Nimi: Rajavarkauksia ja verikö vettä sakeampaa
Kirjoittaja: Nauha
Ikäraja: K11
Paritus: Riika/Ella, Vilna/Ella
Tyylilaji: Draama, agstia ripaus tai tulkinnallisesti enemmän
Yhteenveto: Siksi kai mä Ellankin halusin, vaikka Vilna sitä niin rakasti, viemään ajatukset muualle ja sitomaan kädet kroppansa lämpöön yöksi, etteivät ne vaeltaisi pilaamaan taas kaikkea.A/N: Trikotillomania ja sisarkateus
Tästä kirjoittaminen oli monella tapaa vaikeaa, haudoin ja haudoin. Oli niin paljon asioita, jotka täytyi saada ulos. Totuuden nimissä on sanottava, että olisin halunnut kirjoittaa pidemmin, paremmin ja hienommin, en vain pystynyt.
Osallistuu puolikkaaseen
femme10 #4 –haasteeseen, jonka olen itsepintaisesti päättänyt saada loppuun, sekä
F-diagnoosihaasteeseen diagnoosilla F63.3, trikotillomania.
Rajavarkauksia ja verikö vettä sakeampaaSisko.
Mulla on aina ollut sisko. Aina, koska ei ole muistoja ennen Vilnaa, ei juuri valokuviakaan tai raapustuksia ovenpielissä. On aloitettava lopusta.
Ne asuu nykyään yhdessä, Vilna ja Ella. On keltaovinen kaksio Kalliossa ja koiranpentu, huoli asuntolainasta ja vaivattomia viini-iltoja ystävien kanssa. Suhde pari.
Mulla on molemmissa ripsilinjoissa aukot keskellä, ja vatsaa vääntävä helvetillinen häpeä. Vien tupaantuliaisiksi ruisleipää ja itseni, vaikka ensimmäinen mahtuisi postilaatikostakin. Olisi pitänyt ajatella.
Vilna ei kysy oireista, mutta katse eksyy hetkittäin heti ovelta asti, ja mä tiedän; se näkee kyllä.
Ellan kulmat on kurtussa ja kahvista tulee tahattoman kitkerää. Edes siitä saan salaa olla vahingoniloinen (kahvikin siellä oli kitkerää!), vaikka muuten pitää päästää valloilleen kypsyys ja varmuus ja lähimmäisenrakkaus.
”Äiti sanoi, että olet ollut töissä.” Se on toteamus ja ainakin suurimmaksi osaksi totta, joten on lupa vastata:
”Niin.”
”Onko sulla muita suunnitelmia?” kysyy Ella. Se tarkoittaa hyvää, mutta kuulostaa vihjaukselta.
”Ei oikeastaan.”
Ne kertoo opinnoistaan ja Ellan uudesta harjoittelupaikasta. Mä sanon vain
hienoahienoa ja pyöritän hiusta sormen ympärille. Vedän. Ja taas ja taas ja taas. Jotenkin Vilna ei huomaa. Se puhuu matkasta, jonka ne teki edellisenä kesänä Baltiaan. Kävivät kuulemma Riiassakin, vaikka Vilnassa viihtyivät paremmin. Tietenkin.
Isokorvainen koira pissaa lattialle ja mä rapsutan sitä vaivihkaa korvan takaa.
Tuntuu hyvältä, kun Vilna kiroaa ja me vaihdetaan Ellan kanssa katseita. Ei niin kuin ennen, ei tietenkään, mutta kuitenkin. Mulla on silti aina ollut sisko.
”Kun olin viimesillään raskaana Vilnan kans, niin Riika aina koputti mun mahaa, ja kysyi, että joko se sisko tulee sieltä ulos.”
Seura nauraa ja kahvi käryää pannussa. Rutisee melkein.
”Onko sun aina pakko kertoa näitä samoja juttuja?”
”Se on hyvä muisto! Osasit tuskin puhuakaan ja niin utelias ja kärsimätön jo.”
”Kaikki on kuullet ”
”Älä ole ilonpilaaja. Mummikin rakastaa kuulla teistä pieninä.”
Illalla likaisten kuppien keskellä äiti lukee onnittelukorttien kaunopuheita, kun tulen keittiöön. Se ei nosta katsettaan, mutta tietää ja sanoo:
”Mistä mun pitäisi niille puhua? Tuosta sinun järjettömyydestäsikö?”
Lasken hanasta vettä, sovittelen sormella sopivaa lämpötilaa. Vastaus on tarttunut jonnekin vielä paljon äänihuulia syvemmälle, ei kuulu edes rohinaa.
”Kuulitko? Siitäkö mä niille kertoisin, sun päästäsi? ”
”Joo just siitä. Eihän me muusta puhutakaan ku siitä, ja Vilnasta. ’Kun odotin Vilnaa. Kun Vilna syntyi. Kun Vilna oli pieni. Vilna sai stipendin ja Vilnasta tulee jotain hienoa. Ja tuo Riika nyt on tollanen, ei siitä ota selvää, kun on niitä tiloja.’ Saatana.”
Imitoin äänenpainoja ja käsi länkyttää. Mulla on edelleen päällä rippimekko ja hiukset kiharrettu ovelasti ohentuneita kohtia peittämään. Mutta ei se siitä alkanut tietenkään, eikä päättynytkään. (Ehkä ikinä.)
Kun olin kahdentoista, istuin television edessä käsi käyden ja äiti kysyi onko ripsettömyys uusia muotivirtauksia. Silloin oli hulluudesta tullut jo tapa, huumaava ja hallitseva, vaikka alku oli melkein transsi. Väärältä alkoi tuntua vasta myöhemmin, kun tuli oivallus ja ymmärrys.
Eikä selityksiä ollut, silloinkaan.
Vilnalta ei koskaan herunut sympatiaa, ei edes silloin, kun oltiin vielä lapsia.
”Huomiohakuista”, se sanoi ja:
”Etkö sä koskaan lopeta? Lopeta.”
Välitti se tietenkin, välitti äitikin ja isä, mutta kaikkia kyllästytti. Kyllästyttihän muakin, olla epävarma ja pelätä silmiin katsomista. Meikki näytti aluksi aivan kamalalta, vaikka kuinka yritti. Seitsemännen luokan ensimmäisinä päivinä tuntematon tyttö tuli koulun pihalla liian liki ja kysyi:
”Eikö sulla ole ollenkaan silmäripsiä?”
Mä vastasin, että haista vittu.
Ella aloitti samalla luokalla, olivat muuttaneet loppukesästä meidän naapuriin ja piha-aidan takaa Vilna oli varovasti vilkuillut maantietukkaista tyttöä.
Mä halusin alusta asti omistaa, eikä Ella koskaan kysynyt silmistä. Myöhemmin se kertoi, että muut oppilaat olivat puhuneet ja tiesinhän mä itsekin, että mulla oli julkinen salaisuus. Hiilenmustiksi maalatut silmät kiiluen mä pakotin sen lävistämään huuleni koulun vessassa. En koskaan unohda miten se itki.
Viisitoistavuotiaana siirryin hiuksiin, korvantauksiin ja peittelin jäljet paremmin. Opettelin vastaamaan, ettei kiinnosta. Ei kiinnostanutkaan, mutta pelotti saatanasti.
En kai mä hullu ollut, en koskaan. En edes pahasti sairas, mutta oli tiloja ja oloja. Siksi kai mä Ellankin halusin, vaikka Vilna sitä niin rakasti, viemään ajatukset muualle ja sitomaan kädet kroppansa lämpöön yöksi, etteivät ne vaeltaisi pilaamaan taas kaikkea.
Me oltiin siirrytty siskonpedistä lukitun oven taakse jo paljon aiemmin.
Kun ensimmäistä kertaa ajelin isän partakoneella sivusiilin, äiti huusi oven takana:
”Mitä helvettiä sä saatanan lapsi teet siellä. Nyt tulet ulos. Ulos. Heti!”
Punasilmäisenä maaliskuun aamuna meidän eteisessä Ella ehdotti, että voisin ajella hiukseni, ne kaikki. Se oli valvonut puoli yötä estääkseen mua nyppimästä, ja väsymys alkoi sakottaa. Musta huoli haisi kyllästymiselle, vaikka se sanoi:
”Sulla on kaunis kallo, näyttäisit kuitenkin hyvältä”
Kallo ja kuitenkin, mä en kuullut muuta.
”Hyvältä? Kaljurotalta mä näyttäisin”, kivahdin ja jatkoin takin napittamista ihan viimeiseen asti. Edes yhden kerran Vilna olisi voinut olla siellä. Se olisi vaientanut Ellan, kertonut, ettei mulle kannata puhua järkeä.
”Ja mitä mä sitten teen? Mä en halua olla kalju, saatana! Mä en halua elää tätä paskaelämää ja näpit irti musta!”
Mun huuto vaipui raapivaksi itkuksi ja myöhemmin Ella kertoi, että näytin tosi rumalta itkiessäni.
Olisi valetta väittää, että hiuksiin siirtyminen oli merkki paranemisesta. Uudelleenjärjestämistä se oli, ongelman siirtämistä ja pyörittämistä. Oman pään sekoittamista.
Eikä edes pysyvää. Ratkaisu ei ollut ajeleminenkaan, mutta sehän olisi pitänyt tietää alusta asti.
Joskus tuntuu, että kierre on jatkuva.
(Rakkaudessa) on hetkiä ja hairahduksia, ja sitten on niitä oikeita.
Ella oli ollut viikkoja jotenkin vaikea tai etäinen.
Se tuli edelleen samaan sänkyyn nukkumaan, mutta jotenkin mä olin varma, että unissaan se hiipi viereiseen huoneeseen.
Ainakin aamupalapöydässä katse harhaili, ja varmaan mielikin.
Yhden laiskan päivän ja suudelman jälkeen tuli kysymys, ja sen jälkeen vastaus:
”Vilna on jotenkin erilainen. Sen silmiin piirtyy Užupisin kartta, vallatut talot, seinämaalaukset. Vilnia-joen virtaukset.”
”Sä oksetat mua.”
”Kateutta se on.”
”Ai Vilnalle? Ei ikinä.”
Hiljaisuus sai varpaat kipristelemään, ja käsi liikahti kohti kulmaluun kaarta. Työnsin sen kyynärpäätä myöten selän alle, ja tunsin veren pakenevan. Purin hammasta, kunnes:
”Entä mun silmät?”
”Mitä niistä?”
”Mitä niissä näkyy?”
Mä käänsin pään ja odotin. Vanha sänky narisi liikkeestä, kun Ella tuli ihan liki ja mä haistoin sen hengityksestä valkaisevan hammastahnan kitkeryyden. Suljin silmät ja sen sormet juoksi mun paljaan yläluomen poikki.
”Ei mitään.”
Aamulla herätessä Ella ei enää ollut siinä.
”Psykoterapia voisi olla ratkaisu.”
Tee meni väärään kurkkuun.
Lähden keltaovisesta asunnosta ruisleipää köyhempänä.
”Olisi mahtunut postilaatikostakin.”