Kirjoittaja Aihe: Sherlock (BBC): Syvässä vedessä, S, Johnlock  (Luettu 2871 kertaa)

Hallahäive

  • ***
  • Viestejä: 719
Kirjoittajat: Hallahäive ja Sisilja

Ikäraja: S

Fandom: BBC!Sherlock

Paritus: Sherlock/John

Genre: Melankolinen draama

Disclaimer: Emme omista Johnia tai Sherlockia. He kuuluvat ACD:lle, BBC:lle, Moffatille ja Gatissille. Rahaakaan emme tienaa.

A/N: Alkuperäisenä tarkoituksena oli kirjoittaa Johnlock-fluffya. Kirjoitimmekin tämän. Hups.

Vanhusficcejä saisi olla olemassa paljon enemmän. Niissä on oma viehätyksensä. Kuten Sisi totesi: NE ON NIIN SÖPÖJÄ HARMAAHAPSISINA! Halla nyyhki tätä kirjoittaessaan. Se ehkä kertoo kaiken tarvittavan.

Jotkin biisit kuvaavat joitain ficcejä mielettömän hyvin. Ne ikään kuin solahtavat paikoilleen. Tämän ficin oma biisi on meidän molempien mielestä Florence + the Machinen Never Let Me Go. Kuunnelkaa!

Halla osallistuu tällä OTP10 2.0-haasteeseen.

Summary: Virta työntää heitä eteenpäin, eikä heistä kumpikaan voi sille mitään. Elämälle. Ei vaikka he kuinka tahtoisivat.


Syvässä vedessä


John ei tahdo pysyä pinnalla seuratessaan, kuinka kalpea valo hyväilee korkeita poskipäitä, hukkuu tyynyllä lepääviin tummiin, ohuisiin kiharoihin. Sherlock makaa liikkumatta hänen vierellään, eikä John ole varma, onko hän muualla kuin hukuksissa ollutkaan, ainakaan viime aikoina. Kun hän sulkee silmänsä, hän näkee Sherlockin, kokonaan tai ainoastaan väläyksen, nenänpään tai sormen tai kaksikin, ja mitä muuta sellainen voi olla kuin hukkumista?

Tai ehkä sittenkin hän leijuu ilmassa. Painottomana mutta ei voimattomana, jos sellaisessa on mitään järkeä. Hän kadehtii mehiläisiä, jotka lentävät ulkona puutarhassa kuin olisivat kotonaan heidän kanssaan, kuin se mitä Sherlockilla on annettavaa (käytetyt kennot metsän reunassa) olisi tarpeeksi. Ehkä se onkin. Ehkä.

Ehkä ei.

"John?"

John ei säpsähdä, ei enää. Kääntyy vain toiselle kyljelleen ja kurkottaa kädellään koskettamaan Sherlockin käsivartta. Hellästi ja varovasti, sillä vaikka kipsi onkin jo otettu pois, on Sherlockin käsi yhä arka.

"Niin?"

"Miksi olet vielä siinä?"

John päästää kysyvän ynähdyksen, suukottaa Sherlockin niskaa. "Miksi en olisi?"

Sherlock vetää hitaasti henkeä ja hengittää yhtä verkkaisesti ulos, kokoaa itsensä paikasta, jota he nimittävät aallonpohjaksi. Se on sisäpiirivitsi, joka ei ole vitsi lainkaan. "Unohda", hän tiuskaisee.

John liu'uttaa kätensä Sherlockin ympärille, ei kommentoi tämän vastauksen synkkää ironisuutta.

Sherlock murahtaa jotain, josta John ei saa selvää vaikka yrittää.

"Joskus mietin, oletko sinä mehiläinen", John toteaa. "Pistävä, piikikäs, hyrisevä..."

"Hyrisevä?"

"Enkä itsekään ole varma, miksi olen tässä. Mutta minä olen. Eikö se riitä?"

Sherlock hymisee. Ei hyrise, ei lähellekään, sillä hänen huuliltaan pakeneva ääni on pehmeämpi ja toivottomampi. Myönnytys. "Se riittää tunniksi. Kahdeksi, ehkä jopa kolmeksi. Kunnes sinun on kerrottava minulle uudestaan."

"Ainahan sinä voit päätellä", John mumisee. "Ja..." hän jatkaa varovaisesti, "jos jokin päivä et voikaan, minä kerron. Vaikka sata kertaa. Tarpeeksi monesti."

"John?" Sherlock keskeyttää. "Me olemme käyneet tämän keskustelun ennenkin." Se ei ole kysymys.

"Näetkö, sinä pystyt yhä päättelemään", John virkkoo, räpyttää silmiään. Sherlock kääntyy hänen syleilyssään, painaa päänsä hänen päätään vasten niin että he ovat kasvokkain ja suutelee naururyppyjä, jotka elävöittävät Johnin silmäkulmaa, ja hetken Sherlock muistaa, hän muistaa ja kiittää Luojaa, jota ei ole: John on elossa. Ehkä kaikki muu on pientä sen ihmeen rinnalla.

"Kirjoittaisitko jotain ylös?" Sherlock pyytää, ei käske, sillä ne ajat ovat takanapäin. "Minua varten?"

John nielaisee, nyökkää. Hän nousee hitaasti ylös, kiristelee hampaitaan lonkan kolotusta vastaan. Suuntaa keittiöön, jonka ovelle Sherlock ilmestyy pian perässä. Tämä ottaa tukea ovenkarmista ja näyttää nuoremmalta seistessään omilla jaloillaan. Johnin rintaa puristaa, mutta tunne ei ole epämukava. Se ei tunnu samalta kuin keuhkojen täyttyminen vedellä, se tuntuu lämpimämmältä ja kokonaisemmalta, joltain sellaiselta, joka on ollut paikoillaan jo vuosikausia. John kiertää pöydän ympäri, ojentaa kätensä Sherlockille, joka ei haparoi ottaessaan siitä kiinni. He hymyilevät lyhyesti toisilleen, sen he taitavat yhä. Sen saattamana John kääntyy kynän ja paperin puoleen.

"Mitä tahansako?" hän kysyy.

"Kyllä sinä tiedät."

John nyökkää. Kynä on kulmikas hänen kädessään, sen pää on pureskeltu ja se on liian lyhyt hänen kankeille sormilleen. John ei tahtoisi kirjoittaa, sillä se on periksi antamista, tavallaan. Mutta se on tärkeää ja jotain mitä Sherlock haluaa. Eikä John ole vieläkään oppinut kieltämään Sherlockilta mitään, mitä tämä todella haluaa. Hän ei vieläkään ole immuuni sille katseelle. Niinpä hän alkaa raapustaa. Tällä kertaa hän on varma, ettei Sherlock paheksu ääneen hänen kirjoitustaan. Hiljaa mielessään korkeintaan, tosin jostain syystä Johnista tuntuu, että tämä on viesti, jota Sherlock ei kritisoi miltään osin.

Sanat piirtyvät painavina paperille, yhtä painavina kuin Sherlockin katse hänen selkäänsä. Lopulta John laskee alas kynän, kääntyy katsomaan. Sherlock seisoo yhä siinä, mutta jokin hänen kasvoillaan paljastaa, ettei hän ole varma, miksi hän on päätynyt siihen. John tunkee paperin aamutakkinsa taskuun ja alkaa laittaa aamiaista.

"Huomenta", hän toivottaa pitäen huolen siitä, ettei Sherlock ymmärrä tervehdyksen olevan jo toinen sinä aamuna.

Sherlock istuu pöydän ääreen odottamaan kahvikupillistaan. Hän avaa pöydällä olevan lehden, eikä John henno huomauttaa sen olevan eilispäiväinen. Sherlock tulee huomaamaan sen ennemmin tai myöhemmin itse.

John ojentaa Sherlockin eteen purkin hunajaa ja lusikan sekä kaksi paahtoleivän palaa.

"Syö", hän kehottaa. Sherlock kääntää sivua, on kuin ei huomaisikaan. "Syö", John toistaa, "tai minä syötän ja sitä ei kumpikaan meistä halua."

Sherlock vilkaisee häntä silmäkulmastaan, huokaisee, mutta upottaa kuitenkin lusikan hunajaan. Hän nostaa sen suoraan huulilleen Johnin pyöräyttäessä silmiään.

"Joskus mietin..." John mutisee, lähinnä itsekseen, mutta Sherlock kuulee hänet totta kai. Eihän tämän kuulossa mitään vikaa ole.

“Mitä?” Sherlock kysyy ja kastaa lusikan uudelleen.

"Että sinä voisit elää yksin hunajasta", John vastaa ja sieppaa lusikan itselleen. Hän tepastelee turvaan pöydän taakse, kaataa tahmeaa nestettä kielelleen ja virnistää päälle, sillä se on paljon helpompaa kuin alkaa pohtia ääneen kaiken tarkoitusta. "Ja selviäisit silti mainiosti, sinä hullu hunajaiseni."

Sherlock tuhahtaa lempinimelle, mutta pieni hymynkare ilmaantuu silti hänen suupieleensä. John sulkee silmänsä hetkeksi taltioidakseen Sherlockin hymyn pahan päivän varalle. Hyviä päiviä kun ei koskaan ole liikaa. Hänen avatessaan ne taas Sherlock on paljon aiempaa lähempänä.

"John", Sherlock hyrähtää, aivan varmasti hyrähtää, sillä ääni tulee syvältä hänestä ja räpistelee kohti Johnin korvia heidän nenänpäidensä hipaistessa toisiaan. Sherlock on kohottautunut pöydän ylle ja Johnin poskia kuumottaa syystä, joka ei ole mikään muu kuin Sherlock.

"John – minä – minusta tuntuu – haluan vain sanoa", Sherlock kompastelee sanoihinsa ja John suutelee häntä. Suudelma maistuu tahmeanmakealta hunajalta. Se on suloinen petos, pako nuoruuteen ja hetkiin, jotka eivät unohdu.

Sherlockin on vetäydyttävä pian pois, hän ei jaksa kurkottaa kovin kauaa, ja John siirtyy ilomielin takaisin pöydän toiselle puolelle. Hän kietoo kätensä hitaasti Sherlockin vyötäisten ympäri samaan aikaan kun Sherlock nuuhkii harvoja hiuksia hänen päälaellaan. John kallistaa päätään ja suukottaa Sherlockia uudestaan. Irtautuu nopeasti kauemmas nähdessään Sherlockin ilmeen muuttuvan.

"Äiti", Sherlock äännähtää ja katsoo Johnia epäilevästi. "Missä äiti on? John, näitkö minne äiti meni?"

John inhoaa tällaisia hetkiä, hän vihaa sitä että Sherlock unohtaa, vaikka viha ei autakaan yhtään mitään. Rouva Holmes ja jopa Mycroft ovat olleet kuolleena jo vuosia, mutta Sherlockin mieli herättää heidät henkiin aina säännöllisin väliajoin.

"Äidillä on kaikki hyvin", John vakuuttaa, ottaa Sherlockin käsikynkkäänsä ja kuljettaa heidät olohuoneeseen. "Syödään aamiainen loppuun täällä. Suosikkisaippuasarjasi alkaa ihan kohta."

"Inhoan saippuoita ja tiedät sen", Sherlock nurisee, mutta istuu silti alas ja antaa Johnin tarjota hänelle paahtoleivän jos toisenkin. Rauhallisesti ja vähitellen, kuin huomaamatta, kunnes lautanen on tyhjä ja he istuvat sohvalla kylki kyljessä ja katselevat televisiota siihen suuremmin keskittymättä.

John hivuttautuu lähemmäs Sherlockia, ja paperi hänen taskussaan rapisee, saa Sherlockin kohottamaan kysyvästi kulmiaan.

"Myöhemmin", John sanoo ja nojaa päätään Sherlockin olkaan. Vielä hetki ennen kuin painavat sanat siirtyvät eteenpäin. Sitä ennen hän haluaa vielä vähän aikaa teeskennellä, ettei mikään ole muuttunut, että he vain vanhenevat. Hän haluaa nauttia Sherlockin pistävistä kommenteista TV:n äärellä.

Niitä ei tule sinä aamuna turhan montaa.

Katsoisivat, kuinka hänen kyntensä on leikattu! Selitystä sille, mitä varten kynsiä tulisi katsoa, ei koskaan saavu, eikä John sellaista kyselekään. Hän tyytyy sulkemaan silmänsä, näkee Sherlockin hymyn, nenänpään, sormen, kaksikin, kuulee sanat vuosien takaa: Olisin hukassa ilman bloggaajaani, ja vajoaa niihin niin kuin syvään veteen vajotaan.

Aika lainehtii eteenpäin ja John huuhtoutuu unen mukaan. Hän ei tunne sormia livahtamassa hänen aamutakkinsa taskuun, mikä on sääli, sillä hän pitää niiden sormien kosketuksesta, sen jälkeensä jättämästä hehkusta.

Sherlock kaivaa paperin esiin, avaa varovasti sen taitoksistaan. Hän siristää hieman silmiään ja muistelee minne laittoi lukulasinsa. Johnin käsiala on auttamattoman sotkuista, ja siitä on lähes mahdotonta saada selvää ilman niitä. Sherlockin on kuitenkin yritettävä, eihän hänellä ole aavistustakaan minne hänen lasinsa on piilotettu. Hän tihrustaa lappua kulmat syvässä kurtussa, tavaa kirjain kirjaimelta.

Olet tärkeä, viestin yläreunassa lukee. Tärkein kaikista. Minulle.

Olet myös idiootti. En silti kadu yhtäkään päivää. Muista se.

Sherlock lukee sanat uudestaan ja uudestaan, kunnes ne näkyvät jopa hänen suljetuilla silmäluomillaan. Hän ei tule muistamaan, hän unohtaa, muistaa unohtaneensa ja unohtaa lopulta muistaa. Edes unohtaneensa.

Lappunen puristuu hänen nyrkkiinsä, teksti tuhriintuu hikisissä kämmenissä. Häntä tärisyttää, eikä hän kestä sitä, hänen on pakko herättää John. Hän tökkää Johnia kylkeen terveellä kyynärpäällään ja John säpsähtää hereille lyhyiltä torkuiltaan, vetää henkeä kuin nousisi sukelluksista huomatessaan lapun Sherlockin kädessä.

"Sherlock..." John aloittaa mutta ei jatka, sillä eteenpäin jatkaminen on aina vaikeampaa kuin aloittaminen.

"Minä menen ulos. Tahdon tarkistaa kennot", Sherlock ilmoittaa, säästää heidät molemmat keskustelulta. Hän sipaisee kevyesti Johnin kämmenselkää lähtiessään, pieni, sanomaton kiitos.

"Nähdään myöhemmin", John vastaa, eikä lähde tämän perään, vaikka melkein tahtoisikin. "Varothan portaita, ettei käy niin kuin viimeksi", hän vain huikkaa Sherlockin jälkeen. Hän ei ole Sherlockin lapsenvahti, eikä ole koskaan ollutkaan. Niinpä John kävelee keittiöön hakemaan lisää muistilappuja ja istuu alas kirjoittamaan.

Sherlockin palatessa tuntia myöhemmin lappuset ovat löytäneet paikkansa ympäri asuntoa.

Minä en aio unohtaa sinua. En edes silloin kun sinä et muista minua. Et ole yksin, vaatekaapin oven sisäpuolella. Olet loistava. Ethän koskaan unohda sitä, kylpyhuoneen peilissä.

Olet rakastettu, sängynpäädyssä.

Sherlockin silmiä kirveltää jokin, jota hän ei ole vielä unohtanut. John, voi John.

Hän rientää talon läpi niin nopeasti kuin hänen naksuvat polvensa sallivat, aina takaterassille asti. John on asettunut istumaan puupenkille ja näyttää tyyneltä kuin valtameri, vaikka yksikään valtameri ei ole koskaan niin tyyni, ei milloinkaan, ja Sherlockin on saatava kertoa nyt heti, välittömästi, tai muuten tai muuten –

"Sinäkin", hän hengähtää. "Sinäkin olet."


« Viimeksi muokattu: 13.11.2014 09:28:39 kirjoittanut Vanilje »
Who lives, who dies, who tells your story?

Ava by Auro, banneri by Ingrid

Kharon

  • coolein rotta
  • ***
  • Viestejä: 357
  • papa has dough
Vs: Sherlock (BBC): Syvässä vedessä, K-7, Johnlock
« Vastaus #1 : 29.08.2013 17:00:51 »
Luin tän ja nyt oon ihan herkkis, ja tahtoisin lykätä tätä kommenttia myöhemmäksi jotta saisin jotain järjellisempää aikaan mutta jos niin teen, päädyn kuitenkin unohtamaan koko asian. Joten. Tässä tunnevyöryssä on ehkä helpompi jäsennellä:

1. Joo, tuo kappale sopi tähän täydellisesti. Oon kuullut sen varmaan lähemmäs 10 kertaa (vaikken koskaan omasta aloitteestani), mutta silti tällä kuuntelukerralla tuntui että... se ja tunnelma ja tilanne napsahtivat täysin kohdalleen. Se kappale kuului tähän ficciin ja toisinpäin, jep. Vahvisti huomattavasti mun lukukokemusta!

2. Tykkäsin tästä aivan hirrrveesti. Vanhuusficcejä saisi olla enemmänkin, kyllä! En oo niitä hirveesti lukenut, mutta aika monissa niistä, mitä oon sattunut kahlaamaan, tosiaan yhdistetään dementia tai muistin heikentyminen just Sherlockiin. Siinä on jotain kiehtovan katkeraa että mies jonka pää on niin tavattoman terävä ja joka elää ajatuksen voimalla, joutuukin luopumaan siitä vallasta. Olitte käsitelleet aihetta tosi kiehtovasti ja kauniisti ja todellisen tuntuisesti. Onneksi tää ei sentään ollut mitään rintaa riipivää angstia koska olisin varmaan vollottanut loppuillan teidän kirjoitustyylin + angstin + ton kappaleen yhdistelmästä. Hempeyttä ja sellaista tosirakkauden tunnelmaa oli aistittavissa tässä paljon, mutta mua se ei haitannut vaikka tavallisesti vähän vierastan sellaista rakkautta joka nuoruudesta vanhuuteen säilyy yhtä ikuisena ja kauniina. Tähän sellainen fiilis sopi.

Lainaus
eihän hänellä ole aavistustakaan minne hänen lasinsa on piilotettu.

Auts. Sydäntäni vihlaisi. Kamalan ihana kohta. Toinen oli se missä Sherlock kyseli äitinsä perään! Voih.

3. Tuo vesi-teema toimi aivan tavattoman hyvin! Otsikko tuntuisi vähän tyhjältä jos tekstissä ei olisi ollut noin paljon vesiviittauksia.

4. John oli aivan ihana tässä. No, niin se yleensäkin on, mutta tällä kertaa aivan erityisesti. Ja vähän siihen liittyen, tuo loppu oli ihana. Nuo muistilaput ja se yksi lappu ja aivan etenkin tuo Sherlockin viimeinen repla.

5. Mua ihan muuten vaan kiinnostaisi tietää kuinka tuo yhdessä kirjoittaminen toimii? : D Kirjoitatteko kappale kerrallaan tms vai oikeasti joka virke yhdessä vai miten se toimii? Sorry, I'm just curious!

6. Itkin.

Kiitos lukunautinnosta, tämä oli hirvittävän hieno ficci, eikä tämä varmasti jää viimeiseksi lukukerrakseni. : ) Ah olette niin käsittämättömän lahjakkaita kirjoittajia, teksti vaan virtaa eikä siitä oikeasti tartu silmään mitään mistä tekisi mieli huomauttaa pahassa mielessä. Nerokkaita kohtia sen sijaan vilisee silmien täydeltä, hui. Jatkakaa samaan malliin.
“Viini on suloista, mutta suloisempaa on ihmisveri.”

Otuksia.

Funtion

  • Vieras
Vs: Sherlock (BBC): Syvässä vedessä, K-7, Johnlock
« Vastaus #2 : 31.08.2013 11:31:00 »
Vihdoin ja viimein. o/

Mä en oikein... tiedä. No, ensinnäkin, skippasin koko kappaleen koska tykkään ihan hurjasti Florencesta, mut inhoon just tuota kappaletta. Skippaan sen joka kerta iPodiltaniki. :DD Toiseks, te tiiätte mikä on mun suhtautuminen Johnlockiin, joten muistakaa et se vaikuttaa mun mielipiteeseen ihan hurjana. Kolmanneks, ootte molemmat tosi hyviä kirjoittajia, mut tää teksti ei ollut mun mieleeni. Pliis, älkää nyt vihatko mua ja pliis älkää ottako itteenne ja pliis, mua on tosi vaikee miellyttää. Mä en vaa voi sille mitään.

Tulin lähinnä lukemaan tän just teidän nimien takia, kun siis luen teiltä vaikka tätä pahamaineista Johnlockia, koska te teette sen hyvin ja mä hurmaannun teidän kielestänne. Mut tää oli pettymys just siks, kun tää ei kielellisesti kolahtanut muhun. Yhteiskirjoittaminen voi olla, ja varmasti onkin, hankalaa. Tää oli kuitenkin liian... minimalistinen (!) mun makuuni. Ja tylsä. Mä oikeesti loppupuolella aloin selaamaan tätä alaspäin ja luin huolimattomasti vain joka toisen rivin. Tässä tää teksti oli kovin kertovaa, siis että "hän teki näin ja sitten hän teki näin, paahtoleipä tuli tuohon ja kahvi tuohon, sitten he tekivät näin ja noin ja vielä näin". Oon kuolemassa tylsyyteen jo Jumalat juhlivat öisin -kirjan kanssa, jossa se kieli on just tämmöstä myös.

Lisäks mua vähän nauratti se, että tässä John vertasi Sherlockia mehiläiseen. Sillä Sisillä on se yks teksti jossa Sherlock on ihmiskissa ja toinen jossa Sherlock on undulaatti ja nyt sit tässä se on ns. mehiläinen! Haha, loistavaa. :DD Oravaa (!) odotellessa...

Lainaus käyttäjältä: Kharon
3. Tuo vesi-teema toimi aivan tavattoman hyvin! Otsikko tuntuisi vähän tyhjältä jos tekstissä ei olisi ollut noin paljon vesiviittauksia.
Vastoin Kharonia, mä taas en pitänyt näistä viittauksista. Tai siis niitä oli vaan niiiiiiin paljon! 1) Eikä John ole varma, onko hän muualla kuin hukuksissa ollutkaan, 2) ja mitä muuta sellainen voi olla kuin hukkumista? 3) kokoaa itsensä paikasta, jota he nimittävät aallonpohjaksi. 4) Se ei tunnu samalta kuin keuhkojen täyttyminen vedellä 5) ja vajoaa niihin niin kuin syvään veteen vajotaan. 6) Aika lainehtii eteenpäin ja John huuhtoutuu unen mukaan. 7) vetää henkeä kuin nousisi sukelluksista huomatessaan lapun Sherlockin kädessä. 8) näyttää tyyneltä kuin valtameri, vaikka yksikään valtameri ei ole koskaan niin tyyni. Löysinköhän kaikki? Huh, kahdeksan viittausta... puoletkin vähemmän olis riittänyt, imo, mut eihän mielipideasioista voi kiistellä. Mua vaan ärsytti tää ihan tavattomasti, tuntu ku tätä asiaa olis alleviivattu kolmella eri kynällä (tai tässä tapauksessa kahdella, hah).

Jäi vähän epäselväks mikä Sherlockilla sit oli... Alzheimerin tauti, vai oliko se edennyt jo dementiaan, hmm? Toisaalta tää kuulostaa mahdolliselta, sillä Sherlockhan on käyttänyt huumeita ja kaikki tällainen vaikuttaa näiden sairauksien kehittymiseen, mut toisaalta yleensä, tai ainakin usein, tällaset sairaudet tulee koska ei oo vanhuusiällä kehittänyt aivojaan, virkistänyt niitä, pitänyt niitä yhä "toimivina". Sikäli on siis hassua, et jolleki Sherlockille tulis tällanen, kun se kuiteki haastaa itseään ja aivojaan koko hemmetin ajan. Mut, näähän on vaan riskitekijöitä, eikä suoranaisesti syy. Ehkä sille tapahtui joku onnettomuus menneisyydessä, jossa sen pää kolhiutui, tai ehkä vaan sillä kävi huono tuuri ja sen kohdalle tuli joku harvinainen geenimutaatio. Mun mummilla on kuitenkin Alzheimer ja se on tosi pelottavaa, varsinkin kun ite ei voi tehdä mitään vaan täytyy vaan kattoo vierestä. Se aina välillä puhuu lapsista ja muistelee niitä, vaikka nää "lapset" tarkoittaa mun äitiä ja setää ja tätiä jotka on, mitä, keski-ikäisiä? Joten siks toi oli tosi osuva ja realistinen, toi heitto tonne äitiin. Sherlock ikään kuin palautui takaisin lapsen tasolle.

Aiheen puolesta pidin tästä! : ) Vanhusficit ei iske muhun, mut Finissä ei juurikaan oo näitä, joten oon iloinen et te kirjoititte tästä! Tää oli aika... hunajainen teksti, vähän liian hunajainen mun makuuni. Kuitenkin loppujen lopuks te kaks + kirjoittaminen ei voi koskaan olla mitään huonoa, joten pidin tästä kokonaisuutena! Kaikesta huolimatta. Mä vaan odotan teiltä niin paljon enemmän kuin monelta muulta tyypiltä, koska mä tiedän mihin kaikkeen te pystytte. Et ottakaa tää kans huomioon kun luette tätä mun palautetta, oon teille ankarampi kuin monelle muulle koska ootte nii pirun loistavia.

Kiitos paljon! ♥

Ps. Sisille tästä jo sanoin, mut annetaan nyt Hallanki tietää: otsikosta pidin! : )

Kaatosade

  • pervektionisti
  • ***
  • Viestejä: 4 856
  • kiero ja sarkastinen
Vs: Sherlock (BBC): Syvässä vedessä, K-7, Johnlock
« Vastaus #3 : 06.09.2013 21:57:45 »
Tämä oli kyllä todella suloinen ja samaan aikaan ajatuksia herättävä ficci. Toisaalta mielettömän suloista, miten miesten rakkaus kestää vanhenemisen ja unohtamisenkin, ja toisaalta taas todella ahdistavaa heille molemmille. Kun Sherlock on vielä Sherlock, niin voisi helposti kuvitella miten hirveää hänelle on se hetki, kun hän tajuaa etteivät hänen aivonsa enää toimi sillä tavalla kuin pitäisi.

Muistisairaudet on muutenkin pelottavia, mutta tässä asiaa oli käsitelty myös lohdullisella tavalla. Ihania nuo Johnin kirjoittamat laput, vaikka tavallaan ovatkin tosiasioiden tunnustamista, sen ettei muuten enää vain muista.

Lainaus
Hän ei tule muistamaan, hän unohtaa, muistaa unohtaneensa ja unohtaa lopulta muistaa. Edes unohtaneensa.

Vaikuttavaa ja ahdistavaa samaan aikaan.

Ja viimeinen rivi tässä kertoi kaiken. Vaikka Sherlock onkin vähän jörö ja angstinen, se antaa silti vihdoin tunnustusta Johnille. Aw. <3

Tekstin tyyli oli helppoa lukea, paikoitellen silti mukavan lyyristä ja kaunista. (En välitä jos on kokonaan hirmuista runohöttöä, menee lukeminen turhan aivoja vaativaksi, eli siis sattui omaan makuun oikein hyvin.)

Kiitoksia lukukokemuksesta. <3
Mitä tarinoita kertoisin sinulle hämärän rannalla
että haihtuisi surusi, suloinen ja surullinen nukkeni.   (Pablo Neruda)


Sisilja

  • Valvoja
  • *****
  • Viestejä: 2 050
Vs: Sherlock (BBC): Syvässä vedessä, K-7, Johnlock
« Vastaus #4 : 12.10.2013 19:04:13 »
Kharon: Heipsun! Olipas kommenttisi ihana. Kahdestaan kirjoittamiseen pätee varmaan yhtä monta sääntöä kuin on kirjoittajaakin, ja meilläkin tyyli vaihtui ficin kirjoittamisen lomassa useastikin. Aloitimme lause kerrallaan -tyylillä, mutta kun ajatus katkesi, vuoro saattoi siirtyä seuraavalle vaikka jo kahden sanan jälkeen. Toisinaan taas tuli kirjoitettua monta virkettä putkeen ilman vaihtoa. Se vähän riippuu. Helpointa on kuitenkin kirjoittaa yhdessä, kun nähdään face to face. Tämä ficci kuitenkin kirjoitettiin loppuun skypessä/irkissä. Aikamoista tuskaa. :D Editointivaiheessa taas mikään ei ole pyhää, sitä saa sörkkiä toisen tuottamaa tekstiä ihan niin kuin omaansa. Se on meille toimivinta niin. (Sisilja julkaisee seuraavaksi amatöörikirjoitusoppaan (ja Halla ostaa sen innolla).)

Huippua että itkit! On aina kiva liikuttaa ihmisiä (Halla ei haluaisi kuulostaa hirveältä ihmiseltä, Sisi huom.). Ollaan joka tapauksessa kauhean iloisia, että pidit tästä ja kommentoit! Kiitos kovasti!

sensaatio: Tarvitset vaan toistoja, kyllä sitä oppii tykkäämään vaikka mistä musasta, kun tarpeeksi kuuntelee. Ota tämä haasteena. Toiseksi, Johnlockin maineessa ei ole mitään pahaa. Se on äärimmäisen hyvämaineinen paritus. Kysy vaikka keltä. Vaikka meiltä!

 Me päätimme jättää suoraan mainitsematta, mikä sairaus Sherlockilla loppujen lopuksi oli. Siitä on annettu jonkin verran viitteitä, muistisairaus se ainakin on, mutta koska emme selanneet yhtäkään taudinkuvausartikkelia, faktat heittävät varmasti. Koko asetelma muodostui kirjoittamisvaiheen edetessä. Tästä kun piti tulla sitä fluffia. Pelkkää sokerista, onnellista ja höttöistä fluffia. No, päästiin ainakin kohtuullisen lähelle.

Lakkaa vaatimasta meiltä noin paljon! Me mitään puolijumalia olla! (Mitä oikeasti haluamme sanoa: kiitos että luit & kommentoit, pus!)

Pics: Angst on meidän molempien lempigenre, se näkyy luultavasti ihan kaikissa teksteissämme. Niissäkin jotka yrittävät olla ennen kaikkea söpöjä. Yksi lause voi pilata kaiken (ja no, usein pilaakin, vähintään muuttaa kurssia. Tässä kävi juuri niin. Ensin makoillaan söpösti sängyssä ja seuraavassa hetkessä Sherlock ei muista). Mukavaa että pidit ficin tyylistä ja lopustakin. Kommenttisi ilahdutti meitä valtavasti!
Kirjoittamisen riemusta

Avasta kiitos aijulle!

Sokerisiipi

  • Teemestari
  • ***
  • Viestejä: 6 044
Vs: Sherlock (BBC): Syvässä vedessä, S, Johnlock
« Vastaus #5 : 09.09.2018 23:55:24 »
Oi, tämä oli niin kaunis, ihana ja koskettava! Olen samaa mieltä, vanhusficcejä pitäisi olla enemmän. Onhan ne kuitenkin aivan omanlaisiaan.

Dementia olisi raskas kelle tahansa, mutta Sherlockille se on varmasti vielä kivuliaampaa ja raskaampaa, koska mitä iloa neroudesta on ilman toimivaa muistia? On varmasti kauheaa tajuta, että tämänkin minä unohdan. Etenkin sellaisista tärkeistä asioista, jotka haluaisi muistaa.

Ja voi John, joka joutuu katsomaan vierestä, selittämään ja rauhoittelemaan. Sherlock on juuri sellainen ihminen, joka ei tahtoisi olla riippuvainen yhtään kenestäkään, ja John tietää sen. Ihana, rakas John yrittää parhaansa, vaikka häneenkin sattuu, kun Sherlock unohtaa ;__; Onneksi Sherlock sai päähänsä pyytää noita lappuja. Ihana idea!

Tykkäsin ihan hirveästi noista vesivertauksista (vesi on itselle kaikista läheisin elementti) ja tämän ficin tyylistä ja kielestä muutenkin. Tunnelma oli melankolinen, mutta silti pehmeä ja lämmin. Mukana oli myös vanhaan ikään sopivaa verkkaisuutta ja pysähtyneisyyttä. Tämä oli myös todella elämänmakuinen ja samaistuttava. Onneksi kaikista vaikeuksista huolimatta miehillä on toisensa <3

Loppuhuomio. Syvimmin minuun iski tämä lause:

Lainaus
Hyviä päiviä kun ei koskaan ole liikaa.

En ole aikoihin kuullut yhtä hyvin elämää sisäistävää lausetta! Well done!

Kiitos tästä ihanasta! <3