Kirjoittaja Aihe: BBC!Sherlock: Mutta auringonlaskut kuuluvat teille, S, Johnlock, John/Mary  (Luettu 1341 kertaa)

Hallahäive

  • ***
  • Viestejä: 590
Kirjoittaja: Hallahäive

Beta: Mustekehrääjä (kiitos salamannopeasta toiminnasta)

Fandom: BBC!Sherlock

Ikäraja: S

Genre: Draama häivähdyksellä melankoliaa

Paritus: Johnlock / John/Mary

Disclaimer: En omista Johnia, Sherlockia tai Marya. He kuuluvat BBC:lle, ACD:lle, Moffatille ja Gatissille.

A/N: Teki sitten mieli kirjoittaa Mary-angstia, joten lopettelin yhden jonkun aikaa tekeillä olleen. Nyt ennen kolmoskautta on kivaa vielä leikkiä Maryn hahmolla. En ole pitkiin aikoihin kirjoittanut minämuodossa, mikä oli aika jännää. Mutta tällainen pieni välipala vaan. Tuota... toivottavasti tykkäätte ja kommentit olisi kivoja.

Osallistuu OTP10 2.0- haasteeseen.

Summary: Sinä et tiedä, enkä koskaan kerro sinulle. Sillä sinä olet minun, ainakin päivänlaskuun saakka.


Mutta auringonlaskut kuuluvat teille


Taas yksi ilta kun päivällispöytämme on katettu kolmelle. Kahdelta lautaselta riisi ja mausteisen keltainen kanakastike katoavat suihin samaa tahtia kuin keskustelu virtaa niistä ulos soljuvana virtana. Virtaus pyörii terävien kivien ympäri, niiden jotka sinkoilevat koskemattoman lautasen takaa. Onpa hyvää, Mary, sinun äänesi lämmin golf-virtaus sanoo; etkö juuri sanonut, että curry on alkanut kyllästyttää sinua, hänen rosoinen huomionsa tunkee väliin. 

Minä vain hymyilen, voisin kokeilla munuaispiirakkaa ensi kerralla.

”Tulikin mieleeni, Molly lupasi, että saan tutkittavakseni herra Billingsleyn munuaiset. Vallan kiehtova myrkytys-tapaus...” Sherlock alkaa selittää. Päivä päivältä alan oppia väistämään kivityksiä. Kenties ne jopa lakkaavat ajallaan, mutten usko siihen. En niin kauan, kun sinun kasvosi kirkastuvat tuolla tapaa, auringon hyväileminä hänen edessään, mutta myös yhä minulle hehkuen. Sillä näiden päivällisten, aamupalojen ja jälkiruokien loppuminen tarkoittaisi sitä, että sinun tulisi valita. Sinun tulisi myöntää, että satutat meitä. Etkä sinä ole koskaan ollut sellainen mies, John. 

Tiedätkö edes kuinka paljon satutat häntä? Minä näen hänen silmissään usein erikoisen, haaleansinisen sävyn, sellaisen joka ei vaikuta kuuluvan niihin. Se usvainen sininen kieppuu iiriksissä ainoastaan silloin, kun sinä et katso häneen. Nytkin, kun nouset hakemaan lisää vettä keittiöstä, ja Sherlock jatkaa puhettaan, me molemmat seuraamme sinua ja odotamme. Sinä et tiedä, et ymmärrä, kuinka hän odottaa sinua. Minä en ikinä aio kertoa sitä sinulle.

Sillä sinä olet minun.

Niin minä hoen aina iltaisin maatessani vierelläsi, huokaan sanat hyvinsuudelluille huulillesi. Mutta samanaikaisesti tiedän, että hän on sinun, vaikket sitä käsitäkään. Ja kenties joskus sinä olet ollut hänen. Kenties yhä vieläkin. Sitä minä en ajattele. Seivästän vain yhden kananpalan haarukallani.

Sherlockin puhelin pirisee, ja askeleesi suuntaavat heti takaisin pöytään vaikkei lasisi olekaan vielä täysi. Vesipisarat valuvat sen reunaa pitkin läpinäkyvinä kyyneleinä.

”Lestrade. Mm. Älä tylsistytä minua enemmillä turhilla yksityiskohdilla”, Sherlock sanoo ja vilkaisee meitä kasvoillaan marttyyrimainen ilme. Hymyilen hieman tahtomattanikin. Teini-ikäinen, minun mieheni paras ystävä on dramaattinen teini-ikäinen. ”Mhmm. Tulen pian.”

Sherlockin silmät säihkyvät, ja hän nousee ylös tuolistaan kirskahduksen kera. Sinun kasvoillasi peilautuu hänen hyppivä energiansa. Se valaisee jokaisen niillä näkyvän uurteen.

”Murha perintätoimistossa Nottinghamissa. Luulisin, että seitsemän. Tuletko, John?” Sherlock utelee, mutta me kaikki tiedämme, että se on retorinen kysymys. Tietenkin sinä menet.

”Meneekö teillä pitkään? Muistakaa käydä kahvilla jossakin välissä. Edes Sherlock ei pysy pystyssä pelkän ilman voimin”, minä sanon, ja Sherlock huokaa, mutta se on ymmärrettävää, hän tahtoo jo olla matkalla. Tahtoo jo olla kahden kanssasi. Sinä luot minuun anteeksipyytävän katseen.

”Mennään huomenna kahdestaan lounaalle. Tulen niin pian kuin pääsen.”

Minä nyökkään. Mitä muutakaan voisin tehdä.

”No niin, John, lähdetään”, Sherlock sanoo kärsimättömällä äänellä. Hän on jo noutanut takkisi eteisestä. ”Näkemiin, Mary.”

”Hei hei, pojat. Katsokaa toistenne perään.”

Ovi kolahtaa kiinni ja jään syömään annokseni loppuun yksin. Tiskaan astiat, ja vesi minun kasvoillani on vain roiskeita altaasta. Tietenkin, muuta en myönnä.

On parempi pettää itseään, sulkea korvansa siltä, miten paljon lämpimämmältä, tummemmalta sinun naurusi kuulostaa hänen seurassaan. Parempi keskittyä siihen, kuinka sinun sormessasi on minun sormukseni, kuin siihen, että hän on taas lainannut sinulle kaulahuiviaan raahatessaan sinut pois. Kylmässä vuoteessamme muistan vasemman nimettömäsi ja sulkiessani silmäni unohdan, kuinka te kaksi kuljette tasatahtia ulkona juostessanne. Minä unohdan, sillä vaikka minä olen nähnyt vierelläsi päivänsarastuksen, leppoisat iltapäivät ja lämpimän hymysi, tiedän että auringonlaskut kuuluvat ainoastaan teille kahdelle.

Te kaksi olette kauniita yhdessä. Sitäkään minä en koskaan tule kertomaan. Sinulle siksi, että nauraisit hämillistä nauruasi, sitä, joka paljastaa liian paljon. Hänelle sen vuoksi, että hän tietää sen jo. Enkä minä aio ikinä myöntää, että vaikka sinä oletkin minun, lopulta meistä kumpikaan ei ole voittaja.

Who lives, who dies, who tells your story?


Ava by Auro

Kharon

  • coolein rotta
  • ***
  • Viestejä: 361
  • papa has dough
En oo tainnut aiemmin lukea sulta tekstejä, tai ainakaan en oo kommentoinu? : o Pitäisi lukea enemmänkin. Tykkäsin tässä aivan erityisesti noista pinnan alla piilevistä jännitteistä; Sherlockin oikuttelusta ja nokittelusta, mutta myös Maryn omistushalusta - ja sen tajuamisesta, että John kuuluu myös Sherlockille. Ficin tapahtumat etenivät sopivaan tahtiin, Sherlockin ja Johnin lähtö oli kivasti kuvattu. Kirjoitat kyllä oikein hyvin.

Tässä oli kuitenkin välillä jotakin "ylimääräistä" kuvailua, teksti olisi ehkä ollut selkeämpää ilman niitä turhia kiekuroita. Esim. "Se usvainen sininen kieppuu iiriksissä" ja "Vesipisarat valuvat sen reunaa pitkin läpinäkyvinä kyyneleinä" tuntuivat mun mielestä vähän turhalta kynäilyltä jotka vain latistivat tekstin muuten sujuvaa tempoa.

Lainaus
sinun äänesi lämmin golf-virtaus

Mutta tämä oli todella nokkela metafora! Mainioita kohtia tekstissä oli muutenkin paljon.

Lainaus
”Hei hei, pojat. Katsokaa toistenne perään.”

Ai että, tykkäsin tästä kanssa kovasti! Kuten myös siitä kun Mary huolehti niiden kahvittelusta. Koen Maryn kirjojen perusteella aika helläksi ja huomaavaiseksi ja tasapainoiseksi hahmoksi, mutta saa nähdä millaisena se BBC:n versiossa nähdään. :--) Sun ficissä se vastasi hyvin paljon mun omia mielikuviani. Muutenkin pidit henkilöt tässä tosi hyvin omina itsenään, isot propsit siitä. Pidin tästä kokonaisuudessaan kyllä todella paljon, kiitos lukunautinnosta!
“Viini on suloista, mutta suloisempaa on ihmisveri.”

Otuksia.

Hallahäive

  • ***
  • Viestejä: 590
Kharon: Oi, kiitos kun kommentoit! Et ole tainnut joo teksteihini aiemmin kommentoida, paitsi siihen yhteen mun ja Sisiljan yhteisficciin, jos oikein muistan :) Käyn välillä turhan vallattomaksi kuvailun kanssa, kuten huomasitkin, mutta mukavaa, että niitä kivojakin metaforia joukosta löytyi. Itse olen aina kuvitellut Maryn juuri jotenkin... en tiedä, aika herttaisena, huomaavaisena, mutta toisaalta oman arvonsa tietävänä naisena. Saa sitten nähdä, millaiseksi hänet 3 kaudella kuvataan. Mulla on kyllä suuret odotukset, koska Amanda on ihana. Hauskaa, että pidit tästä kuvauksesta ja että myös John ja Sherlock olivat mielestäsi onnistuneet. Kiitos vielä kovasti kommentistasi, se ilahdutti minua kovin.
Who lives, who dies, who tells your story?


Ava by Auro

Angelina

  • Stark-Rogers
  • Valvoja
  • *****
  • Viestejä: 2 957
Uiii löysin tämän Finikesän avulla ja olen hyvin iloinen, että niin kävi! Luen yleensä fluffya, mutta ylipäätään rakastan suuria tunteita ja niitä tässä parissa yleensä aina on, vaikka tunnelma olisikin muuten melankolinen tai angstinen.

Mun kävisi Mary sääliksi, ellen shippaisi niin kovaa Sherlockia ja Johnia yhdessä. Tuollainen tilanne on varmasti raastava, kun tietää että toinen rakastaa sinua, mutta kenties sitä toista vielä enemmän. Eikä Mary ole tyhmä, vaan kuten tässäkin, hän näkee ne kaikki katsee ja aistii ilmassa, mitä John ja Sherlock toisilleen merkitsevät :'3 Ah ai että, feeeels!

Tässä oli paljonkin hienoja kohtia, mutta ajattelin lainata pari erityistä suosikkia:

Lainaus
On parempi pettää itseään, sulkea korvansa siltä, miten paljon lämpimämmältä, tummemmalta sinun naurusi kuulostaa hänen seurassaan. Parempi keskittyä siihen, kuinka sinun sormessasi on minun sormukseni, kuin siihen, että hän on taas lainannut sinulle kaulahuiviaan raahatessaan sinut pois.

Tässä koko tekstissä oli tuollainen "kilpailuasetelma" Maryn ja Sherlockin välillä. Kumpi saa Johnilta enemmän huomiota, suuremmat reaktiot, kumman John lopulta valitsee... Ja hyvin johnmaista tuo, että hän ei pysty myöntämään että satuttaa rakkaimpiaan, koska ehkä hänenkin on helpompi pettää itseään?

Lainaus
Te kaksi olette kauniita yhdessä. Sitäkään minä en koskaan tule kertomaan. Sinulle siksi, että nauraisit hämillistä nauruasi, sitä, joka paljastaa liian paljon. Hänelle sen vuoksi, että hän tietää sen jo.

♥♥♥♥

Oi kun tämä oli hieno!


“Contrary to popular belief, I know exactly what I'm doing.”

Ava ©Waulish | Bannu ©Ingrid

Fairy tale

  • ***
  • Viestejä: 1 622
Voi kuinka tykkäsinkään tästä. Mary on niin tarkkanäköinen ja sanoittanut hyvin omat tunteensa ja sen mitä hän koko ajan näkee.
Oli mielenkiintoista lukea Sherlockin ja Johnin välillä tapahtuvasta juuri Maryn näkökulmasta.

Jotenkin toivoin, että Mary jossain kohtaa olisi ikäänkuin antanut periksi ja ymmärtänyt kuinka tuo mieskaksikko tarvii toisiaan.
Mutta tässä Mary ei kai ole sitä hyväksynyt (ainakaan täysin) ja haluaa omistaa Johnin kokonaan.