Kirjoittaja Aihe: BBC Sherlock: Songfici "Jos sä tarvitset mua" Johnlock, S  (Luettu 1454 kertaa)

Helyanwe

  • ***
  • Viestejä: 121
Kirjoittaja: Nienna
Genre: Drama, (olisiko romance?)
Pairing: Sherlock/John
Rating: Sallittu
Disclaimer: En omista Sherlock Holmes -fandomia enkä sen hahmoja. Kunnia lankeaa niin Sir Arthur Conan Doylelle kuin Steven Moffatille & Mark Gatissille. En tienaa tällä puupenniäkään.
Fandom: BBC Sherlock /plööt muokkasi fandomin otsikon eteen
A/N: Eli tämmöinen songfici syntyi, kun kuuntelin Johanna Kurkelan Jos sä tarvitset mua-kappaletta ja sairas mieleni yhdisti sen heti Sherlockiin. Palaute on enemmän kuin tervetullutta :3



Jos sä tarvitset mua


Mä en ole ehkä kovinkaan kaunis tai viisas,
mut sä et näytä välittävän siitä
vaikka mä luulin etten mä ikinä riitä sulle näin


Sherlock Holmes. Mies, joka oli ihmisten silmissä älykäs ja loistava etsivä. Ei mikään arvoitus ollut hänelle vaikea, ei mikään vihje jäänyt huomaamatta. Mutta niin puhuivat ihmiset, jotka eivät tienneet millainen mies Sherlock oli oikeasti.

Mä en ole aivan virheetönkään, useimmiten saan vain huolia aikaan
Silti sä olet aivan siinä, siinä mun vierelläin.


Sherlock onnistui aina joutumaan vaaraan. Hän juoksi rikollisten, johtolankojen tai tekemisen perässä. Mies inhosi pitkästymistä, se oli pahinta mitä hän tiesi. Hän juoksi täyttääkseen tyhjyyden sisällään, ja joskus etsivä juoksi niin lujaa, että unohti jotain tärkeää taakseen.

Sä näet valoa siellä missä tie katoaa pimeyteen
ja poimit syliin siipirikon pilvistään pudonneen.

Siksi etsisin sua talviöistä tai aamuruuhkista asemilta
Sun nimes kirjoittaisin paidanrintaan että tuntisit mut
etkä hukkuisi ihmisvirtaan,
jos sä tarvitset mua


Mutta John oli erilainen. John oli ainoa joka näki. Hän oli ainoa, joka sai Sherlockin juoksemaan kovempaa, ratkaisemaan arvoituksen nopeammin. John oli ainoa, joka teki Sherlockista ihmisen. Tai edes ihmisen kaltaisen.

Sul on ruskeat silmät ja katse niin varma, että mä en huomaa edes pelätä
vaikka mä tiedän että tää maailma on mennyt sijoiltaan


Jopa John huomaa sen, jokin on muuttunut. Tapa, jolla Sherlock katsoo Johnia, on erilainen, heidän välillään on jotain uutta. Jotain, mitä etsivä ei uskonut olevan olemassakaan.

Aina tiedä en missä kuljen välillä taivaan ja maan
Kuka nojautuisikaan nuorallatanssijaan?


Sherlock oli ailahtelevainen, toisinaan oikea maanvaiva ja riesa. Hän saattoi tulla ja mennä kertomatta siitä mitään. Mies oletti liikaa asioita, hän oletti muiden tietävän.

En pysty ihmeisiin, en edes sellaisiin joista lehdistä luetaan
silti toivon että luonas olla saan

Usein John kehui Sherlockin päättelykykyä. Silloin etsivä huokaisi tylsistyneenä, ei siksi että hän pitäisi Johnia tyhmänä, ei suinkaan. Hän huokaisi siksi, että John nosti hänet muiden yläpuolelle, teki hänestä sankarin omissa silmissään. Sankareita ei ollut olemassakaan, ja jos oli, Sherlock ei tahtonut olla yksi heistä.

Siksi etsisin sua vaikka laitakaduilta, kellareista, syrjäkortteleista
Sun nimes kirjoittaisin paidanrintaan että tuntisit mut
etkä hukkuisi ihmisvirtaan,
jos sä tarvitset mua.


Yksi asia oli varma; Sherlock Holmes tekisi mitä vain Johnin vuoksi.
« Viimeksi muokattu: 31.08.2014 06:16:49 kirjoittanut plööt »
"Makuasioista ei voi kiistellä, mutta huonosta mausta on velvollisuus huomauttaa."

Sokerisiipi

  • Teemestari
  • ***
  • Viestejä: 6 067
Kappale ja sen sanat ovat vähän turhan siirappimaisia minulle. Johanna Kurkela laulajanakin on vähän liian hentoääninen ja kuulostaa hitusen naiivilta, mutta lyriikoilla tai ilman, pidin tekstistä.

Vaikka teksti oli lyhyt, siinä kerrottiin kaikki tarpeellinen. Sherlockille ei edes sovi mikään tunteilla läträäminen ja kaikkitietävä kertoja oli myös nappi valinta. Että molemmista kerrottiin tavallaan yleisellä tasolla ja tämän yksinkertaisuus oli kanssa viehättävää. Simppeliä, mutta ei töksähtävää. Tuo oivallus sankareista oli ehkä lempikohtani. Sen lisäksi, että John tekee Sherlockista ihmisen kaltaisen, jos ei ihmistä. Ihanaa, että Sherlockin sosiopaattisia piirteitä ei leikattu miehestä irti. Ne jotenkin kuuluvat häneen, vaikka kanssaihmiset saavatkin tuskastua miehen merkillisiin mielen liikkeisiin. Ja ettei Sherlock tahdo olla sankari, on ihanan IC. Hänhän ratkaisee rikoksia ja arvoituksia, jotta hänellä itsellään ei olisi tylsää ja ehkä pönkittääkseen säännöllisesti egoaan osoittamalla tavallisille pulliaisille, miten tavattoman nerokas hän todella onkaan. Pidin myös siitä, että paritus oli noin hienovarainen, suorastaan tulkinnallinen. Tavallaan se sanottiin, mutta samalla ei. Sitä ei koristeltu eikä vähätelty. Hyvin sarjan henki välittyi tästä pätkästä. Kiitän :)