Nimi: Amore mio
Kirjoittaja: Crescen
Genre: drama
Ikäraja: S
Pähkinänkuoressa: Aurinkoa ei voi jäljitellä, eikä sitä voi korvata. Vaikka se polttaa, sitä ilman ei voi hengittää.
A/N: Kolmas kerta toden sanoo, LW12-haasteessakin. Lyriikat olivat niin monikäyttöiset, että niistä saattaisi kirjoittaa melkein mitä vain, ja sehän se ongelma vasta olikin. Lopputuloksena elektroniikan häröilystä huolimatta on eräänlainen oodi ihanalle Lenalle, joka seikkailee myös teksteissäni Non parlo inglese (K-15) ja Leivänpaahtimen harharetket (K-18). Enjoy.
Amore mio
Lokit kirkuvat horisontissa siintävällä luodolla, jonka jyrkkiä, merenkäynnissä sileiksi hioutuneita kiellekkeitä vaahtopäät nuolevat ahnaasti. Aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta ja aluksen keula halkoo aallokkoa hieman syvemmälle haukaten, mutta nousten taas veden päälle voitokkaana.
Sokaisevan kirkkaasta paisteesta huolimatta kannella seisova, kaiteeseen nojaava Lena ei tarvitse aurinkolaseja. Hän ei edes siristä jäänsinisiä silmiään, katsellessaan mystisen tyyni ilme kasvoillaan jonnekin kaukaisuuteen. Turkoosin kesäleningin helmat kieppuvat säärien ympärillä, joihin aurinko ei tartu luultavasti koskaan, merituulen heittellessä vaaleita, ranskanletille sidottuja hiuksia. Nyöreiltä karanneet yksittäiset suortuvat luovat auringonpaisteessa neidolle kullanhohtoisen auran, kuin herran enkelillä konsanaan.
Joskus Orlandosta tuntuu, ettei hänen jumalattarensa ole lainkaan tästä maailmasta. Lena on niin ihmeellisen kaunis, ettei Orlandon suoniin seisahtuva veri kenties koskaan tule tottumaan tuhon tarunhohtoiseen näkyyn. Hänen on aina – aivan kuten nytkin – vedettävä syvään henkeä ja muistutettava itselleen, ettei nainen ole menossa yhtään mihinkään. Lena on nyt hänen, kunnes kuolema heidät erottaa. Silti miehestä tuntuu, kuin täydellisyyden perikuva voisi luiskahtaa hänen otteestaan hetkenä minä hyvänsä. Kuin hän ei koskaan oppisi ymmärtämään sitä veitsenterävää mieltä, joka noiden peilin lailla katsojansa takaisin heijastavien silmien takana piileskelee. Sielua, jota mikään tässä maailmassa ei saa ymmälleen.
Lenalla on aina kaikki langat käsissään, niistä vetämällä jumalatar saa kaikki tanssimaan pillinsä mukaan. Koko maailma on vaaleaverikölle pelkkää nukketeatteria, jota hän tyynen viileästi katselee valtaistuimeltaan, silmiään tylsistyneenä räpäytellen, kuin oli nähnyt saman näytelmän jo viisikymmentä kertaa. Jos jokin joskus onnistuukin säväyttämään viehättävää neitoa, ei kukaan muu ymmärrä kylmillä kasvoilla välähtävää pelkoa.
Lena näkee jotain enemmän kuin kukaan muu, eikä Orlando ole hetkeen vaivautunut edes kuvittelemaan, mitä se voisi olla. Ehkä nainen näkee vaahtopäissä kisailevia nereidejä siellä, missä Orlandon kaltaisen maailman kovettaman miehen silmät kykenevät näkemään vain auringonvalossa kylpevän jalokivimeren.
Täällä vesi on sinisempää kuin kaukana pohjoisessa, mutta kuten Orlando jo aavistikin, se ei hätkäytä Lenaa. Orlando vetää ohimolleen nostetut aurinkolasit takaisin silmilleen ja syvään henkäisten hän lähestyy viettelijätärtä, jonka rinnalla lepää kultaiseen vitjaan pujotettu samea helmi. Orlando muistaa kiinnittäneensä huomionsa siihen jo sinä iltana, kun hän kohtasi nuo siniset silmät ensimmäistä kertaa. Ne tarkkailivat häntä viinilasin takaa niin hallitsevina, ettei Orlando ollut sen koomin kyennyt irrottautumaan siitä hirttosilmukasta, joka hänen kaulansa ympärille oli pujotettu.
"
Amore mio", Orlando henkäisee lähestyessään sydämensä valittua, joka kääntää kasvonsa miehen puoleen kaartaen kaulaansa ja nyökäten sulavasti kuin joutsen.
"Olet aikaisin valveilla."
Ei ollut lainkaan yllättävää, että Lena oli jalkeilla ennen häntä. Kerta toisensa jälkeen Orlando sai herätä yksin rypistyneistä lakanoista, ja vaikka hän kuinka yritti nousta aiemmin, oli sängyn oikea puoli aina kylmettynyt hänen herätessään.
"Meri on kaunis", Lena hymähtää pehmeästi, edelleen ulappaa silmällä pitäen.
"Tietysti", Orlando nauraa. Hän asettaa kätensä naisen vyötärölle ja suutelee samettista niskaa.
"Vaikka se kalpeneekin rinnallasi", hän murahtaa.
Orlando ei ylläty siitä, ettei kehu hätkäytä jumalatarta suuntaan tai toiseen. Kevyesti hengittäen Lena katselee aallokkoa ja pikkuhiljaa taakse jäävää kiviluotoa, miehen sivellessä tämän lantion kaarta.
"Miltä kuulostaisi aamiainen yläkannella", mies kysyy kuiskaten.
"Kuohuviiniä ja mansikoita?"
Orlando ei odota, että hänen kuningattarensa kiljuisi riemusta. Ei, hän rakastaa sitä, kuinka Lena keinauttaa päätään aivan aavistuksen, ylenkatsoen ja halveksien kuin olisi koko ehdotuksen yläpuolella. Naisen käytös on niin hyistä, että se polttaa Orlandon sydämen karrelle ja jättää hänet nuolemaan lihaan asti kärventyneitä näppejään. Lena on kuin jääveistos, joka ei sula edes kesäpäivän paahteessa, vaan taittaa valonsäteet häikäisten jokaisen ympärillään. Jopa nimettömään pujotettu timantti – taidokkaasta hiomisesta huolimatta – näyttää halvalta kopiolta ryhdikkään kaunottaren yllä. Mutta vaikka Orlando jumaloikin hyistä jääkuningatartaan, hän rakastaa vielä enemmän sitä, kun tyytyväinen hymynväre keinahtaa tämän suupieleen. Sitä ei päässyt sattumaan niin usein, että siihen vatsan ympäri keinauttavaan tunteeseen pystyisi tottumaan. Hymyillessään Lena on enkeli, joka saa Orlandon hetkittäin uskomaan Jumalan olevan sittenkin olemassa.
"Demi sec?" Lena kysyy äänellä, joka viestii sen olevan niin tärkeää, että se on melkein yhdentekevää.
"Tietysti", Orlando vakuuttaa.
Lena roikuttaa vastausta ilmassa niin pitkään, että jännitys on kangistaa Orlandon kauttaaltaan. Hänen sisäelimensä vääntyilevät ja sydämensä hakkaa hieman liian kovaa.
"Kuulostaa hyvältä", jumalatar toteaa, vaikkei käännäkään katsettaan horisontista. Ääni kuulostaa hymyltä – jo se saa viinin läikkymään Orlandon lasissa.
"Ranskalaista?"
Vaaleaverikön sanat ovat Orlandolle kuin polkaisu varpaille ja odottamaton isku palleaan. Vaikka Lena ei katso Orlandoa silmiin, hän on onnellinen aurinkolaseistaan.
"Italialaista."
"Ai", nuori nainen hymähtää, nojautuen tiukemmin vasten kaidetta.
"Anne juo usein ranskalaista."
On hetkiä, joina Orlando miettii, miksei hän koskaan kuuntele sisartaan. Hetkiä, joina hänestä tuntuu, ettei hän ole koskaan riittävä. Hän voi ihailla naistaan, muttei koskaan nähdä tämän sisälle. Kuin omistaisi talon, joka avain on toisella – sillä erotuksella, ettei Lena ole mitään niin yksinkertaista. Aurinkoa ei voi jäljitellä, eikä sitä voi korvata. Vaikka se polttaa, sitä ilman ei voi hengittää.
Apulanta - Aurinkoon
Satutat mua, satutat mua
Silti tahdon aina vaan sua
Sä oot päivänsäde, mä oon menninkäinen
Silmiisi mä tahdon hukkua.
Tunnen sen, tunnen sen
Kun sun kanssas rakastelen, coolit vibat ravistaa mua
Aukee portit taivaiden
Kun sun kanssas baby oon
Niin mä kosken aurinkoon
Kun sun kanssas beibe oon
Niin mä kosken aurinkoon
Ja mä poltan silmät, poltan sormet mutta baby ei se haittaa
Ei se haittaa koska mä oon polttanut ne joskus ennenkin.
Kun sun kanssas baby oon, niin mä kosken aurinkoon.
