniel säikähti vielä enemmän huomatessaan siskonsa makaavan vanhan sohvan päällä. Sohvaa katsoessaan Daniel muisti missä oli. Mummon vintissä, tietenkin!
Hän oli eilen puhunut pitkän puhelun englantilaisen ystävänsä kanssa ja poltellut samalla kannabista. Paljoa hän ei muistanut, mutta nettiporno ja kannabis oli ihan käypä yhdistelmä. Oli vaikea käsittää miten ihmeessä hän oli joutunut Joannan kanssa ullakolle. Ilmeisesti Joannakin oli ottanut jotakin, koska suostui nukkumaan paskaisella sohvalla. Joanna oli tietysti humalassa tullut pyytämään häntä seurakseen katolle. Daniel ajatteli Joannan naurettavia ideoita, tällä tuntui olevan pakkomielle tehdä kaikkea typerää.
- Joanna, Daniel sanoi ja ravisteli siskoaan hereille. Joanna avasi silmänsä ja näytti olevan vieläkin sekaisin. Joannan silmät poukkoilivat edestakaisin ja puhe sammalsi.
- Daniel, miks sä halusit tänne? Oliko sulla joku syy tulla tänne? Mennäänkö uimaan?
- Miten sä voit olla vieläkin noin päissäs? Kello on varmaan kahdeksan. Daniel tajusi vastauksen nähdessään muovisen vodkapullon ”Saarenmaavodka 80%”. ”Vittu”, Daniel sanoi, hän muisti kuinka oli eilen tutkinut Kirstinin viinavarastoja.
Daniel nosti Joannan syliinsä ja toivoi hartaasti, että vanhemmat eivät näkisi heitä. Mariia luultavasti nukkuisi vielä ja Thomas olisi alakerrassa tekemässä jotakin. Reitti olisi selvä.
Epäonnekseen ei ollut.
Daniel käveli toisen kerroksen käytävää pitkin kun näki isänsä lähestyvän toisesta päästä.
- Ole hiljaa, Daniel kuiskasi siskolleen.
- Mitäs kummaa tämä nyt? Thomas katsoi ihmeissään poikaansa.
- Joanna oli kävellyt unissaan mun huoneeseen ja nukahtanut lattialle. Vien sen takaisin sänkyynsä.
Thomas tuijotti Danielia pistävästi. – Eihän sinun huoneesi edes ole siellä suunnassa, mistä te oikein olette tulossa? Yläkerrasta kuului räsähdys. Danielin peli oli menetetty. Kattoluukku pamahti kiinni.
Thomasin jäädessä kummastelemaan ääntä Daniel lähti rivakasti Joannan huonetta kohti. Kiireessä Daniel törmäsi äitiinsä ja kaatui. Joanna tipahti Danielin sylistä lattialle ja virnisti.
- Hyvä jysäys.
Thomasin huutaessa Daniel tuijotti herkeämättä siskoaan. Tämä näytti olevan vielä totaalisen sekaisin. He olivat alakerrassa ja istuivat suuren pöydän ääressä, virekäin kuin pahaiset oppilaat. Thomas oli saarnaava opettaja, Daniel ja Joanna kurittomia lapsia.
- Mikä ihme saa teidät tekemään sellaista? Mikä!
Joanna hymyili kännistä hymyään ja katsoi isäänsä huvittuneena.
- Älä iskä stressaa. Mieti nyt, Danikin vois olla vaikka homo. Sehän olis paljon pahempaa vai mitä?
- Pää kiinni, Daniel sihahti ja puristi Joannaa ranteesta niin lujaa kuin jaksoi. Hän pelkäsi siskonsa vihjailujen johtavan johonkin kamalaan.
- Mitä vittua sä aina satutat mua? Sillonkin kun näit ne Williamin kirjeet. Arvaa sattuko mua käteen? Danielin kasvoilla kävi paniikinomainen ilme. Hän veti Joannan käsivarresta aivan viereensä ja kuiskasi vihaisesti – pää kiinni saatanan lutka tai mä kerron sun youtube videostas. Joanna vaikeni.
- Mitkä kirjeet? Thomas kysyi ja katsoi Danielia suoraan silmiin. Daniel tiesi ettei voisi valehdella, ei tuolle tuijotukselle. Hän katsoi lattiaan eikä sanonut mitään.
Thomas pyyhkäisi kukkamaljakon Danielin edestä, se sinkosi lattialle ja säilyi ihme kyllä ehjänä.
- Mitkä helvetin kirjeet Daniel!? Daniel ei sanonut mitään, tuijotti vain silmät suurina. Näin ei voi tapahtua, hän ajatteli.
- William jätti kolme kirjettä, jossa se kertoi kaikkien salaisuudet, Joanna sanoi ja nauraa hykerteli. – Mä tiedän susta ja äidistä kaikenlaista. Joanna virnisti ja katsoi vuoroin Thomasia vuoroin kauempana seisovaa Mariiaa.
- Lopeta, Daniel kuiskasi.
- Mistä helvetin salaisuuksista sinä tyttö puhut? Thomas huusi ja lähestyi uhkaavasti Joannaa.
- Se tarkoittaa niitä juttuja Williamin jättämässä kirjeessä, Daniel sanoi nopeasti. – Silloin kun me voitettiin mestaruus, niin se ei ollut puhdasvoitto. Sitä Joanna tarkoittaa. William halusi kertoa sen teille, koska sitä ärsytti, kun te piditte mua hyvänä pelaajana. Daniel piti pitkän tauon. – Vaikka olinkin vaan paska huijari. Mut se oli ainoa kerta, sori.
Thomas ei noteerannut poikansa paljastusta vaan kysyi kylmästi, – missä ne kirjeet on?
- Mä poltin ne, Daniel sanoi ja kumartui katsomaan syvemmälle lattiaan.
- Tämä ei jää tähän, Thomas sanoi. Hänen kasvonsa olivat punaiset kun hän käveli huoneen poikki ovet paukkuen ulos.
Joanna nauroi lujaa, nauru loppui kuitenkin lyhyeen kun Joanna tunsi kovan iskun poskellaan.
- Mitä vittua mutsi? Daniel sanoi ja katsoi kauhuissaan äitiään joka oli juuri lyönyt Joannaa kaikella nyrkkinsä voimalla.
- Onko varaa arvostella Daniel! Onko? Mariia huusi kimeästi. Daniel ei sanonut mitään. Mariia juoksi huoneesta suoraan yläkertaan. Rappusten tuminan loputtua Daniel uskalsi katsoa siskoaan. Hän käänsi varovasti Joannan kasvot itseensä päin ja sanoi hiljaa, mutta päättäväisesti.
- Sä et voi asua noiden kanssa enää, mä en voi antaa sun asua niiden kanssa enää.
Palautetta toivoisin jälleen! :p
