Author: Inu-chan
Beta: Ei ole.
Fandom: Haikyuu!!
Pairing: Hyviiinnn tulkinnan varainen Kageyama/Hinata, mutta pääosin ei ole.
Genre: Drama, angst, lievä AU.
Rating: k-11
Warnings: Kiroilu, hahmon kuolema.
Disclaymer: En omista hahmoja tai maailmaa. Oikeudet kuuluvat sarjan luojalle.
Summary: Shoyou ei ikinä ollut ajatellut, että onnettomuus voisi käydä. Karasunon lentopallojoukkue joutuu nyt käsittelemään hyvin suurta menetystä, joka uhkaa repiä heidät erilleen toisistaan.
A/N: Olen täysin hulluna Haikyuuhun tätä nykyä ja surullista että se loppui. No, inspiraatiohan siinä sitten iski ja oli pakko kirjoittaa tämä. Tämä on osasyy siihen, ettei Langenneen valssin uusinta lukua ole vielä(kään) näkynyt - sorry not sorry. Ja tää on lievä tosiaan hieman AU. Sijoittuu animessa interhighn ja Nekomaottelun väliin. Lisäksi olin tarkka ja katsoin viralliset lentopallonimitykset wikipediassa, mutta virheitä saattaa olla. Joku lajille paremmin vihkiytynyt valistakoot minua tässä, jos on jtn. virhettä tullut. Ja tämä fikki on monen hahmon näkökulmasta tietyn pätkän "päähenkilö" on aina etunimellä, sillä halusin vähän enemmän henkilökohtaisuuden tuntua. Anteeksi, jos se hämmentää. Tässä muutama biisi lisämausteeksi, jotka auttoivat minua kirjoittamaan:
https://www.youtube.com/watch?v=KtwAtVvuJkU https://www.youtube.com/watch?v=ZvIVJ4GnEkk https://www.youtube.com/watch?v=ndH6UqA0QSo https://www.youtube.com/watch?v=92jgp7vNemcOsa 1.
Ruskeat silmät avautuivat, kun punatukkainen poika kuuli pienten askelten töminän alakertaan.
Tömps, tömps, tömps. Shoyoua hymyilytti ja hän kohotti päätään nähdäkseen pikkusiskonsa hyppelevän portaita alas reippaasti. Hinata ei vieläkään lakannut ihmettelemästä, miten Natsu saattoi olla niin pirteä näin aikaisin aamulla.
”Huomenta Natsu!” Hän tervehti iloisesti pienen punatukkaisen tytön tepsuttaessa hänen ohitseen. Pikkutyttö näytti tänään sievältä. Hän oli pukenut ylleen uuden punaisen mekkonsa ja raidalliset sukat. Hänen kurittomia hiuksiaan koristi asuun sopiva punainen rusetti. Natsu ei vastannut, vaan kiirehti hänen ohitseen pieneen keittiöön. Poika naurahti ja seurasi perässä. Herkullinen tuoksu kantautui hänen nenäänsä ja hän pysähtyi keittiön ovensuuhun vetäen ruuan hajua nenäänsä.
”Tuoksuu hyvältä!” Hän huudahti kohottaen katseensa äitiinsä, joka hääräili hellan äärellä. Naisellakin oli punaiset hiukset, mutta toisin kuin lapsillaan, ne eivät sojottaneet minne sattuivat, vaan laskeutuivat kauniisti lainehtien selkään. Natsu oli aina kadehtinut äitinsä siistejä hiuksia, vaikka Shoyou oli yrittänyt saada pikkusiskonsa vakuuttuneeksi, että hänenkin hiuksensa olivat ihan kivat.
”Minullakin on tällaiset! Eikä se vaivaa minua yhtään!” Poika oli selittänyt leveästi hymyillen ja osoittanut hiuksiaan. Tyttö oli vain tuijottanut veljeään kuin tämä olisi ollut tyhmä. ”Nii-in mutta sinä oletkin poika! Ei se haittaa, jos sinulla on sotkuisempi tukka!”
Natsu istahti pöytään sanomatta sanaakaan äidilleen, mutta nainen kääntyi katsomaan tytärtään hymyillen. ”Huomenta kulta,” hän sanoi lempeästi ja työnsi höyryävän lautasen Natsun eteen istuen itsekin alas.
”Huomenta”, toinen vastasi kirkkaalla äänellä. ”Tuleeko isä tänään kotiin työmatkalta?” Natsun äänessä oli toiveikkuutta, mikä sai Shoyoun naurahtamaan.
”Totta kai hän tulee! Äitihän sanoi niin eilen, etkö muista?” Poika totesi liimaten katseensa siskoonsa, joka ei vilkaissutkaan häneen.
”Kyllä kulta, minähän sanoin niin eilen, etkö muista?” Nainen vastasi kohottaen hieman kulmiaan. Natsu näytti ilahtuvan tästä tiedosta ja jatkoi syömistään tyytyväisenä. Hän ahmi kaiken kuin nälkäinen sudenpentu.
”Natsu… Syöhän reippaasti, kello käy!” Hänen äitinsä torui lempeästi saaden tyttärensä hätkähtämään ja vilkaisemaan kelloa. Natsu joi maitonsa yhtenä kulauksena ja pyyhkäisi suupieltään kädellään. Sitten hän kiitti aamiaisesta ja ryntäsi ulos keittiöstä, mutta hänet pysäytettiin.
”Sano veljellesi heipat, ennen kuin lähdet!” Heidän äitinsä huikkasi vielä. Shoyou huokaisi nähdessään kuinka Natsun pienet olkapäät lyyhistyivät ja hänen ilmeensä venähti. Pienen tytön askeleet hidastuivat, eikä niissä ollut lainkaan samaa lintumaista keveyttä kuin aikaisemmin hänen mennessään olohuoneeseen.
Siellä oli pieni perinteinen alttari, joka oli tehty tummasta puusta. Jo sammuneet suitsukkeet reunustivat valokuvaa punatukkaisesta pojasta, joka oli hypännyt ilmaan sinistä taivasta vasten. Poika näytti melkein lentävän.
”Minä… Menen nyt, veli”, Natsu mutisi välttäen katsomatta valokuvaa. Shoyou nyökkäsi hymyillen. Hän ei oikeastaan pistänyt pahakseen. Juttelihan tyttö hänelle kuitenkin iltaisin, kun vanhemmat olivat menneet nukkumaan. Se oli hänelle helpompaa niin. Pieni tyttö kertoili päivästään ja hassuista asioista, jotka olivat sattuneet hänelle. Kommentoi luokkatovereitaan ja heidän puuhiaan. Shoyou piti siitä. Ne illat olivat hyviä, aurinkoisia melkein.
Paitsi silloin, kun Natsu vain istui alttarin edessä kyynelten partaalla sanomatta sanaakaan. Silloin Shoyou inhosi olomuotoaan, inhosi, ettei voinut sanoa pikkusiskolleen olevansa paikalla, kuulevansa kaiken.
”Hyvää koulupäivää!” Shoyou toivotti iloisesti katsoen, kuinka pikkusisko ryntäsi ulos. Hän hymyili, mutta se hymy oli hieman surumielinen. Kuolemisessa oli se huono puoli, ettei kukaan nähnyt tai kuullut…
Poika ei ollut koskaan ajatellut kuolemista. Lentopallo oli täyttänyt hänen mielensä kokonaan ja ainoa murhe oli, kuinka tulla paremmaksi ja paremmaksi hakkuriksi. Kunnes onnettomuus oli sattunut.
Ja tässä hän nyt oli aaveena. Kukaan ei voinut nähdä eikä kuulla häntä, mutta se ei estänyt häntä puhumasta perheelleen, hymyilemästä heille, kuuntelemasta heitä… Olo oli välillä yksinäinen, mutta ainakin hänen perheensä kävi juttelemassa hänelle.
Shoyou tarkkaili äitiään, joka laittoi uudet suitsukkeet palamaan ja polvistui poikansa kuvan eteen. Punapää istahti tämän viereen ja tarkkaili naisen kasvoja, jotka olivat surumieliset ja hieman kalpeat. Hymy oli sammunut melkein heti, kun Natsu oli kadonnut ulko-ovesta.
”Äiti, sinun pitäisi mennä lepäämään, ihan totta. Kyllä sinä ehdit kotityöt myöhemminkin hoitaa…” Shoyou mutisi. Häntä inhotti katsella, kuinka perhe vielä suri. Osittain sen takia hän toivoi pääsevänsä eteenpäin.
Miksi edes olen vielä täällä? Se oli arvoitus, joka vaivasi häntä yhä. Poika oli toivonut löytävänsä muita, jotka olisivat kokeneet saman kohtalon, mutta…
Hän oli yhä yksin, yhä täällä. Kukaan ei ollut antanut mitään suuntaa tai neuvoa. Shoyou ei tiennyt, mitä hänen pitäisi tehdä, joten hän jatkoi normaaleja rutiinejaan niin pitkälle kuin kykeni.
”Shoyou…” Äiti viimein puhui. ”Onko sinulla hyvä olla siellä?” Pojan kurkkua kuristi.
Ei siellä… täällä. ”On, äiti. Vähän vain turhauttaa…” Shoyou mutisi luoden katseensa maahan ja puristaen kätensä nyrkkiin.
Nainen huokaisi kuin olisi kuullut vastauksen. ”Toivon todella, että olet päässyt pelaamaan lentopalloa. Muuten sinua ei saa pysymään paikoillaan ollenkaan…”
Shoyou ei kohottanut katsettaan ja yhtäkkiä hän toivoi, että äiti lopettaisi puhumisen. Hän ei halunnut ajatella koko lajia. Se sattui, ihan oikeasti. Hän ei pystyisi
enää koskaan pelaamaan.
”Oletko käynyt katsomassa joukkuetovereitasi? Sinähän puhuit heistä usein. Olen varma, että he arvostaisivat vierailuasi.” Sanat osuivat veitsen lailla Shoyoun mieleen. Hän nousi ylös ja käveli yläkertaan, piiloutuen huoneeseensa ja asettuen makaamaan sängylle.
Punatukkainen poika huokaisi tuijottaen kattoon. Miksi äidin piti ottaa juuri se puheeksi? Kuinka hän saattoi kuvitella, että Shoyou haluaisi katsoa muiden pelaamista, kun ei itse päässyt mukaan? Katsella, kuinka Tsukishima torjuisi jokaisen iskun, kuinka Kageyama syöttäisi täydellisesti. Kuinka lenkkitossut kirskuisivat lattiaa vasten…
Shoyou halusi pelata niin paljon, että se melkein sattui. Mutta hän ei voinut. Enää ikinä. Se oli liian lopullista. Mutta totta kai hän halusi joukkueensa menestyvän. Voittavan lisää, lisää ja lisää hänenkin puolestaan.
Hänellä oli heitä kaikkia ikävä. Mutta Shoyou ei voinut kohdata heitä ihan vielä. Onnettomuus oli hänen omaa syytään, eikä hän voinut noin vain pyyhkiä Sugawaran kauhistunutta ilmettä kasvoillaan saati sitten Kageyaman tyhjää ilmettä hautajaisissa…
Shoyou kohottautui istumaan risti-istuntaan. Hänen huonettaan ei ollut vieläkään järjestelty. Koulukirjat lojuivat siellä täällä lattialla apposen auki ja osa oli hiirenkorvilla. Pelikonsoli ja pieni televisio olivat pölyn peitossa ja johdot olivat sotkussa. Yksinäinen lentopallo nökötti nurkassa haikean näköisenä. Shoyoun sänky oli petaamatta ja se muistutti kiireisistä aamuista, jolloin hän oli hypännyt ylös, pukenut vaatteet miten sattui, tunkenut aamiaisen suuhunsa ja rynnännyt ulos.
Kohta olisi Interhigh… Karasunon lentopallojoukkue harjoittelisi täyttä häkää. Shoyou yritti olla ajattelematta sitä, mutta se tuli aina takaisin. Poika uppoutui muistoihinsa…
”Oletko käynyt katsomassa joukkuetovereitasi?” Kuin jonkinlaisen loitsun riivaamana Shoyou nousi hitaasti ylös ja meni alas ulko-ovelle. Jos hän olisi ollut elävä, hänen sydämensä olisi pamppaillut jännityksestä. Ketä hän oikein huijasi? Hän halusi nähdä kapteenin, Sugawaran, Yamaguchin, Kageyaman… Heidät kaikki. Jopa Tsukishiman.
Aaveena olemisessa oli se hyvä puoli, että Shoyou ei tarvinnut kävellä. Lentäminen oli hauskaa ja hän oli tehnyt sitä koko ajan aluksi. Mutta kun ei ollut ketään, jolle näyttää jotain niin siistiä, sekin oli alkanut tuntua tylsältä.
Hän saavutti koulun ja tarkkaili ympärillään pulisevia oppilaita, jotka liikkuivat pihalla. Silloin Shoyou tunsi olonsa melkein eläväksi. Hän virnisti pienesti itsekseen.
Ei tämä olekaan niin paha. Uneliaaseen, surumieliseen kotiin verrattuna tämä oli oikeastaan mukavaa vaihtelua.
Shoyou löysi äänettömiin askeleisiinsa keveyttä, jonka luuli jo kadottaneensa juostessaan liikuntasaliin. Vasta ovella hän muisti, että aamuharjoitukset olivat jo menneet ja seuraavat olisivat vasta koulun jälkeen.
Hemmetti, hän ajatteli ja olisi voinut hakata päätään seinään.
No, voin silti käydä katsomassa heitä tunneilla. Siitä tulisi hauskaa. Opettajat eivät tietenkään huomaisi ylimääräistä oppilasta. Shoyou virnisti ja oli jo kääntymässä, kun kuuli sen: Tutun tömähdyksen, kun pallo osui seinään. Se kuului salista.
Poika jähmettyi ja luuli jo hetken kuvitelleensa, kun se kuului uudestaan. Ja uudestaan. Hän kääntyi salamannopeasti ja livahti oven läpi sisälle – yksi siisti kyky lisää – Ja pysähtyi sisäpuolella.
Hän näki tutun, lyhyen pojan, joka löi hihalyönnillä pallon aina seinää vasten, josta se pompahti hänen käsiinsä. Poika löi sen takaisina aina uudestaan ja uudestaan. Ruskeat, takaa hieman pystyssä olevat hiukset saivat Shoyoun melkein hypähtämään ilosta. ”Nishinoya-senpai!” Hän huudahti iloissaan ja juoksi lähemmäs.
Pallo pompahti seinään aggressiivisesti. ”Helvetti!” Lyhyt poika kirosi ja sai Shoyoun pysähtymään hämmentyneenä. Sana tuli palavalla raivolla, joka ei ollut ollenkaan toisluokkalaiselle ominaista. Vasta nyt Shoyou huomasi, kuinka jännittynyt Nishinoya oli. Hänen olkapäänsä olivat jäykät ja jalat olivat liimautuneet maahan tiukasti.
Jotain oli pahasti vialla. ”Nishinoya-senpai…?” Shoyou lausui hitaasti astellen varovasti lähemmäs.
Miksi hän on täällä yksin? Se oli outoa… Hän kierähti toisen eteen ja näki raivoa tihkuvan ilmeen. Silmät tuijottivat tyhjyyteen liekehtien vaarallista tulta, suu oli vääntynyt tuskaiseen ilmeeseen ja kädet puristivat keltasinistä palloa kuin haluten murskata sen.
Shoyou osasi vain tuijottaa järkyttyneenä. Tämä ei ollut se Nishinoya, jonka hän tunsi. Hän ei ollut ikinä nähnyt tuollaista ilmettä toisen kasvoilla. Mitä oikein oli tapahtunut? Oliko hän riidellyt muiden kanssa…?
Shoyou hätkähti, kun pallo osui seinään voimalla. Nishinoya yritti lyödä sen takaisin hihalyönnillä, mutta hän ei osunut. Lyhyt poika ärähti ja löi nyrkkinsä seinään. ”Hemmetti!!” Hän huusi ja valui hitaasti lattialle. ”Pelkurit…” Hän kuiskasi tuskaisena, ääni täristen.
Punapää tuijotti toista silmät suurina epämiellyttävän tunteen kasvaessa hänen sisällään. Libero ei ollut ikinä käyttäytynyt tuolla lailla. Miksi hän on täällä yksin? Missä muut olivat?
Shoyoun kurkkua kuristi. Hänen täytyi päästä pois. Löytää muut. Saada selville, mitä oikein oli tekeillä. Hän juoksi ulos salista koulun puolelle. Käytävät olivat hiljaiset, sillä kaikki olivat tunneilla. Poika hidasti askeliaan ja yritti rauhoittua. Ehkä Nishinoyan reaktio ei tarkoittanut mitään. Ehkä he olivat hävinneet jonkin ottelun ja sen takia tämä oli ollut niin turhautunut ja päättänyt harjoitella yksin.
Ajatus rauhoitti häntä ja hän uskalsi hymyillä.
Niin tietysti! Kyllä Shoyouakin ärsyttäisi. Ketä tahansa heistä inhottaisi. Hän käveli paljon varmemmin kohti Kageyaman luokkaa. Kävellessään oven läpi, hän huomasi passarin heti. Hän istui aivan luokan perällä tuijottaen ikkunasta ulos ja nojaten käteensä. Hän ei kuunnellut opettajaa ollenkaan, eikä tehnyt muistiinpanoja, kuten muut oppilaat.
Jos häviäminen sieppaa Nishinoyaa niin pahasti, niin kuinka pahalla tuulella Kageyama mahtaa olla? Punapää värähti ajatuksesta. Passari osasi olla todella pelottava sille tuulelle sattuessaan, eikä Shoyou halunnut toisen ilmettä. Mutta Kageyama ei voisi enää huutaa hänelle ja torua häntä. Poika huokaisi, sillä ajatus oli surumielinen. Hän oikeastaan kaipasi sitä.
”Hei, Kageyama! Älä mökötä! Saat siitä elinikäisiä ryppyjä!” Shoyou huudahti astellen lähemmäs ja hypähtäen entisen joukkuetoverinsa kasvojen eteen. Hän räpytteli lämpimiä ruskeita silmiään hämmentyneenä.
Kageyaman ilme ei ollut vihainen tai turhautunut. Hänen tummansiniset silmänsä olivat sumeat ja tyhjät kuin hän olisi luovuttanut täysin. Niiden alla oli tummat pussit ja hiukset olivat kiillottomat. Hän näytti kamalalta. Shoyou tunsi kylmän tunteen täyttävän vatsanpohjansa. ”Kageyama…?”
Tätä hän ei ollut odottanut. Miksi Kageyama näytti tuolta? Eikö hänen pitäisi olla elävä, silmät täynnä tulta, kulmat päättäväisessä rypyssä? Loppujen lopuksi hän oli kuningas, joka ei luovuttanut ikinä. Passari oli aina valmis taistelemaan.
Shoyou tarkkaili toista tunnin loppuun asti ja seurasi häntä, kun hän nousi, keräsi tavaransa ja lähti luokasta. Kageyama teki kaiken tämän kuin zombi, välittämättä ympäristön tapahtumista. Punapää huomasi, kuinka kalpea passari oli. ”Kageyama! Ei sairaana saa tulla kouluun! Kyllä sinä sen tiedät!” Hän puuskahti. Eikä toinen vastannut tietenkään mitään.
Sitä jatkui lounastuntiin asti. Shoyou seurasi Kageyamaa ympäriinsä todetakseen ainoastaan, ettei saisi hänestä mitään irti. Poika oli poissaoleva ja jotenkin… Tyhjä. Se oli pelottavaa ja puistatti Shoyoua, joten hän päätti lähteä etsimään muita.
Lounastauolla käytävät vilisivät oppilaita ja Shoyou oikeastaan vain vaelteli ympäriinsä yrittäen löytää edes jonkun tutun. Hän pysähtyi kuulleessaan jonkun lausuvan Yamaguchin nimen.
Lyhyt poika kääntyi hymyillen katsomaan, mutta hänen ilmeensä vaihtui pian ärsyyntyneeksi huomatessaan muutaman valtaisan kolmasluokkalaisen ahdistaneen Yamaguchin nurkkaan. Pisamanaamaisen pojan ilme oli vaivaantunut, eikä hän katsonut kiusaajiaan.
”Hei, Yamaguchi, kuulin, että olet nykyään kotiinpaluu kerhossa”, yksi heistä lausahti pilkallisesti. Shoyou jähmettyi.
Kotiinpaluu…? Eihän se voinut olla… Yamaguchihan oli lentopallojoukkueessa.
Niinhän?
”Lentopallo ei kiinnostanut? Vai… Eikö sinulla ollut siihen lahjoja?” Toinen jatkoi pilkallisesti saaden Shoyoun suuttumaan. Ehkä Yamaguchi oli naurahdellut Tsukishiman ilkeille letkauksille, mutta kaiken kaikkiaan hän oli ollut ihan mukiinmenevä.
”Ei tietenkään! Katso nyt sitä! Mitä tuollainen surkimus muka voisi tehdä?!” Shoyou näki Yamaguchin käsien puristuvan nyrkkiin. Tuli paloi hänen rinnassaan ja punapää toivoi sydämensä pohjasta, että hän voisi tehdä jotain. Että hän olisi elävä.
Joku kuitenkin tuli apuun. Shoyou näki pitkän, vaaleahiuksisen pojan lähestyvän joukkoa uhkaavasti. Hän ei olisi ikinä uskonut olevansa iloinen nähdessään Tsukishiman. Pojan kylmät, kullanruskeat silmät olivat lukkiutuneet kiusaajiin ja hän pysähtyi aivan kaksikon taakse rykäisten kovaäänisesti.
Kaksikko kääntyi ja molemmat hätkähtivät hieman nähdessään uhkaavan ykkösluokkalaisen. Vaaleaverikkö mulkaisi heitä kahta ja siirsi sitten katseensa ystäväänsä. ”Yamaguchi. Lounas”, hän totesi lyhyesti kohottaen muovista laatikkoaan. Yamaguchi nyökkäsi näyttäen helpottuneelta ja astellen nopeasti ystävänsä rinnalle.
Shoyou virnisti. ”Vau, Tsukishima! Sait ne hiljaisiksi pelkällä katseella! Tuo veti vertoja jo Kageyamalle!”
Yamaguchi tuijotti maahan ja kaksikko oli pitkään hiljaa. Lopulta hän kuitenkin avasi suunsa. ”Anteeksi, Tsukki”, hän mutisi häpeissään katsomatta toiseen.
Tsukishima tuhahti. ”Valitse joku kerho, niin tuollaista ei tapahdu”, hän totesi kylmästi. Toinen värähti hieman.
”Ei se ole niin helppoa… En ole hyvä oikein missään… Paitsi lentopallossa – ja siinäkin pärjäsin vain juuri ja juuri…” Yamaguchi mutisi.
Tsukishiman kulmat rypistyivät ja hän näytti ärtyneeltä. ”Lentopallojoukkuetta ei enää ole ja sinä tiedät sen. Parempi tottua siihen.”
Shoyou jähmettyi, eikä hän aluksi voinut käsittää sanojen merkitystä. Ne uppoutuivat hänen mieleensä hitaasti ja pistivät häntä. ”M-miten niin ei ole?” Hän kuiskasi hiljaa katsoen Yamaguchin ja Tsukishiman loittonevaa selkää.
Se on vitsi… Sen täytyy olla… ”Tsukki… Sinähän olet koripallossa, vai mitä?” Yamaguchi lausahti sitten. ”Onko se… pidätkö sinä siitä?” Toinen tuntui ärtyvän kysymyksestä.
”Jotain piti valita”, hän murahti. Shoyou tunsi yhtäkkiä saavansa liikuntakykynsä takaisin. Hän juoksi kaksikon kiinni.
”M-mutta… Tehän olitte lentopallojoukkueessa! Entä Interhigh?! Meidän piti voittaa se! Et sinä voi olla koripallojoukkueessa! Sinä olet keskitorjuja! Paras! Tsukishima!” Sanat ryöppysivät Shoyoun huulilta epätoivoisena ryöppynä ja hän kaarsi ketterästi kaksikon eteen. Nämä eivät tietenkään edes vilkaisseet häneen. Punapää tunsi raivon kerääntyvän sisälleen. ”Meidän piti voittaa… MEIDÄN PITI VOITTAA! ETTE TE VOI NOIN VAIN LUOVUTTAA!” Tsukishima vain käveli hänen ohitseen.
Shoyou tuijotti heidän peräänsä epätoivoissaan. Hän ei voinut tehdä mitään. Kukaan ei kuullut häntä, kukaan ei nähnyt häntä. Shoyou ei voinut tavoittaa joukkuetovereitaan. ”TSUKISHIMA! YAMAGUCHI!” Hän huusi epätoivoisesti loittoneville, kylmille selille.
Miksi…? Miksi he olivat luovuttaneet? Oliko se hänen syytään? Punapää vajosi lattialle. ”Meidän piti voittaa…” Hän kuiskasi. Oppilaat jatkoivat kulkuaan hänen ohitseen kuin mikään ei olisi muuttunut. Kuin kaikki olisi ollut hyvin.
”Hei! Katso ulos!” Joku sanoi kuulostaen hämmästyneeltä.
”Älytön tuuli! Onkohan tulossa myrsky?”
”Säätiedotuksessa ei puhuttu mitään sellaista. Päinvastoin, pitäisi olla poutaa koko viikko…”
Shoyoua ei olisi voinut vähempää kiinnostaa mikään myrsky. Hän istahti alas tuntien olonsa väsyneeksi ja surulliseksi. Hän oli toivonut, että muut olisivat jatkaneet pelaamista edes hänen muistolleen.
Taisin olla aika itsekäs… Nyt, kun hän tarkemmin mietti, miksi he olisivat tehneet niin? Heidän viimeiset hetkensä olivat olleet yhtä sotkua… Tai oikeastaan hänen ja Kageyaman…
Punapää nojasi seinään ja halasi polviaan. Yksinäisyys oli hänelle vieras tunne. Hänen aurinkoinen luonteensa oli aina varmistanut, että joku oli hänen lähellään. Karasunossa hänellä oli ollut joukkue, joka oli tuntunut perheeltä. Mutta nyt…
Nyt hänellä ei ollut ketään. Shoyou painoi päänsä ja silloin hän oppi uuden asian aaveena olemisesta: Aaveet eivät voineet vuodattaa kyyneliä. Jos hän olisi voinut, hän olisi itkenyt.
Onko se minun syytäni…? Anteeksi… Kaikki… Hän pysyi siinä asennossa pitkään, liikkumatta. Shoyousta tuntui kuin hän olisi eksynyt. Hän ei tiennyt, minne hänen olisi pitänyt mennä tai mitä tehdä. Kun hän viimein kohotti päätään, hän huomasi, että aurinko alkoi laskea ja oli värjännyt taivaan oranssiksi… Koulu oli varmaan juuri päättynyt.
Shoyou nousi hieman vapisten ja lähti astelemaan ulos vaappuvin askelin tuntien olonsa robotiksi. Muistot tulvivat hänen mieleensä ja menneisyyden kaiut kajahtelivat käytävillä.
”Niin kauan kuin minä olen täällä, olet voittamaton!” ”Vielä yksi! Jooko!” ”Tuo oli hyvä, Tsukki!” ”Tanaka, ota tuo ilme pois kasvoiltasi!” Nyt nekin olivat vain kaikuja, aaveita, jotka eivät ikinä palaisi. Hän pääsi pihalle ja asteli huomaamattaan jälleen salin ulkopuolelle. Hän seisoi siinä, muttei kuullut enää tömähdyksiä. Nishinoya oli mennyt jo kotiin.
Shoyou kuuli takaansa askelia ja kun hän kääntyi, hän näki Sugawaran, Sawamuran ja Azumanen. Kaikki kolme näyttivät surumielisiltä ja jotenkin lysähtäneiltä. Punapää tunsi syyllisyyden, kun hän näki Sugawaran. Hän oli ollut se, joka oli nähnyt koko tapauksen.
”Nishinoya on mennyt kotiin…” Sawamura mutisi. ”Se on hyvä merkki… ennen hän olisi harjoitellut iltaan asti…” Muut vain mutisivat myöntymisen merkiksi ja vaikenivat sitten.
Kolmikko näytti kiusaantuneelta seisoessaan siinä. He eivät näyttäneet tietävän mitä tehdä. Kummallista kyllä, heidän eksyneisyyteensä rauhoitti Shoyoua hieman ja hän ahmi silmillään kolmasluokkalaisten kasvoja.
”Meidänkin pitäisi varmaan mennä…” Sugawara mutisi. Hän näytti haluavan olla siellä kaikista vähiten, eikä Shoyou yhtään ihmetellyt sitä. Syyllisyys pisti häntä jälleen. Jos en olisi ollut niin varomaton… Hän ajatteli.
Juoksuaskeleet havahduttivat punapään ja hän huomasi Tanakan lähestyvän kovaa vauhtia. Hänen katseessaan oli vakavuutta, joka ei ollut ollut siellä ennen, mutta hänen silmänsä olivat päättäväiset.
”Daichi!” Siilitukkainen poika aloitti päättäväisesti. Muut kääntyivät katsomaan häntä ja Shoyou huomasi Sugawaran jännittyvän entisestään.
Kapteeni huokaisi ja kääntyi katsomaan toisluokkalaista huokaisten. ”Tanaka… Älä viitsi taas aloittaa.” Hän lausahti kuulostaen miltei kyllästyneeltä. Tanakan silmät siristyivät ja hän nosti leukaansa kuin valmiina taisteluun.
”Hinata olisi halunnut sitä! Nishinoyakin tietää sen! Miksi muuten hän harjoittelisi joka päivä?!” Tanaka huudahti haastavasti. Shoyou tunsi liikutusta. Edes joku ymmärsi, miltä hänestä tuntui.
Azumane katsoi Tanakaa alakuloisesti. ”Tanaka…” Hän kuiskasi, mutta toisen piinkova katse keskeytti hänen puheensa.
”Olet meidän paras hakkuri! Hinata katsoi sinua ylöspäin! Annatko tämän muka päättyä näin, häh?!” Pojan sanat olivat ankarat, eikä tummatukkainen hakkuri vastannut, vaan loi katseensa maahan ja siirsi jalkojaan.
Sawamura sen sijaan näytti ankaralta. Hän astui eteenpäin. ”Tanaka”, hän murahti vilkaisten Sugawaraa, joka oli jännittynyt kauttaaltaan. ”Riittää.”
Mutta Tanaka ei osannut lopettaa ajoissa. ”Suga! Olen varma, että – ”
”Daichi. Menen edeltä. Huomiseen.” Sugawara mutisi lähtien kävelemään nopeasti pois. Tanaka tuijotti hänen loittonevaa selkäänsä ja kirosi potkaisten maahan.
Shoyou tunsi olonsa kurjaksi ja tarkoituksettomaksi. Hän katui, että oli tullut kouluun ja nähnyt joukkuetoverinsa tuollaisena. Toisaalta, mitä hän oli oikein odottanut? Totta kai hänen kuolemansa oli sattunut heihin.
Punapää palasi kotiin tuskallisen tietoisena siitä, ettei Karasunon poikien lentopallojoukkuetta enää ollut olemassa.
