Nimi: Toinen planeetta
Kirjoittaja: sensaatio
Fandom: Luther (BBC)
Ikäraja: K-11
Paritus: viitteitä John/Aliceen
Tyylilaji: draamaa
Sanamäärä: 1,661
Haasteet: Multifandom2, Genrehaaste; het
Vastuuvapaus: En omista, en tienaa.
Yhteenveto: Alice on seitsemäntoista, joten hänen yleisimmäksi fraasiksi muotoutuu en kerro jos sinäkään et kerro
, ja jos hänellä olisi käyntikortti, hän painaisi iskurepliikin siihen, suoraan nimensä alapuolelle.Alkusanat: Lol, tämä on melkein vuosi sitten kirjoitettu teksti jonka julkaisen vasta nyt pakon edestä Multifandom-haasteen hengittäessä niskaan. Piti eka kirjoittaa jotain Alicen postikorteista, mutta, noh, ehkä kirjoitan niistä joku toinen kerta (meep meep!). Oon ihan älyttömän epävarma tästä, uuden fandomin korkkaus on ihan hullun pelottavaa. Tämä oli todellakin vasta pintaraapaisu Aliceen, enkä enää ees allekirjoita kaikkea tästä näkemyksestäni. :c
Palaute = ♥
Toinen planeetta
Alice ei mene vanhempiensa hautajaisiin, koska niihin menijät ovat surijoita, ja hän on liian kauan teeskennellyt olevansa jotain, mitä hän ei ole.
Alice ei suunnittele vanhempiensa murhaa viikkokausia, päiviä, tai edes tunteja, se on vain yksi hänen monista impulsseistaan ja yhteensattumien kokonaissumma; sopiva aika ja päivä ja paikka. Vaikeinta ei ole ampua, tietenkään, eihän se vaadi kuin sormen liipaisimelle, ja päätöksen, eikä vaikeinta ole tuleva kuulustelukaan tai jälkiseurauksien kestäminen tai omatunto. Vaikeinta on, Alicelle, näytteleminen ambulanssin saapuessa, krokotiilinkyyneleet.
Eikä sekään ole vaikeaa, loppujen lopuksi. Hän kyllästyisi viikossa sarjamurhaajana. Alicella on lista, omassa mielessään, ei paperilla, asioista joita hän ei ole tehnyt, hän käy listaa lävitse epäkronologisesti, vaihtelevalla tahdilla, vanhempien tappaminen oli vain yksi niistä, kuten oli meditointi ja moottoripyörällä ajo, ei mitään sen kummallisempaa, niin kovin, kovin tavanomaista.
Kunnes Luther, John Luther, DCI Luther, tulee kuvioihin ja sekoittaa Alicen listan, kadottaa sen hetkeksi kokonaan kunnes se palautuu muistiin, sivu sivulta, virke virkkeeltä, poliisi poliisilta, kuulusteluhuone.
Minä laitan sinut listani paraatipaikalle, Alice ajattelee hyvästellessään Lutherin, joka tietää Alicen syylliseksi, mutta joka ei tiedä kuinka syyllinen hän todella onkaan.
Kuinka syyllinen hän sitten onkaan? No, kuvitellaan, sanotaan, että Alice ei aloittanut vanhemmistaan. Että ennen heitä oli monia muita, niin kutsuttuja välikohtauksia, vahinkoja; vihainen Alice, huijattu Alice, Alice jolle sanotaan ei. Kun tuntee Newtonin kolme lakia ja omistaa laittoman käsiaseen, ei tarvitse enää kuin vilkkaan mielikuvituksen ja hieman loogista päättelykykyä. Alice jolle sanotaan ei on pahin Alice, joten se on alku, lähtöviiva, dominon ensimmäinen pala; Comment on pojan viimeinen nimi.
Sano minulle ei, niin minä vastaan hei hei. Mitä tapahtui? — Ei Commentia.
”Ei kommenttia”, Alice sanoo lehdistötilaisuudessa, kun yksi toimittajista kysyy hänen statuksestaan yrittäessään muiden toimittajien tapaan kaivaa likaisia yksityiskohtia hänestä, tahroja, jotain millä pilata Neiti Täydellisen maineen. Hänen vanhempansa loistavat valokeilassa niin, että hän on vähällä jäädä varjoon — lopulta hän jääkin, mutta omasta tahdostaan.
Hänen statuksensa on sekä
ei Commentia että
vaihtelunhaluinen. Miehiä, naisia, pitkiä, lyhyitä, samanikäisiä, vanhempia, paljon vanhempia mutta ei liian vanhoja, tummia, vaaleita, hiljaisia, äänekkäitä, tyhmiä, älykkäitä. Hänen suosikkinsa? Mmh-
hmm. Mies, pitkä, vanhempi, tumma, äänekäs, älykäs. Mutta sellaiset ovat harvinaisuuksia, kuin rajoitettu määrä painettuja juhlakolikoita. Alice on seitsemäntoista, joten hänen yleisimmäksi fraasiksi muotoutuu
en kerro jos sinäkään et kerro, ja jos hänellä olisi käyntikortti, hän painaisi iskurepliikin siihen, suoraan nimensä alapuolelle.
”Sinä et ymmärrä rakkautta, Alice. Se ei ole sinun syytäsi. Voit matkia sitä ja luulen että voit tunnistaa sen muissa ihmisissä, mutta sinä et voi koskaan ymmärtää rakkautta”, John Luther sanoo kuin lukisi onnenkeksin ennustuksen, sellaisen joka on omin käsin kustomoitu;
sinun kohtalosi on kuolla yksin. Kaikkien onnenkeksien sisällä ei ole onnea. On kiinalaisia ravintoloita, joiden omistajat ovat ilkeitä, elämäänsä kyllästyneitä, elämänsä kyllästämiä, jotka tahallaan yrittävät pahoittaa asiakkaan mielen, aivan kuin kuuden ruokailijan ja ruokalajin kattava lasku ei olisi tarpeeksi vaikea nieltävä. On puhdasta pahuutta, on kaiken nieleviä mustia aukkoja, on Alice jolle Luther tietämättään antoi haasteen, tehtävän, päämäärän —
pidä silmäsi auki, John, ja odota kunnes todistan sanasi vääriksi.Kun Alice todistaa tan¯¹ˣ:n yhtenä sateisena, jumalattomana sunnuntaiaamuna, ei ole epäilystäkään siitä, etteikö hän olisi nero. Hänen äitinsä mumisee kiitoksia taivaalle ja tekee ristinmerkkejä kädellään ja hänen isänsä päättää soittaa sanomalehteen, haluaa koko maailman tietävän, miten ihmeellinen hänen tyttärensä on. Miltä Alicesta tuntuu? Vähän sumuiselta, mutta ehkä se johtuu Lontoosta.
Hän
tuntee numerot. Alicen mielestä numerot voidaan jakaa niiden arvon lisäksi monella muullakin eri tapaa; parittomat ovat vaaleita ja teräviä, parilliset tummia ja pehmeitä. Värejä niillä ei ole, varsinaisesti, mutta ehkä sekin johtuu Lontoosta, jonka tylsänharmaat viemärit haisevat. Kaikki luvut, joissa on numero 9, ovat epäonnisia. Alice ei tiedä miksi, kai se on taikauskoa, tai intuitio. Alicea inhottaa olla yhdeksänvuotias, sillä se on toisiksi huonoin ikävuosista. Huonoin on 99. Loput luvun yhdeksän sisältävät ikävuodet ovat kaikki yhtä huonoja keskenään.
”Psykiatrian lausunto. Se on ainoa asia mitä pyydän. Ajattele Alicea. Se on vain hänen omaksi parhaakseen”, hänen isänsä sanoo myöhemmin myöhäisuutisten aikana, luulee että kiltti Alice on jo nukkumassa, prinsessa Alice, ihmeellinen Alice, Alice ajattelee
ette te tunne minua.
”Hyvä on, hyvä on. Mutta vaikka suostunkin, se ei tarkoita sitä, että ajattelen hänen olevan hullu, koska hän ei ole. Hän on vain hieman... kumma”, hänen äitinsä sanoo ja läimäyttää käden suunsa eteen, ei siksi että olisi huomannut salakuuntelevaa Alicea, vaan siksi koska hän saman tien katuu sanojaan.
Alice on kuullut tarpeeksi, joten hän palaa huoneeseensa, liikkuu äänettömästi kuin olisi näkymätön, eikä se kovin kaukana totuudesta olekaan, sillä hänen vanhempansa eivät koskaan näe todellista Alicea, kukaan ei näe, oikeastaan, jokainen näkee vain tietynlaisen Alicen, sellaisen joka sopii heidän olettamuksiin ja tarpeisiinsa ja haluihinsa.
En tahtoisi olla näkymätön Alice. Nähkää minut! Nähkää!Alicen psykiatri luulee näkevänsä Alicen, mutta todellisuudessa hänkin, huoh, näkee vain tietynlaisen Alicen, sellaisen joka sopii hänen olettamuksiinsa lapsinerosta ja sellaisen jonka Alice tahtoo hänen näkevän; hieman kumman, hänen äitinsä sanoja lainaten. Musteläikkätesteissä hän antaa perhosten ja hämähäkkien sijaan tarkkoja kuvauksia kellokoneistoista — jopa määritelmän valmistajasta ja valmistusvuodesta — ja tähtikuvioista, kunnes innostuu niistä todella, tähdistä, alkaa puhua avaruudesta ja Linnunradasta. Psykiatri ei keskeytä häntä, ei sano mitään, kuuntelee vain nyökkäillen ja tekee muistiinpanoja. Kymmenen minuutin kiihkeän selityksen jälkeen Alice ymmärtää, mitä hän tuli tehneeksi, miten psykiatri luulee hänen olevan hullu, tahtoo hänelle diagnoosin, mitä vakavampi, sen parempi, miltä Aspergerin syndrooma kuulostaa? Eikö se ole aika suosittu neroilla?
Alice laittaa hänet kirjoittamaan papereihinsa
paniikkihäiriö, kun hän alkaa haukkoa henkeä ja ottaa tukea tuolista ja tuijottaa psykiatria kuin vauhkoontunut hevonen.
Ensaahappea ja
tuntuuettäkuolen. Psykiatri saa hänet rauhoittumaan — tai niin psykiatri uskoo. Rauhoituttuaan, pidettyään stragedisen kolmen minuutin hiljaisuuden, häpeähiljaisuuden, Alice sanoo arasti, että hänellä on tullut vastaavanlaisia tilanteita aikaisemminkin, eikä hän todellakaan tiedä mitä ne ovat tai mistä ne johtuvat.
”On hyvä, että tämä tuli ilmi, Alice”, psykiatri lohduttaa ja kumartuu kyykkyyn hänen tasolleen, laskee käden hänen olkapäälleen, ”nyt me voimme auttaa sinua.”
Pikemminkin voitte auttaa itseänne, Alice ajattelee ymmärtäessään mikä on diagnoosien todellinen tarkoitus.
”Rakkauden pitäisi ylentää meitä, juhlistaa. Miten se voi olla rakkautta, John, jos se vain tekee sinut yksinäiseksi ja korruptoituneeksi?” Alice Morgan sanoo kuin lukisi onnenkeksin ennustuksen, omin käsin kustomoidun;
sinun kohtalosi on kuolla yksin. Sama kiinalainen ravintola, samat ilkeät omistajat, sama paha ennustus, sama tuhti lasku. On puhdasta pahuutta, on kaiken nieleviä mustia aukkoja, on John jolle Alice tietämättään, ei, ei, vaan hyvin tietoisena, antoi haasteen, tehtävän, päämäärän —
pidä silmäsi auki, Alice, ja odota kunnes todistan sanasi vääriksi. Alice jää yksin seisomaan sillalle, jää ajattelemaan Henry Madsenia, John Lutheria, Zoe Lutheria, Mark Northia, niin, niin,
niin, minulla ei ole epäilystäkään ettetkö todistaisi.
Oxfort, fysiikan opiskelija, suuntautumisena astrofysiikka, arvosanat aina parhaita — Alicen koulunkäynti voisi olla täydellistä, elleivät hänen jatkuvat poissaolonsa aiheuttaisi ongelmia. On luentoja joilla on läsnäolovelvollisuus, on professoreja jotka ovat ehdottomia, on tenttejä joihin on osallistuttava, on sitä ja tätä ja kyllästynyt Alice.
Friikki Alice, muut sanovat, varmaan sanoisi hänkin heidän paikallaan. Muut opiskelijat ovat seitsemän kahdeksan vuotta vanhempia ja siinä iässä se on E = mc² eli energia on yhtä suuri kuin massa kertaa valonnopeus tyhjiössä potenssiin kaksi — mutta tässä tapauksessa E ei ole energia vaan
ero.
Ikäero. Mielipide-ero. Avioero. Hänen vanhempiensa avioero olisi helpotus, hän voisi valita ja valitsisi isänsä koska isä ei ole koskaan läsnä, mutta hänen vanhempansa pysyvät yhdessä, tiukasti, kuin kynttilästä valunut jähmettynyt steariini. Ei pelkästään Alicen takia, vaikka toki Alicekin on yksi tekijä, vaan myös lehdistön takia, imagon takia, mitä muut ihmiset sanoisivat? Kaksikymmentäkuusi vuotta aviota ja tytär joka on lapsinero. Avioero ei ole kaikille sallittua.
Alice tuijottaa kaukoputkellaan tähtitaivaalle ja miettii, miettii, miettii tulevaisuuttaan, elämäänsä,
vielä jonain päivänä minusta tulee leski. Koska avioliitto tarkoittaa säännöllistä seksiä, tai ainakin seksiä jota ei tarvitse lähteä metsästämään, joka on metsästetty jo, pyydetty pöydälle, on lupa koskea — vaan ei tappaa. Mutta ei Alice siihen lupaa tarvitsekaan. Siksi leski eikä vaimo: hän aikoo säilyttää statuksensa.
Hänen vanhempansa pitävät Alicea ihmeenä — ihmeellinen hän onkin — sillä he yrittivät saada lasta vuosikausia, kävivät jatkuvasti lääkäreillä, hoidoissa, terapioissa, he vanhenivat ja sen myötä mahdollisuus, tilaisuus, etuoikeus, saada lapsi pieneni entisestään. Kunnes Alice syntyi. Painoarvo sanalla
kunnes, sillä jopa silloin kun Alicen äiti oli raskaana viimeisellä kuulla, he pelkäsivät menettävänsä lapsen. He olivat menettäneet lapsen jo aiemminkin, kahdesti, kahdeksantena viikkona ja yhdeksäntenä, he eivät pitäneet mitään itsestäänselvyytenä, etenkään Alicea, jota kohdellaan kuin prinsessaa, eikä hänen egonsa voisi olla tyytyväisempi.
Kunnes voisi olla, ja paljonkin tyytyväisempi. Kahdeksanvuotiaana hän kasvaa siihen pisteeseen, että häntä alkaa kuvottaa prinsessakohtelu. Miten tahdottomia nukkeja hänen vanhempansa ovatkaan! Miten säälittäviä he ovat, miten helppoa heitä onkaan manipuloida! Alice tahtoo haasteita, vertaisensa, tulla uhmatuksi, vastustetuksi, voitetuksi — tai ehkä ei sittenkään voitetuksi. Alice tahtoo tasavertaisen taistelun, jonka hän lopulta, tuhansien kamppailujen ja kieroilun jälkeen, voittaa. Mutta hänen lakeilijavanhempansa eivät voi tarjota mitään sellaista, lähellekään. Hänen omat vanhempansa
pelkäävät häntä.
Joinakin hetkinä Alice ajattelee:
hyvä. Teidän kuuluukin pelätä minua. Koska minä näen maailman selkeämmin kuin kukaan muu; minä tiedän, että tunteet ovat vain materiaa ja täten minä olen kykeneväinen manipuloimaan niitä, teitä, maailmaa. Hän saattaa viedä vanhemmiltaan sen, mikä on heille tärkeintä. Hän hiipii isänsä työhuoneeseen ja varastaa hänen kirjoituskoneellaan kirjoittamansa runot (hänen isänsä on hyvin vanhanaikainen) ja polttaa viiden vuoden työn, kaikkien valvottujen öiden palkinnot, murehdittujen säkeistöjen ratkaisut. Jättää tuhkan takkaan, johtolankoja rikospaikalle, haluaa isänsä tietävän mitä on tapahtunut ja ennen kaikkea
kuka on syyllinen.
Hänen äitinsä puolestaan tahtoo vain Alicen onnellisuutta, kuin mikäkin elämätön ihmiskuori, vai onko se äidinrakkautta? Alice menee mykkäkouluun, Alice huutaa vihaansa, Alice satuttaa itseään ja levittää hieman vettä haavoihinsa, jotta veri leviäisi ja saisi tilanteen näyttämään pahemmalta kuin se oikeasti on. Hänen äitinsä lyyhistyy kylpyhuoneen ovelle, isä soittaa ambulanssin. Alice harjoittelee itkemistä kivun kyyneleillä, kunnes aidot tulevat, onnistumisen kyyneleet.
”Miksi?” parkuu Alicen äiti. ”Miksi, kultaseni?”
Ja joinakin hetkinä Alice ajattelee:
ei. Te ette saa pelätä minua. Ette saa. Tiedättekö mitä se antaa minulle? Etäisyyttä. En voi rakastaa teitä näin kaukaa, toiselta planeetalta.”Sinä saatat olla hyvin, hyvin fiksu, mutta olet väärässä. Maailmassa on rakkautta. Joten sinä häviät”, John Luther sanoo puhelimeen, kuin laittaisi onnenkeksin kämmenelleen ja murskaisi sen sormet vihasta täristen, sen jälkeen polttaisi ennustuksen, kohtalon,
olen poliisi ja minä aion sulkea tämän ravintolan, olette epäiltyjä huumebisneksestä (piilotin heroiinia keittiöön, mutta tietenkään tätä te ette saa tietää), teillä on oikeus vaieta, mutta kaikki mitä sanotte voidaan käyttää teitä vastaan...Joten Alice ei sano mitään.
