Piirrä tähtiä, slash, OS, K11

[Seidig]

Nimi: Piirrä tähtiä
Kirjoittaja: Seidig
Beta: -
Paritus: OMC/OMC
Genre: Angst, slash
Fandom: Originaali
Ikäraja: K11
Varoitukset:  Kuolema
Disclaimer: Omistan hahmot ja juonen. En saa rahaa. 
Summary: ”Piirrä tähtiä”, minä olin neuvonut sinulle kamppaillessasi erään vaikean kappaleen kanssa. ”Tämä on avaruus ja tämä yksi nuotti on tähti. Piirrä tähtiä avaruuteen.”
A/N: Tää idea lähti mun päässä saman tien kun oma pianonsoitonopettaja käski ”piirtämään tähtiä” viime pianotunnilla Kuutamosonaattiin. Päätin jo silloin kirjoittaa tän, mutta en vielä tiennyt sen tarkemmin. Harkitsin jopa useampiosaista pätkää mutta ehkä tää oli kuitenkin paras vaihtoehto – kattoo, jos joskus innostun kuitenkin tuosta pidemmästä!
En oo tällasta angstia pitkään aikaan kirjottanu joten toivottavasti ei mee kauheisiin kliseisiin. Ikäero noiden hahmojen välillä on muuten aika suuri jos sitä ei huomannu tuosta. Varmaan lähemmäs viisitoista vuotta, en jaksanut alkaa googlailemaan minkä ikäisenä musiikinopettajaksi valmistutaan : D
Kaikenlaista palautetta otetaan vastaan!!

Piirrä tähtiä

Taivaalla oli tähtiä eli pakkasta, vasta eilen oli satanut vettä.

Tie oli liukas. Olisihan minun se pitänyt tietää; pääkallokeli.
Olisinpa tiennyt astuessani auton rattiin.

Sekunnit olivat vuosia ja vuodet sekunteja.


Ensimmäisenä vuonna minä olin ollut juuri valmistunut pianonsoitonopettaja ja sinä olit ollut vasta kahdeksan, sormet eivät ylettäneet kuin juuri ja juuri sekstin verran. Sinulla oli messinginruskeat silmät ja mahonginväriset pörröhiukset.
”Äiti haluaisi leikata ne, minä en anna”, olit selittänyt istuessasi pianojakkaralla puristaen nuottikirjaa rintakehää vasten.
Minä opetin sinulle C-duuri-asteikon, kaksi oktaavia kahdella kädellä. Sormet menivät solmuun mutta opettelit vielä kadenssit ja murtosoinnunkin kun mainitsin niistä.
Ajattelin sinun olevan sinnikäs ja ehkä jopa lahjakaskin.

Toisena ja kolmantena vuotena soitit innokkaasti eri eläimistä kertovia lauluja.
”Minä haluan apinan”, hihitit ja hypit ympäri luokkaa.
Neljäntenä olit yhdentoista, suoritit ensimmäisen tutkintosi, neljä viidestä pisteestä vaikka minä olisin antanut viisi.

Kaksitoistavuotiaana innostus lakosi; siitä neljääntoista ikävuoteen kävit tunneilla silloin tällöin, joskus paremmin ja joskus huonommin valmistautuneena. Minä mietin, että sinusta oli kasvanut juuri sen näköinen poika, johon jokainen tyttö ihastuisi.
Olit silti tavallinen, häpeilit äänenmurrosta ja venähdit vuoden aikana yli kymmenen senttiä pituutta. Kätesi oli kasvanut niin, että soitit helposti yli yhden oktaavin.

Kun olin sanonut sinulle että jos et jaksa harjoitella etkä käydä pianotunneilla, lopeta koko juttu, sinä aloitit uudelleen. Suoritit lisää tutkintoja ja pian olit kuudentoista, suorittanut kolmannen tutkinnon kolmesta saaden täydet viisi pistettä.
En minä tiedä, milloin se alkoi, mutta katsoessani sormiasi kun ne liihottivat koskettimilla välissä vain hipoen niitä kevyesti, minun sydämeni hakkasi ja huomasin olevani hengästynyt. Ehkä se oli ylpeyttä, mutta ei se ollut.

”Piirrä tähtiä”, minä olin neuvonut sinulle kamppaillessasi erään vaikean kappaleen kanssa. ”Tämä on avaruus ja tämä yksi nuotti on tähti. Piirrä tähtiä avaruuteen.”

Sinä et jatkanut kolmannen tutkinnon jälkeen pidemmälle mutta kävit silti minun luonani. Et maksanut siitä mutta en minä sitä vaatinutkaan, kun et kerta tullut musiikkiopistolle asti vaan minun luokseni.

Se oli vaarallista.
Sairastakin.
Minun olisi pitänyt lopettaa ajoissa mutta ihminen on heikko.

Sinä olit kaunis soittaessasi, käsi käväisi sekunnin murto-osan aikana pyyhkäisemässä hiukset pois silmiltä, sydämenlyönnit melkein kuuli soinnuissa, asteikoissa, tähdissä ja tuntui, kuin ne olisivat takoneet seinissäkin.
Minunkin sydämeni löi kovaa, oli lohdullista kuvitella että samaan tahtiin kuin sinun. Jos ei, niin ainakin samaan tahtiin soittosi kanssa.


Se, että annoin sinun tulla luokseni, oli syy kaikkeen. Jos et olisi tullut ollenkaan tänä iltana ja jos minä en olisi lähtenyt viemään sinua kotiin, et olisi nyt ollut minun sylissäni tyhjä katse silmissä, jotka ammottivat suurina auki, messinginväri kalvenneena melkein harmahtavaksi. Lämpö hohkasi täysin rennosta vartalostasi nahkatakin lävitse ja säteili minuun.

Silmälasini olivat pirstaleina parin metrin päässä.

Lunta satoi hiljalleen, maalasi maan valkoiseksi mutta sinun otsassasi olevasta haavasta tihkuva veri värjäsi sen punaiseksi.
Minä maistoin veren huulillasikin; ne olivat kylmät, lähes jäätä.

Ambulanssin sireenit tulivat hetki hetkeltä lähemmäksi.

Piirrä tähtiä, minä rukoilin, silittelin kohmeisesti tahrittuja hiuksiasi ja kyyneleet erotti lumisateesta. Piirrä lisää tähtiä,


kun minä en enää muista, miten.


-----

[Renneto]

Alun runo oli mieleeni kovasti! Pidin sen rytmistä, se muistutti kivalla tavalla myöhemmin tuelvia sydämenlyöntejä. Samoin pieni runomallisuus toistui muualla tekstissä ihan konkreettisestikin, ja se oli hyvin toimiva ratkaisu. Minua kiinnosti esimerkiksi se, kuinka lopussa löyhä runomaisuus ottaa selvästi vallan perinteisemmästä proosasta. Ehkä se johtuu shokista, hih! Sellainen tuli tosin mieleeni, että kun on niin kohosteisia kohtia, niin pienetkin asiat saavat suuret varjot, mikä aiheuttaa sen, että pienet puhekielisyydet särähtivät kielikorvaan aika pahasti. Esimerkikkinä vaikka heti alun astua auton rattiin, jonka olisi voinut muotoilla toisinkin. Mutta makuasioita toki. :) Yleisesti ottaen kieli oli minusta tosi kivaa ja sopi tyyliin prikulleen. Luki hyvin mielellään.

Minusta aikaa käytettiin hyvin hyväksi, kun vuodet liihottivat, sekunnit olivat tosiaan vuosia ja vuodet sekunteja. Huomio pysyi koko ajan pojassa, joka tuntui enemmän päähenkilöltä kuin kertoja konsanaan. Hiukset, ikä, kasvaminen, se kaikki liittyi poikaan, joka oli ikään kuin kohde, objekti, samalla kun vei tarinaa eteenpäin. Kertojastahan ei kerrottu varsinaisesti mitään lukuun ottamatta sitä, että hänellä oli asunto, auto ja silmälasit, mutta kyllähän sekin jo kertoo paljon, että muuta ei kerrota. Kiva juttu. :)

En henkilökohtaisesti hirveästi syty tällaisille "suutelen kuolleen verisiä huulia" -jutuille, mutta ne oli toteutettu ihan tyylikäästi, ja koko ajan tempo oli melkein hämäävän rauhallinen, mistä pidin tosi paljon. Se muistutti siitä, mistä kaikki alkoi, eli että vuodet ovat sekunteja ja sekunnit vuosia ja...

Samaan aikaan hyytävä että hyvää muisteleva tarina, jossa sekoittui paljon mielenkiintoisia tuntemuksia väärästä; väärää rakkautta, väärä aika. Kivaa oli lukea. ^^

[Orenji]

Tulin myötäilemään Rennetoa tämän suhteen, vaikka kaikki taitaakin olla jo sanottu. Halusin kuitenkin ilmoittaa edes lukeneeni tämän, koska teksti oli jollain lailla tyylikäs ja vaikuttava. Pianistina ja sellistinä myös, pidin noista musiikin termeistä, tutkinnoista ja aikalailla kaikista muistakin yksityiskohdista, jotka oli ripoteltu salakavalan taitavasti mukaan. Niin kuin alussa kuvailin, tämä oli tyylikäs kokonaisuus.

En hoksannut yhtäkään virhettä, ellei tätä lasketa.
Minä opetin sinulle C-duuri-asteikon, kaksi oktaavia kahdella kädellä.
C-duuriasteikko ei tarvitse kahta väliviivaa.
Kirjoitustyylisi oli hienoa luettavaa, kuvailu oli varmaankin sinulle ominaista. Niin sanottu teema, eli tähdet, toistui jonkin verran, mutta ei liikaa. Teksti oli tasapainossa.

Ikäeroa en ajatellut paljoakaan lukiessani, vasta sitten, kun olin lopettanut. Loppujen lopuksi se, että poika oli kahdeksan, kun nainen taas kahdenkymmenenkolmen ei tuntunut oleelliselta. Keskityin intensiivisesti vain siihen tekstiin. Mainittu jo, mutta ajan ilmaukset olivat hienoja! Näin tapahtumia mielessäni joissain kohdin mustavalkoisina, johtuen vain siitä, että niissä kohdissa aika kului hitaammin. Tarina kulki selkeästi ja eläväisesti.

Pojan kuolema lopussa tuli vähän yllätyksenä, sillä tapoihini ei kuulu lukea varoituksia kovinkaan tarkasti. Kaikki se elämänilo oli yhtäkkiä sammunut.
Piirrä lisää tähtiä,


kun minä en enää muista, miten.
Lopetus oli hieno ja viimeisin rivi jäi vähän arvoitukseksi. Pidin tästä paljon, kiitos kun kirjoitit!

//Oho? Kertoja vaikutti täysin naiselta mun mielestäni! Saanhan tulkita vähän omanlaisemmallani tavalla tätä?

[Seidig]

Renneto, kiitosta kommentista! Mäkin inhoan kuolleiden huulien suutelemista, mutta ajattelin sitä tässä vähänkuin semmoisena juttuna, että tää kertoja antoi itselleen luvan suudella tuota toista nyt kun se on jo kuollut eikä siitä tavallaan voi enää seurata mitään pahempaa. :> Kuulostaa siltä, että tästä tuli juuri sellainen kun oli tarkoituskin, että tunnelma oli hämäävä ja näin. Kiitos! c:

Orenji, kiva että oli tyylikäs ja vaikuttava. Ja hyvä että täällä on muitakin muusikoita, itsellä musiikkiaihe on tosi lähellä sydäntä ja tykkään kirjoittaa varsinkin pianosta kun se on se oma instrumentti.
Oho, totta tuo C-duurijuttu x) Kertoja on muuten mies, ei nainen, sen korjaan vaan, mutta kyllä sen voi miun puolestani naiseksikin kuvitella. Hyvä, ett loppu jäi arvoitukseksi. Se oli tarkoituskin. Kiitos! :>

[Kuurankukka]

Minäkin pidin alun runosta kovasti! Kuten myös tähtien ja avaruuden yhdistämisestä pianomusiikkiin, voi että millainen kokonaisuus tästä syntyikään. Metalli oli vähän huonoa musaa taustalle, joten vaihdoinkin sitten vielä Beethovenin kuutamosonaatin soimaan, pianoversion vielä. Kylläpäs tämä oli muuten kohtalokas ja traaginen tarina, kun pysähtyy miettimään. Ja omalla tavallaan myös miellyttävän tulkinnanvarainen; ei ehkä minusta niinkään lopun kohdalla, vaan ennen kaikkea siinä, ehtikö musaopettajan luona tapahtua jotain. Ja kuinka yksipuolinen/molemminpuolinen suhde oli? Minusta myös sivuutiti ihan kiitettävästi ne suurimmat kliseet; ehkä runomaisuus ja musikaalisuus takasivat sen, että teksti tuntui "uudelta" herättäen samalla mielenkiinnon sekä lopussa sympatian päähenkilöä kohtaan.

Pidin siitä, kuinka poikaa seurattiin usean vuoden ajan sivusta, muutama yksityiskohta kerrottiin, mutta loput jätettiinkin lukijan mielikuvituksen varaan. Ainakin itse näin tässä myös monenlaista kehittymistä: poika kehittyy soittamisessa, ja opettajan/(pojan?) tunteet samoin. Lapsuuden kuvaus oli mieleeni, samoin se kuinka opettajakin alkoi uskoa poikaan tavalla entistä enemmän vuosien aikana, jotka tosiaan olivat kuin sekunteja. Kaikki oli ohi hetkensä, mutta väliin mahtui silti todella tärkeitä hetkiä. Ainiin! Vaikken olekaan itse soittotaitoinen millään tasolla, musiikkitermistö sopi tähän hyvin, ne vain lisäsivät tekstin musikaalisuutta. Tekstin tunnelma oli aika häilyvä, lopussa sitten oikeasti surullinen. Kokonaisuudessaan teksti oli kovasti mieleeni, oikein nätti ja toimiva kokonaisuus. Kiitos tämän kirjoittamisesta, ja hyvää joulua! c: Loppuun vielä pari helmeä:

Ehkä se oli ylpeyttä, mutta ei se ollut.

sydämenlyönnit melkein kuuli soinnuissa, asteikoissa, tähdissä ja tuntui, kuin ne olisivat takoneet seinissäkin.

Piirrä lisää tähtiä,


kun minä en enää muista, miten.