Kirjoittaja Aihe: Frankenstein (National Theatre 2011): Taivaan rajan rikkoneet, K-11, Olento/Victor Frankenstein  (Luettu 1154 kertaa)

Hallahäive

  • ***
  • Viestejä: 623
Kirjoittaja: Hallahäive

Fandom: Frankenstein (National Theatre 2011)

Ikäraja: K-11

Paritus: Victor Frankenstein/ Olento

Disclaimer: En omista mitään, kaikki kuuluu Mary Shelleylle, sekä National Theatrelle.

Genre: Jaa... draama

A/N: Eilen tuli käytyä katsomassa kyseinen näytelmä elokuvissa ja täytyy sanoa, että oli loistava. Benedict Cumberbatch Olentona ja Jonny Lee Miller Victor Frankensteinina tekivät molemmat upeat roolisuoritukset. Ja koko näytelmä oli surullisempi kuin osasin odottaa.

Loppuratkaisun kanssa olen vieläkin hieman epävarma, mutta no, menköön nyt. Sijoitin tämän näytelmän jälkeiseen aikaan Sisin inspaamana. Mitähän muuta... aika lailla muokattua tajunnanvirtaa.

Omistan tämän ihanille neideille Mustekehrääjälle ja Sisiljalle, jotka kannustivat ja mikä tärkeintä, inspiroivat. Toivottavasti pidätte <3

Summary: Frankenstein ja hänen luomuksensa eivät enää kelpaa paratiisiin. He rakastavat liikaa kiellettyä.


Taivaan rajan rikkoneet


Lumihiutaleet ovat valkeita ja ne laskeutuvat maahan kevyinä spiraaleina. Olento työntää ulos kielensä, koettaa pyydystää niitä ilmasta. Epätasaisia naurahduksia pakenee kurkusta. Kielellä lumi on kylmää, kylmää, mutta niin paljon parempaa kuin sade. Sade on liian idealistista. Maailma on oikeasti kylmä, sen Olento on oppinut aikaa sitten. Kaikki kaunis on kylmää. Niin kuin hänen kuollut ja kalpea morsiamensa, niin kuin mestarin käheä ääni.

”Tule sisälle”, se ääni käskee, ja Olento pyörähtää vielä kerran ympäri jalat paljaana hangessa. Tottelee sitten, sillä mitä muutakaan on jäljellä. Ainoastaan mestari ja luomus, maailman hylkäämiä molemmat. Mestarin äänessä kuuluu rosoinen menneisyys ja kristallipallon hämärään hukkuva tulevaisuus. Se on hopealanka keskellä pimeää labyrinttia. Olento voi vain seurata kädet täristen.

Sisällä Victor Frankenstein kyyhöttää vasten yksinkertaista puupöytää. Hänen hartiansa kohoilevat hengästyksestä. Pakkasilma tekee kaikesta pahempaa, Olento tietää. Se tunkeutuu Victorin keuhkoihin, täyttää ne limalla ja uupumuksella.

”En pidä siitä että olet ulkona”, Victor rohisee. Hänen kätensä ovat puristuneet nyrkeiksi ja rystyset ovat valkeat kuin lumihiutaleet. Olento hipaisee käsiä niiden lämmöstä hämmentyen. Kauniit kädet...

”Sinä et pidä mistään”, Olento huomauttaa.

Victor sävähtää kosketuksen vuoksi. ”Kaikki pitävät jostakin”, hän toteaa ja puhkeaa uuteen yskänpuuskaan.
 
”Mistä sinä pidät?”

Yskä tärisyttää jopa Victorin käsiä ja se on kiehtovaa, kiehtovaa niin kuin lumi, ja joskus Olentokin tärisee niin kuin silloin alussa, ja eivätkö he olekin samanlaisia? Luuta, nahkaa, tärinää, tärinää... Täriseekö sydän? Ei, se sykkii. Hakkaa ja pyrkii rinnasta ulos mestarin kohdatessa Olennon katseen.

”Minä pidän tieteestä. Rationalismista. Ja silti tiede on se, joka minut pettää. Lääketiede kertoo täsmälleen mitä minulle tapahtuu, sen kuinka minä vielä kuihdun tähän kurjaan mökkiin sinun kanssasi. Eikä kukaan tule herättämään minua henkiin”, Victor sanoo kitkerällä äänellä.

”Entä minä?” Olento kysyy. ”Voinko minä kuolla? Voinko?”

”Tietenkin. Muuten maailmassa ei olisi oikeudenmukaisuutta”, Victor sähähtää vastaukseksi.

”Sitten minun täytyy kuolla heti perässäsi, mestari”, Olento sanoo. Victorin katseessa on jotakin omituista, kuumeista.

”Mitä sinä puhut? Oletko mielenvikainen?”

”Me olemme yhtä”, Olento kujertaa. ”Ilman sinua ei olisi ollut minua ja ilman sinua ei voi ollakaan. Yksinäisyys tappaa, Frankenstein. Se kaapii irti sisukset, jotka sinä ompelit, eikä koskaaaaan ole lämmin.”

”Ole hiljaa. En halua kuulla olevani syyllinen taas yhteen syntiin. Murhaaja minä en ole!” Victor huudahtaa, iskee pöytään nyrkillään.

”Mutta olet, olethan”, Olento sanoo. ”Sinä murhasit meidän morsiamemme. Kastelit verellä minun Eevani. Kauniin, kauniin valkean morsiamen, lumenvärisen morsiamen...”

Hiljaa!”

Olento tuijottaa mestariaan, tuijottaa tämän raskaasti kohoilevaa rintakehää. Se on pinnalta virheetön, mutta alta paljastuu limaa ja bakteereita. Täydellinen peilikuva Olennon ommellulle iholle. Sydän hakkaa.

”Miksi?”

”Miksi mitä?” Victor kysyy.

”Miksi me emme menneet paratiisiin rakas mestari? Siksikö, ettei meillä ole Eevaa?”

Victor nauraa kuivasti ja kohtaa hänen katseensa. ”Itsestään selvää”, hän kähähtää. ”Koska me olemme kylpeneet synnissä. Omena on syöty jo aikaa sitten.”

”Miltä se maistuu? Miltä omena maistuu, miltä?”

Victor siristää silmiään. ”Mehevältä. Hieman kirpeältä ja kielletyltä.”

”Kielletty, entä se sitten?”, Olento utelee, vetää Victorin valkeasta hihasta. ”Kerro minulle miltä se maistuu, Frankenstein.”

”Ei sitä voi kuvailla. Se on mahdotonta.”

”Mah-do-ton-ta”, Olento maistelee sanaa. ”Mutta minunkin olisi pitänyt olla mahdotonta.”

Victor hymisee. ”Olet suurin saavutukseni ja syntini. Minä rikoin taivaan rajan.” Hän nojaa hieman eteenpäin, laskee kätensä Olennon käden päälle. ”Kenties siis... rajoja ei enää ole olemassa meille. En osaa kuvailla, mutta voin näyttää sinulle, miltä kielletty maistuu. Pysy paikallasi”, Victor käskee ja Olento jähmettyy.

Hän tuijottaa mestariaan tämän noustessa vaivalloisesti jakkaraltaan. Victor tuo kasvonsa aivan Olennon kasvojen eteen, eikä hänen silmissään kuvastu tällä kertaa inhoa. Tai sitten Olennosta on vain tulossa sokea niin kuin vanhasta opettajastaan.

Victor kohottaa lämpimän kätensä vasten Olennon arpista poskea. Nojaa sitten eteenpäin yhä vain, kunnes osuu huulillaan Olennon huuliin ja varastaa tämän ulospäin hengityksen. Victorin huuletkin ovat lämpimät ja Olento sirkuttaa niiden alla. Paratiisilinnut lentävät pakoon hänen rintakehästään Victorin kielen koskiessa hänen omaansa, sen kärjen kulkiessa pitkin hänen ikeniään.

Victor vetäytyy, mutta hänen nyrkkinsä ovat puristuneet Olennon hartioiden ympärille. Niiden aiheuttama kipu on suloista. Sillä se on todellista.

”Tuolta se maistuu”, Victor sanoo ja yskähtää perään. Olento asettaa kämmenensä vasten Victorin rintakehää tuntien kuinka se liikkuu.

”Minä pidän kielletystä”, Olento lausuu riemukkaasti. ”Sinäkin pidät. Rakastat. Minä tunnen sinun sydämesi.”

Victor sulkee silmänsä, pudistaa päätään. ”Kukaan ei tunne sitä. Se ei toimi enää.”

”Mutta se hakkaa”, Olento sanoo ja hymyilee. ”Minä tunnen sen mestari.”

Victorin kylmissä silmissä kuvastuu huuruinen paratiisi. ”Kenties”, hän myöntyy. ”Kenties.”
« Viimeksi muokattu: 19.02.2015 17:20:42 kirjoittanut Beyond »
Who lives, who dies, who tells your story?


Ava by Auro

Sisilja

  • ***
  • Viestejä: 1 219
AAAAAAAAAAAAAAAAAAAAA! (joo, se on sitten hyvä "aaa", ehdottomasti) Olin yksi innosta tärisevä hyytelö (joka osaa tosin taputtaa ilahtuneesti käsiään, mutta hei, olen edistyksellinen ja nopeasti oppiva hyytelö), kun klikkasin tämän auki. Oi ihanuutta!

Hassua, mun piti itsekin kirjoittaa Olento pyydystämään lumihiutaleita kielellään (great minds, great minds!), mutta se jäi. Se on helppo kuvitella, koska voi miten innoissaan Olento oli näytelmässäkin. Ja silti, kaunis on kylmää ja lumi on kylmää... kuin kuollut morsian. Hrrr. Minua viehätti kovasti, että olit ottanut ne kuolleet vaimot mukaan, että vainajat hiersivät tuntuvasti Olennon ja Frankensteinin välejä, ja kaikesta huolimatta Olento jaksaa uskoa ja nähdä kylmässäkin maailmassa sen, mille Frankenstein on jo sokeutunut. Victorin kauniit kädet, esimerkiksi. Ihmiselle moinen on itsestäänselvyys, mutta Olento pysähtyy niidenkin kohdalla ja muistaa ihmetellä! Miltä omena maistuu, entä kielletty... niin, se maistuu suudelmalta, jota ei koskaan pitäisi kokea, sillä rajat ovat olemassa, vaikka Victor pohtiikin muuta. Jos rajat eivät koske heitä, onko suudelma tai mikään muukaan enää kiellettyä? Miksi enää katua? Ehkä kun syntiin uppoaa tarpeeksi syvälle, siitä tulee kaunista ja puhdasta? Sillä kauneuttahan näidenkin välillä on, heidän sydämensä hakkaavat, ne hakkaavat, vaikka ainakaan Frankensteinin sydän ei enää tunnukaan. Vaan! Onko Olennon sija yhtään parempi, se on murhaaja siinä missä Frankensteinkin, vähemmän harkitusti, vähemmän tarkoituksellisesti, mutta on kuitenkin. Pelastaako rakkaus, varsinkin heikko sellainen, lopulta yhtään mitään? Kenties, kenties.

Dialogi oli loistavaa, kerrassaan loistavaa. Olet vanginnut Olennon äänen ja sielun (tahdon puhua sielusta!) upeasti, se on herkkä, se on toiveikas ja silti se on myös pettynyt ja katkera. Se on eksysissä ja etsii uutta suunta siinä missä Frankenstein tahtoisi ennemminkin luovuttaa. Ihastuin myös Frankensteinissa havaittavaan pieneen muutokseen. Vahva kylmyys ja katkeruus (joka kantaa sisällään myös huolta) sulaa loppua kohden ja epävarmuus lisääntyy. Mitä jos ja entä sittenkin, sydänhän tosiaan hakkaa. Mikään ei ole mah-do-ton-ta!

Ehdottomasti parasta oli kuitenkin tämä, sillä mikä synkkyys ja pelon läsnäolo:
Lainaus
Victor tuo kasvonsa aivan Olennon kasvojen eteen, eikä hänen silmissään kuvastu tällä kertaa inhoa. Tai sitten Olennosta on vain tulossa sokea niin kuin vanhasta opettajastaan.
Sokeus! Tuntuu että ulosantini on taantunut "buggeroff, pissoff" -tasolle (hee), joten lopetan tähän ja kiitän! KIITOS.
Kirjoittamisen riemusta

Avatarista kiitos aijulle!

Jozzy

  • Time Seeker
  • ***
  • Viestejä: 15
AAAAARGGHHHHHHH!!!!! (kuvastaa sekin tätä hyvin! -kai...)

Itsekin kävin kyylimässä tämän teatterikatkelman leffateatterissa, enkä osannut odottaa mitään niin surullista ja kaihoisaa - ja nyt, sinä olet onnistunut tekemään saman tälle tekstille!
      Olen aivan ihastuksissani tapaasi kirjoittaa! Kuvailet Olennon niin täydellisesti että voin kuulla Benedictin äänen päässäni - ihme ja kyllä suomeksikin saman painoisena ja venytettynä, mutta anyways... Niin, enpä minä osaa mitään rakentavaa antaa ja toistelen varmaan samaa kuin edellisessä kommentissa, mutta TÄMÄ OLI IHANA. Ihana illan pääte ja iltasatu :33

KIIIITOS SIISS ^^
Elämän kauneutta - fanfiction

Hallahäive

  • ***
  • Viestejä: 623
Sisilja: Voi ihanaa hyytelöä <3 Mun oli pakko laittaa Olento pyydystelemään niitä lumihiutaleita, ajatus oli liian suloinen pois jätettäväksi. Itseäni viehätti kovasti näytelmässä Olennon lapsenomaisuus, se kuinka tämä jaksoi hämmästellä kaikkea mitä muut pitävät itsestään selvänä. Siispä yritin tuoda tuota ihmettelyä mukaan tähänkin. Olen järkyttävän iloinen siitä, että dialogi toimi. Vähän epäilytti kuinka onnistun kun ei kuitenkaan ollut koskaan aiemmin näistä kahdesta kirjoittanut. Kivaa myös, että pidit Frankenstainissa tapahtuvasta pikkumuutoksesta. Ah, kerta kaikkiaan, kommenttisi saa minut vieläkin hymyilemään. Kiitos siitä muru.

Jozzy: Minäkään en todellakaan osannut odottaa mitään niin surumielistä ennen kyseistä näytöstä, Benedictin ja Jonnyn yhteistyö oli kultaa. Olen siis imarreltu jos onnistuin tekstini kanssa tavoittamaan lähellekään samanlaisen tunnelman :) On myös ihana kuulla, että pystyit kuvittelemaan Benin äänen tätä lukiessasi. Tosi kiva että tykkäsit, kiitos kovasti ilahduttavasta kommentistasi!
Who lives, who dies, who tells your story?


Ava by Auro

marieophelia

  • Pajunkissa
  • ***
  • Viestejä: 289
Onnea kommenttiarpajaisten voitosta! Alkuun pahoittelut että nostan vanhaa tekstiä. Teen sen osittain itsekkäistä syistä, sillä täytyy ehdottomasti muistaa katsoa, jos löytäisin tästä näytelmästä jotain taltiointeja! Benedict Olentona -- en ihmettele, että edelliset kommentoijat on kirjoittaneet vaan aaaaaa:ta :D En ole siis näytelmää nähnyt ja tämä vaje raastaa nyt sieluani, mutta kirja on yksi vaikuttavimmista, joita olen koskaan lukenut. Olen myös ihan häikäistynyt, miten hyvä paritus Olento/ Victor on! Tästä tuli mun OTP. :)

Tämä on tosi kaunis ficci ja tuo hyvin erilaista puolta Victorin ja Olennon suhteeseen kuin alkuperäinen kirja, mutta ehdottomasti hyvällä tavalla! Pidin erityisesti tuosta kielletty hedelmä -vertauksesta. Tässä tulee kiinnostavasti ja moniulotteisesti esiin, miten Victor on Olennon luojana tavallaan hänen jumalansa ja ylittänyt "taivaan rajat". Pidän myös jatkumosta Olennon luomistyön ja paratiisin sekä syntiinlankeemuksen välillä. Tässä tulee myös oivaltavasti esiin, miten monin tavoin Victor ja Olento ovat toisiinsa kytköksissä ja ikään kuin yhtä, vaikka ovatkin erilaiset: Victor sairas ja apaattinen, Olento viattoman riemukas. Välillä ei oikein tiedä, kumman tuntemuksia kuvataan,, kuten tässä:

Lainaus
Yskä tärisyttää jopa Victorin käsiä ja se on kiehtovaa, kiehtovaa niin kuin lumi, ja joskus Olentokin tärisee niin kuin silloin alussa, ja eivätkö he olekin samanlaisia? Luuta, nahkaa, tärinää, tärinää... Täriseekö sydän? Ei, se sykkii. Hakkaa ja pyrkii rinnasta ulos mestarin kohdatessa Olennon katseen.

Ihanasti kirjoitettu kohta! Vaikka Victor vaikuttaa apaattiselta, hänen tärinänsä rinnastuminen Olennon tärinään, kertoo siitä, että pinnan alla on muutakin kuin luovuttamista.

Loppu on myös lumoava. Ehkä Victor ja Olento sitten luovat oman paratiisinsa?

Kiitos tästä!
Show me that I'm everywhere, and get me home for tea

Ava: Ingrid

Hallahäive

  • ***
  • Viestejä: 623
marieophelia: Kannattaa ehdottomasti katsoa tämä versio, jos vain saat käsiisi! Katsoin itse tämän keväällä uudestaan kun se oli hetken youtubessa koronaan liittyvän hyväntekeväisyyskampanjan johdosta ja tykkäsin edelleen. Näytelmästähän on myös versio jossa Johnny-Lee Miller on Olento ja Benedict Frankenstein. Ihana kuulla että pidit Victorin ja Olennon suhteesta tässä ficissä ja että loppu oli onnistunut. Kiitos mukavasta kommentistasi, se ilahdutti kovasti! :)
Who lives, who dies, who tells your story?


Ava by Auro