Kirjoittaja Aihe: Ikuisesti kadoksissa (K-11, Harry/Luna)  (Luettu 3296 kertaa)

Codename

  • The Oncoming Storm
  • ***
  • Viestejä: 276
Ikuisesti kadoksissa (K-11, Harry/Luna)
« : 16.02.2008 16:38:15 »
Nimi: Ikuisesti kadoksissa
Paritus: Harry/Luna
Ikäraja: K-11
Varoitukset: Sisältää hieman masentavan tunnelman ja ei-niin tarkasti kuvaillun kuoleman.
Kirjoittaja: Codename
Beta: Xanie from Vuotis
Genre: Romance, Drama, Angst, Songfic, One-Shot, Het, Deathfic
Disclaimer: Hahmot ja maailma kuuluvat Rowlingille ja tässä ficcissä esiintyvien sanat ovat Fran Walshin.
Summary: Monien vuosien jälkeen vanha nainen palaa jonkun haudan luokse salaa. Siitä seuraa paljon erilaista ja tapahtumat kärjistyvät.
A/N: Eli, tässä on nyt sitten vähän erikoinen ficci, jossa on mukana The Two Towers elokuvan soundtrackiltä löytyvä biisi Gollum's Song. Olen tästä aika tyytyväinen ja taas kannattaa kuunnella samaan aikaan biisiä. Vielä suurikiitokset betalleni ja toivon tietysti kommentteja. Osallistuu myös FanFic100:n numerolla 74=Pimeys. Sanat ovat taas biisin sisällä, ei lopussa, koska näin ne toimivat paremmin

Ikuisesti kadoksissa

Where once was light
Now darkness falls
Where once was love
Love is no more
Don't say goodbye
Don't say I didn't try


Harmaat ja jo ryppyiset kädet laskeutuivat pölyn täyttämälle haudalle, jonka kirjoitus oli jo haihtunut vuosien taitossa. Se näytti olleen siinä jo kauan, niin kauan, että kaikki muut olivat jo kokonaan unohtaneet sen haudan olemassaolon. Mutta yksi nainen ei ollut vielä unohtanut sitä. Hänelle hauta oli yhä hyvin todellinen.

Nainen katsoi hautausmaalle ja näki monien hautakivistä olevan joko kaatuneita, tai täysin huonossa kunnossa. Niin oli myös se hautakivi. Hän tiesi, ettei kukaan enää välittänyt. Kaikki olivat unohtaneet ja elivät pelossa. Jos he olisivatkin muistaneet.

Vaikka vielä oli iltapäivä, ei aurinkoa enää näkynyt. Nainen ei ollut nähnyt sitä moniin vuosiin. Hän ei edes muistanut, miltä aurinko näytti. Hänelle se oli vain kaukainen muisto lapsuudesta, jolloin kaikki oli vielä hyvin. Nyt maailmaa peitti ikuinen sumu ja pimeys. Sitä pystyi melkein koskettamaan, sen näki leijuvan taivaasta maahan.

These tears we cry
Are falling rain
For all the lies you told us
The hurt, the blame!
And we will weep to be so alone
We are lost
We can never go home

Hän istui maahan ja asetti pienen kynttilän palamaan haudan viereen. Jos joku olisi tiennyt, että hän teki tämän, hänet olisi tapettu siihen paikkaan heti. Ei olisi edes ollut minuuttia aikaa. Kuolema olisi jo napannut hänet ja vienyt hänet kotiin. Mutta ei vienyt, hän oli ikuisesti kadoksissa.

Hänen harmaat, mutta ennen vaaleat hiukset leijailivat tuulessa ympäriinsä. Tuuli tuntui virkistävältä, mikä toi edes pientä puhtia hänen aikojen saatossa kuluneille kasvoille. Hän otti esiin pienen liinan ja alkoi pyyhkiä pölyjä pois hautakivestä ja sai sieltä esiin tekstin, joka oli siihen kirjoitettu niin kauan sitten, että kukaan ei muistanut milloin.

Tässä lepää

Harry James Potter

S: 31.7.1980
K. 23.8.1998

Hän taisteli urheasti. Aina loppuun saakka.


”Minä rakastan sinua Harry. Aina ja ikuisesti”, Luna sanoi ja jätti vielä pienen kasvin haudan viereen, itkien raskaita kyyneliä.

So in the end
I'll be what I will be
No loyal friend
Was ever there for me


Luna nosti itsensä ylös tahdonvoimalla, mutta jäi yhä katsomaan hautaa. Yhä hänen kyyneleensä tippuivat maahan muodostaen pienen kyynellammikon. Hän ei olisi halunnut päästää irti, mutta hänen täytyi. Hän kääntyi pois haudalta ja lähti kulkemaan eteenpäin pientä tummien lehtien peittämää polkua, joka kulki hautojen välissä.

Hän itki yhä, kun näki hautojen tekstejä, jotka olivat vielä olemassa. Suurin hautakivi makasi siinä kaatuneena ja siinä luki kaikkien Weasleyn perheen jäsenten nimen. Kukaan heistä ei ollut ehtinyt saada edes lapsia. He olivat kuolleet niin nuorina.

Yhä hänen jatkaessa hän näki muidenkin ystäviensä nimiä, haudoissa oli Neville Longbottomin, Hermione Grangerin ja Nymphadora Tonksin kaltaisia nimiä. Muita samanlaisia löytyi joka puolelta. Niin paljon hautoja kaatuneina ja häpäistyinä, ettei Lunan olisi tehnyt mieli edes kävellä siellä.

Hänen jalkansa tuntuivat pettävän, mutta hänen oli pakko jatkaa, kaikki ne vuodet olivat tehneet hänestä heikomman. Vihdoin hän saapui hautausmaan porteille joka oli jo aikoja sitten kaatunut ja kaikki kauheimmat kasvit olivat valloittaneet sen.

Now we say goodbye
We say you didn't try

Yhtenä synkkänä päivänä mustiin pukeutunut Luna, ja kaikki muut, kulkivat pientä polkua. Tuuli puhalsi lujempana kuin moneen vuoteen, ja kaikki tuntui taas entistä synkemmältä. Kukaan ei puhunut mitään, kun he kuljettivat kauniisti koristeltua hauta-arkkua kohti sen laskemispaikkaa.

Monet heistä itkivät, varsinkin Luna, joka näytti kaikista surkeimmalta. Hän oli aina pukeutunut merkillisiin vaatteisiin, mutta nyt hän oli hyvin yksinkertaisessa mustassa mekossa. Kaikki toivo näytti hiipuneen pois hänen kasvoiltaan, kun he viimein saapuivat sille paikalle, josta Harry Potter oli tarkoitus lähettää viimeiselle matkalleen.

He asettivat hauta-arkun vielä hetkeksi maahan, ennen kuin he laskisivat sen hautaan lopullisesti. Lunan yhä itkiessä, yksi arkun kantajista saapui hänen viereensä.
”Minä mietin tässä Luna, että haluaisitko sinä vielä kerran katsoa hänen kasvojaan, kun me kaikki tiedämme kuinka tärkeitä te olitte toisilleen”, Ron sanoi hänelle itkien.
”Tiedätkö, se voisi olla ihan mukavaa”, Luna sanoi, mutta samassa kuului kauhea huuto ja vihreä valo kaatoi Ronin maahan. Luna jähmettyi siihen, mutta joku otti hänet mukaansa samalla, kun toiset työnsivät Harryn viimeiseen lepoonsa.


 Muistojen vieritessä Luna katsoi vielä kerran hautausmaata ennen kuin hän otti viimeisen askeleensa siellä ja lähti takasin kaupunkiin.

These tears you cry
Have come too late
Take back the lies
The hurt, the blame!

Kaupunki näytti vielä lohduttomammalta kuin hautausmaa. Se ei enää ollut kaupunki, vaan ennemminkin rauniokaupunki. Kaupunki oli täynnä tuhkaa ja hän pystyi näkemään ihmisten itkevän tuskissaan raunioissa. Näin se oli ollut jo kauan ja Luna oli jo oppinut elämään sen kanssa. Kaikki hänen toivonsa oli menetetty. Ei ollut minkäänlaista mahdollisuutta parempaan.

Hän näki jonkun kulkevan varjoissa perässään, mikä pelästytti Lunan. Hän otti taikasauvansa esiin ja katsoi ympärilleen. Hän näki yhä, kuinka joku kulki hänen perässään, joten hänen oli pakko tehdä jotain. Onneksi hän tunsi kaupungin hyvin ja yhdessä kulmassa hän yllättäen kääntyikin raunioihin ja siellä yhä kauemmaksi varjoihin.

Hän ei kuullut enää kenenkään seuraavan häntä, mikä ei häntä hirveästi ihmetyttänyt, koska hän oli jo vuosia osannut kadota minne vain. Niin tulisi aina olemaankin. Hän tulisi olemaan ikuisesti kadoksissa. Hän päätti laskea taikasauvansa alas, mutta samalla hän näki punaisen valon ja lensi päin raunioita.

Mies saapui varjoista esiin ja Luna tunnisti hänet heti. Ennen hän oli ollut myös hyvin komea, mutta nyt myös häntä oli aika kuluttanut. Ennen hänen niin hienot platinanvaaleat hiuksensa olivat muuttuneet harmaiksi.
”Hei Draco”, Luna tervehti häntä. ”En ole nähnyt sinua pitkään aikaan.”
”Tiedän”, Draco sanoi kylmästi hänelle. ”Mutta sinä myös tiedät, että minun täytyy tehdä se, mitä minun täytyy, vaikka en erityisemmin pidäkään siitä”, Draco kertoi. ”Säännöthän ovat sääntöjä.”
”Niin ovatkin. Joten anna tulla, älä pidätä sitä enempää.”
Mutta silloin vihreä valo osuikin Dracoa selkään ja hän kaatui elottomana maahan.

And you will weep
When you face the end alone
You are lost
You can never go home


Luna katsoi kauhistuneena Dracon kalpeita, epäuskoisia kasvoja. Eihän sen pitänyt näin mennä, hänenhän olisi pitänyt kuolla. Luna pystyi kuulemaan jonkun liikkuvan varjoissa, mutta se ei erityisemmin ihmetyttänyt häntä.
”Tule esiin”, Luna pyysi siltä, joka oli varjoissa.

Luna pystyi kuulemaan, kun joku lähestyi häntä varjoista. Hänen teki mieli kiittää sitä, joka oli pelastanut hänet.
”Minä haluan vain puhua”, Luna kertoi ja samalla mies tuli entistä lähemmäksi. Luna pystyi jo melkein hahmottamaan hänet, mutta silti jokin tuossa henkilössä kauhistutti häntä.
”Avada kedavra!” Huusi mies yllättäen ennen kuin astui kokonaan ulos varjoista. Vihreä valo vain kaappasi Lunan mukaansa ja hänen viimeinen muistikuvansa oli hänen oma kauhistuksensa, kun hän tajusi, kuka mies varjoissa oli.

Harry.

”Minä tulin hakemaan sinua.”
”Tiedän”, Luna vastasi Harrylle.

You are lost
You can never go home

« Viimeksi muokattu: 15.11.2014 13:58:36 kirjoittanut Renneto »

Puhpallura

  • Vieras
Mä jäin kyllä todella sanattomaksi. Hyvällä tavalla siis.
Tämä oli todella erilainen kuin muut lukemani, tämän genren ficit, ja oli kivaa vaihtelua siten.
En tota kappaletta kyllä tiedä, mutta sanat sopivat todella hienosti ficciin.
Eipä osaa kyllä muuta sanoa kuin että tykkäsin paljon :D

Codename

  • The Oncoming Storm
  • ***
  • Viestejä: 276
Vau, jäit oikein sanattomaksi. Se on aina kiva kuulla ficin kohdalla. Ja kyllä, tämä on varmaan vähän erilainen tämän alueen muihin ficceihin verrattuna. Ei tämän ollut tarkoitus ollakaan samanlainen. Hyvä myös, että mielestäsi sanat sopivat tähän. Oli muuten oikein mukavaa saada tähän ficciin palautetta, koska en tuolla Vuotiksen puolella saanut ollenkaan. Hyvä, että edes täällä.