Epätoivo iskee, kun ryhdyn raapustamaan kommenttia neljättä kertaa, ja siltikin tuntuu, etten tule löytämään sanoja, jotka haluaisin sanoa. Mutta. Olen lukenut hienon tarinan ja saanut kylmänhuurtuisen, mutta tavattoman lumoavan muistuksen siitä, miksi olen tykännyt ja tykkään edelleen fantasiasta. Täytyy kommentoida. Minun täytyy.
Miten paljon voi tunnelma muuttua ja syventyä vain seitsemässä raapaleessa! Ensimmäinen on niin leppoisa, lapsenomaisen herttainen. Kertoja Para ja hänen ystävänsä Vanilja, aww, söpöä. Mutta siellä on silti varoitus ja ennakkoa siitä, mitä Vaniljasta tulee. Kerrot sen niin kauniisti ja hienovaraisesti. Vanija ei sinänsä tee mitään, mutta hänestä huokuu vieras yliluonnollisuuden tuntu. Hän puhuu ja käyttäytyy eri tavalla, jota aikuiset ja Para eivät osaa (vielä) pelätä. Pidin hurjasti tästä kauniista, dramaattisesta kirjoitustyylistäsi, joka sopi tähän raapalesarjaan todella hyvin. Lempikohtani ensimmäisestä:
Vanilja laulaa äänellä, joka on pehmeä ja hauras kuin harsopilvet, mutta soljuva kuin puro. Se kaikuu jo Vaniljan keuhkoissa ja kuulostaa hieman kolkolta, kuin meriluolan seinistä kimmonneelta.
Tuo meriluolan seinistä kimpoaminen oli se, johon erityisesti rakastuin. Tuo ihan oman fiiliksensä, sellaisen alkukantaisen ja villin.
Kun Vanilja kasvaa, sen ääni tummuu. Muuttuu mustaksi kuin yötaivas, kirkkaaksi kuin tähdet.
Äää, lopeta. Miksi sinulla on niin nättejä kielikuvia? ♥
Toisessa on jo vierähtänyt aikaa. Vaikka Vanilja vaikuttaa muuten todella kylmältä ja epäinhimilliseltä, tässä Para ja hän puhuvat ihanan rennosti ja tuttavallisesti. Ystävyys on sittenkin molemminpuolista eikä vain jotakin Paran ihmisheikkoutta. Vaniljan luonto kuitenkin alkaa olla liian voimakas enää hillittäväksi eikä Para kuule tai näe metsää, kuten Vanilja. Pidän tästä metsän brutaalista puolesta. Metsä käskee tappamaan. Vanilja kasvaa siksi, mihin hän on syntynyt.
Kolmannessa saadaan tietää yhtä sun toista ja silti hyvin vähän. Vaniljalla on ihmisen nimi, Vanja Kuoljoki (aivan ihana) ja hänellä on veli, mutta hän ei ole ihminen. Ehkä hän on jonkin sortin puoliverinen? Ihanaa, ettet kerro suoraan, mikä hän on vaan ainoastaan kuvailet millainen olento hän on. En tiedä, oletko keksinyt Vaniljan lajin itse vai onko se jostakin sadusta/tarustosta, mutta minulle se tuntuu uudelta ja mystiseltä. Ja vaaralliselta ja aivan hirveän kylmältä.
Metsän kielestä tulee tappavan kaunista – Seireenien ujellusta. Vaniljan sormista tulee luisevammat ja lumivalkoiset. Avaruus on silmien ja revontulet sielun väri.
Tähän tapaan. Voi, miten minä tykkään kun taivaanilmiöitä käytetään hahmon ulkonäköä/luonnetta kuvatessa. Se on taatusti klisee, mutta pahus, kun se kuulostaa hienolta.
Neljännessä ja viidennessä aloin epäillä, että välittääkö Vanilja enää ollenkaan Parasta. Etenkin neljäs on aikamoisen julmaa touhua, ehkä tarkoituksella. Ehkä Vanilja haluaa omalla tavallaan Paran parasta ja karkottaa tämän luotaan takaisin omiensa pariin, mutta on liian myöhäistä. Para on jo Vaniljan lumouksen vanki eikä näe tai halua mitään muuta. Kamalan surullista ja puistattavan inhimillistä rakastua Vaniljan kaltaiseen, joka a) ei voi rakastaa samalla tavalla takaisin ja b) tekee Paralle enemmän pahaa kuin hyvää, niin henkisesti kuin fyysisestikin. Itse asiassa Parasta ja Vaniljan suhteesta tulee mieleen sellainen karmiva ihmisnukke ja sitä riepotteleva käsi -vaikutelma. Hyrr. Näiden hahmojen voimasuhteet ovat niin epätasapainossa, että tekee pahaa. Voi Para, sinua ei pelasta enää mikään.
Seitsemännessä tarina saa huippunsa, ratkaisun, joka ei yllätä, mutta silti toivoisi, ettei niin olisi käynyt. Miksi Vanilja tuli takaisin ja juuri Paran kylään? Veikkaan syyksi sitä, että Vanilja halusi Paran takaisin, kokonaan itselleen. Hetihän se merkkaa sen omakseen, kun Para tulee, totta kai se tomppeli tulee, ja heittäytyy metsästäjän käsivarsille. En sitten tiedä, välittääkö Vanilja Parasta enää samalla tavalla kuin silloin, kun he vielä olivat ystäviä. Jotenkin ei vain vaikuta siltä eikä tuo heidän kumppanuutensa tule päättymään onnellisesti. En tiedä, olitko tarkoittanut Vaniljasta loppupeleissä niin kylmää kuin minä hänet lopulta näen (ei mitään jälkeä ihmisyydestä) että hän otti Paran mukaan vain vanhasta tottumuksesta tai siitä, että ihmislelu voisi olla aika kiva, jos metsästys käy tympäiseväksi. Lopetus oli hieno, sielun sokeus kuvaa tätä koko tarinaa niin täydellisesti.
Tykkäsin, rakastin, hurmaannuin. Hyvät, uskottavat hahmot, maltillisesti tihenevä tunnelmaa ja kaunista kieltä ja kerrontaa. Joitakin huolimattomuusvirheitä siellä oli, kirjoitus- ja pilkkuvirheitä, mutta en nyt puutu niihin sen enempää. Hieno tarina. Luin myös Vuovrusta kertovan raapalesarjan aluksi edes tajuamatta, että kyse on saman maailman hahmoista ennen kuin Vaniljan nimi mainittiin. Ilmeeni oli yhtään liioittelematta tämä:
mutta tulen siitäkin sanomaan vielä jotakin. Tämä oli kuitenkin aivan ihana, tunnelmallinen ja fantasian genrelle kunniaa tekevää raapalesarja. Kiitän!
