Käännös: Harry Potter and the Methods of Rationality, luku 6(puolikas)/20 3.11.2018, K11

[Chris]

Nimi: Harry Potter and the Methods of Rationality
Genre: drama, humour
Pairing: "H/Herm"
Ikäraja: K-11 (Less Wrongin alkuperäiseen ficciin asetettu, tosin vaihtelee mielestäni luvuittain)
Kirjoittaja: Less Wrong & Eliezer Yudkowsky
Kääntäjä: Chris

Disclaimer: J.K. Rowling owns Harry Potter and no one owns the methods of rationality.

   Petunia married a biochemist, and Harry grew up reading science and science fiction. Then came the Hogwarts letter, and a world of intriguing new possibilities to exploit.

Voi tätä menoa ja meininkiä, kun Harry ei koskaan kasvanutkaan Dursleyjen perheessä... Pelkästään lähtötilanne sekä ajatus skeptisestä, tieteen ja rationaalisuuden parissa kasvaneesta Harrysta saivat minut lukemaan tätä. Ficcihän on siis todella pitkä, ja kuten Less Wrong neuvoo omassa disclaimerissaan, jos et lämpene tälle edes kymmenen luvun jälkeen, luovuta.


Alkuperäinen löytyy täältä: http://www.fanfiction.net/s/5782108/1/Harry-Potter-and-the-Methods-of-Rationality

Methods of Rationality

Kimaltelevien, hopeisten kuunsäteiden alla
(mustat viitat putoillen)
...veri leviää litroittain, jossain huudetaan.

1. Todella matalan todennäköisyyden päivä

Joka tuuma seinien pinta-alasta on peittynyt kirjahyllyihin. Jokaisessa hyllykössä on kuusi tasoa, yltäen melkein katonrajaan saakka. Osa niistä on pinottu ääriään myöten täyteen kovakantisia kirjoja: tietokirjoja, matematiikkaa, historiaa, kaikkea mahdollista. Muissa hyllyissä on kaksi kerrosta pokkareita sci-fistä, takarivi ladottuna nenäliinapakettien ja puupalikoiden päälle niin, että ne pystyy näkemään eturivin takaa. Eikä se silti riitä. Kirjat levittäytyvät pöydille ja sohville, muodostaen kasoja jopa ikkunoiden alle.

Tämän talon olohuone kuuluu korkea-arvoiselle Professori Michael Verres-Evansille, hänen vaimolleen, rouva Petunia Evans-Verresille, sekä heidän adoptiopojalleen Harry James Potter-Evans-Verresille.

Olohuoneen pöydällä makaa kirje sekä leimaamaton, kellertävä pergamenttikuori osoitettuna Herra H. Potterille, kirjailtuna smaragdinvihreällä musteella.

Professori ja hänen vaimonsa puhuvat keskenään tiukkaan sävyyn, mutta eivät ääntään korottaen. Professori näkee huutamisen sivistymättömänä.

"Vitsailet," Michael sanoi Petunialle. Hänen äänensävystään kuulsi pelko siitä, että vaimo olisi tosissaan.

"Siskoni oli noita," Petunia vastasi. Hän näytti pelästyneeltä, mutta pysyi aloillaan. "Hänen miehensä oli velho."

"Tämä on naurettavaa!" Michael äyskähti. "He olivat häissämme - he olivat täällä jouluna -"

"Kerroin heille ettet tiedä," Petunia kuiskasi. "Mutta se on totta. Olen nähnyt asioita -"

Professori pyöräytti silmiään. "Kulta, ymmärrän, ettet ole tutustunut skeptiseen kirjallisuuteen. Et saata ymmärtää kuinka helppoa koulutetun taikurin on saada aikaan muka mahdotonta. Muistatko, kuinka opetin Harryn taivuttamaan lusikoita? Vaikka vaikuttaisi, että he aina tietäisivät ajatuksesi, on kyse hyvästä havainnoinnista -"

"Ei se ole lusikoiden taivuttamisesta -"

"Mistä sitten?"

Petunia puri huultaan. "En vain voi kertoa. Luulet minua -" hän nielaisi. "Kuule. Michael. En ole - aina ollut tällainen -" hän liikehti kuin esitelläkseen notkeuttaan. "Lily teki tämän. Koska - koska anelin häntä. Anelin Vuosia. Lily oli aina ollut nätimpi kuin minä ja olin - olin ollut siksi ilkeä hänelle. Sitten, kun hän vielä sai taikavoimat, voitko kuvitella miltä minusta tuntui? Ja niin minä anelin häntä käyttämään voimiaan, jotta voisin olla yhtä kaunis, vaikka en hänen taikuuden lahjaansa saisikaan. Voisin edes olla sievä.

Kyyneleet kihosivat Petunian silmiin.

"Lily kieltäytyi keksien mitä naurettavimpia tekosyitä, kuten maailmanlopun, jos hän olisi mukava siskolleen, tai että kentauri oli kieltänyt häntä - mitä älyttömimpiä syitä, inhosin häntä niiden vuoksi. Viimein, kun olin juuri valmistunut yliopistosta ja olin menossa ulos tämän pojan kanssa, Vernon Dursleyn, hän oli lihava ja ainoa poika, joka suostui puhumaan minulle. Hän kertoi haluavansa lapsia ja että hänen ensimmäisen poikansa nimi tulisi olemaan Dudley. Mietin, millainen vanhempi antaa lapselleen nimeksi Dudley Dursley? Se oli kuin olisin nähnyt koko tulevaisuuteni vilisevän silmieni edessä, enkä voinut sietää sitä. Niin kirjoitin siskolleni ja kerroin, että jos hän ei auttaisi minua, mieluummin -"

Petunia hiljentyi.

"Joka tapauksessa," Petunia sanoi pienellä äänellä, "hän antoi periksi. Hän kertoi sen olevan vaarallista, mutta sanoin, etten välitä enää ja join taikajuoman, jonka jälkeen oloni oli kamala viikkokausia, mutta sitten aloin parantua, iho puhdistui, kasvoni muotoutuivat ja täyttyivät ja... olin kaunis. Ihmiset olivat mukavia minulle," hänen äänensä murtui. "jälkeenpäin en voinut vihata siskoani enää, varsinkin, kun sain tietää, että hänen taikuutensa päätti hänen päivänsä -"

"Armaani," Michael sanoi hellästi. "Sairastuit, sait vähän lisää kiloja levätessäsi sängyssä, ihosi puhdistui ihan itsestään." Tai huono olo sai sinut muuttamaan ruokavaliotasi -"
"Hän oli noita," Petunia toisti. "minä näin sen."

"Petunia," Michael sanoi. Ärtymys kuulsi hänen äänestään. "tiedät, ettei se voi olla totta. Täytyykö minun todella selittää, miksi?"

Petunia väänteli käsiään. Hän näytti olevan itkun partaalla. "Rakas, tiedän, etten voi voittaa väittelyä kanssasi, mutta kiltti, sinun täytyy luottaa minuun tässä -"

"Isä! Äiti!"

Kaksikko lopetti ja katsoi Harrya kuin he olisivat unohtaneet, että huoneessa oli kolmaskin ihminen.

Harry veti syvään henkeä. "Äiti, sinun vanhemmillasihan ei ollut taikuuden lahjoja, eihän?"

"Ei," Petunia sanoi näyttäen arvoitukselliselta.

"Silloinhan kukaan perheestäsi ei tiennyt taikuudesta ennen kuin Lily sai kirjeen. Mikä sai heidät vakuuttumaan?"

"Aah..." Petunia sanoi. "He eivät lähettäneet ainoastaan kirjettä. He lähettivät Tylypahkan professorin. Hän -" Petunian katse kääntyi Michaeliin. "Hän näytti meille taikuutta."

"Sittenhän teidän ei tarvitse riidellä," Harry sanoi jykevästi. Hän toivoi, että edes kerran hänen vanhempansa kuuntelisivat häntä. "Jos se on totta, me voimme vaan pyytää Tylypahkasta professorin tänne ja todistaa taikuutta omin silmin ja niin isä myöntää sen todeksi. Ja jos ei, äiti voi myöntää kaiken olleen valhetta. Sitä varten kokeelliset menetelmät ovat, ei tarvitse yrittää ratkaista asioita vain väittelemällä."

Professori katsoi häntä tavanomaisen alentavasti. "Mietis nyt, Harry. Taikuutta, oikeasti? Luulin, että tietäisit paremmin etkä ottaisi tätä vakavasti, vaikka oletkin vasta kymmenvuotias. Taikuus vaan on niin epätieteellinen asia!"

Harry mutristi huultaan aavistuksen. Häntä oli kohdeltu hyvin, luultavasti paremmin, kuin useimmat biologiset isät kohtelivat omia lapsiaan. Harry oli lähetetty parhaisiin alakouluihin - ja kun se ei toiminut, hänelle oli tarjottu lauma nälkäänäkeviä opiskelijoita auttamaan. Harrya oli aina rohkaistu opiskelemaan kaikkea, mikä vain herätti hänen mielenkiintonsa, ostettu kaikki häntä miellyttävät kirjat sekä avustettu kaikissa matematiikka- ja tiedekilpailuissa, joihin hän vain halusi osallistua. Hänelle oli annettu kaikki tarpeellinen, mitä vain halusi, lukuunottamatta mahdollisesti pientä kunnioituksen häivää. Oxfordin biokemian tohtorilta ei voinut olettaa ottavan vastaan neuvoja pikkupojalta. Voisit kuunnella osoittaaksesti kiinnostusta; niin hyvä vanhempi tekisi ja jos pidät itseäsi hyvänä vanhempana, teetkin. Mutta ottaa vastaan neuvoja kymmenvuotiaalta vakavissaan? Tuskin.

Joskus Harryn teki mieli vain kirkua isälleen.

"Äiskä," Harry sanoi. "Jos haluat voittaa tämän väittelyn isän kanssa, tarkista kappale kaksi ensimmäisestä Feynmanin Fysiikan Luentojen kirjasta. Siinä on lainaus, kuinka filosofit puhuvat paljon siitä, mitä tiede ehdottomasti vaatii ja se kaikki on väärin, sillä tieteen ainoa sääntö on, että lopullinen ratkaisu on tarkkailussa - täytyy tarkkailla maailmaa ja raportoida näkemästään. Öh... en voi ajatella löytäväni jotain, mikä olisi edistystä tieteelle nähtynä vain kokeiden kautta, perustelujen sijaan -"

Hänen äitinsä katsoi alas häneen hymyillen. "Kiitos, Harry. Mutta -" hänen kasvonsa kohosivat taas ylös katsomaan miestään. "En halua voittaa väittelyjä isäsi kanssa. Haluan hänen vain kuuntelevan rakastavaa vaimoaan ja luottavan häneen edes tämän kerran -"

Harry sulki silmänsä hetkellisesti. Toivotonta. Hänen vanhempansa olivat toivottomia.

Harryn vanhemmat kehittelivät taas yhtä näistä riidoista, jossa hänen äitinsä yritti saada hänen isänsä tuntemaan olonsa syylliseksi, kun taas hänen isänsä koitti saada hänen äitinsä tuntemaan itsensä typeräksi.

"Menen huoneeseeni," Harry ilmoitti. Hänen äänensä värisi hieman. "Olkaa kilttejä ja yrittäkää olla riitelemättä tästä, äiti, isä, saamme pian tietää, mihin tämä tulee etenemään, niinhän?"

"Tietysti, Harry," hänen isänsä sanoi äidin antaessa tälle rauhoittavan suukon ja niin he jatkoivat riitelyä samalla, kun Harry lähti kiipeämään portaita makuuhuoneeseensa.

Hän sulki oven jäljessään ja yritti ajatella.

Hassua oli, että hänen oikeastaan pitäisi olla samaa mieltä isänsä kanssa. Kukaan ei ikinä ollut nähnyt todisteita taikuudesta, mutta äidin mukaan jossain oli kokonainen maailma täynnä taikaa. Miten kukaan saattoi pitää sellaisen salaisuutena? Taikuudellako? Vaikutti melko epätodennäköiseltä tekosyyltä.

Oli selvää, että äiti joko vitsaili, valehteli tai oli täysin järjiltään, toinen toistaan kamalammassa järjestyksessä. Mikäli äiti oli lähettänyt kirjeen itse, Selittyisi se, miksei kirjeessä ollut ollut postimerkkiä. Senkaltainen hulluus olisi pientä verrattuna siihen, että universumissa todella tapahtuisi sellaisia asioita.

Toisaalta pieni osa Harryssa oli täysin vakuuttunut taikuuden olemassaolosta, oli ollut siitä asti, kun hän oli nähnyt niin otaksutun kirjeen Tylypahkan Noitien ja Velhojen koulusta.

Harry hieroi otsaansa irvistäen. Älä usko kaikkea ajattelemaasi, oli eräässä hänen kirjoistaan sanottu.

Mutta tämä tietty, outo varmuus... Harry huomasi itsensä odottavan, että kyllä, Tylypahkan professori ilmestyisi ja heiluttaisi sauvaansa taikoen jotain. Se tietty varmuus ei vaatinut ponnisteluja suojellakseen itseään vääristelyltä - ei saanut aikaan tekosyitä siihen, miksei olisi olemassa sellaisia professoreita, tai mikseivät he vain osaisi taivutella lusikoita.

Mistä tulit, odotuksen tunne? Harry kelasi ajatusta aivoissaan. Miksi uskon, mitä uskon?

Yleensä Harry osasi vastata kyseiseen kysymykseen, mutta tässä tapauksessa hänellä ei ollut hajuakaan, mitä hänen aivonsa ajattelivat.

Ajatusmaailmassaan Harry kohautti olkapäitään. Metallinen kappale ovessa sallii työntämisen, ja kahva ovessa sallii vetämisen, ja mitä tehdä testattavissa olevalle hypoteesille? Mennä ja testata se.

Hän otti palan paperia kirjoituspöydältään ja alkoi kirjoittaa.

Arvon vararehtori

Harry pysähtyi punniskellen; vaihtaen lopulta toiseen paperiin, klikaten uuden millin lyijyä täytekynästään. Tämä vaati pikkutarkkaa käsialaa.

Arvon vararehtori Minerva McGarmiwa,

tai kelle tämä ikinä lieneekään osoitettu:

Sain hiljattain hyväksymiskirjeenne Tylypahkaan, osoitettuna herra H. Potterille. Ette liene tietoisia, että biologiset vanhempani James Potter sekä Lily Potter (o.s Lily Evans) ovat kuolleet. Lilyn sisar, Petunia Evans-Verres, sekä hänen aviomiehensä, Michael Verres-Evans adoptoivat minut.

Olen äärimmäisen kiinnostunut vastaanottamaan paikan Tylypahkasta, olettaen, että kyseinen paikka todella on olemassa. Ainoastaan äitini Petunia väittää olevansa tietoinen taikuuden olemassaolosta, osaamatta kuitenkaan itse käyttää sitä. Isäni on todella skeptinen. Olen itsekin epävarma aiheesta. En myöskään ole tietoinen, mistä hankkia yhtäkään kirjoista tai tarvikkeista, joista hyväksymiskirjeessä kerrotaan.

Äiti mainitsi, että lähetitte eräänlaisen esittelijän Tylypahkasta Lily Potterille (silloinen Lily Evans) demonstroimaan hänen perheelleen, että taikuutta on olemassa, sekä luultavasti auttamaan Lilyä hankkimaan koulutarvikkeensa. Saman tekemisestä myös omalle perheelleni olisi uskomaton apu.

Vilpittömästi,

Harry James Potter-Evans-Verres.

Harry liitti mukaan myös heidän nykyisen osoitteensa, sitten taitteli kirjeen kuoreen kirjoittaen osoitteeksi Tylypahkan. Pidempi harkitseminen sai hänet myös käyttämään kynttilää ja tiputtamaan steariinia kuoren läppään, johon hän taiteili linkkuveitsen kärki apunaan nimikirjaimet H.J.P.E.V. Jos hän kerran lähtisi mukaan tähän hullutteluun, hän tekisi sen tyylillä.

Sitten hän avasi ovensa ja lähti kohti alakertaa. Isä istui olohuoneessa lukien kirjaa vaikeasta matematiikasta osoittaakseen fiksuuttaan; äiti oli kiettiössä valmistamassa yhtä isän lempiaterioista osoittaakseen rakastettavuuttaan. Näytti, etteivät se puhuneet toisilleen ollenkaan. Joskus riitelemättömyys saattoi olla pelottavampaa kuin itse riitely.

"Äiti," Harry sanoi hermostuttavaan hiljaisuuteen. "Aion testata väitteen. Miten minä teoriasi mukaan saan lähetettyä pöllön Tylypahkaan?"

Hänen äitinsä kääntyi lavuaarilta tujottamaan hnätä tyrmistyneenä. "En - en tiedä, luulen, että sinun vaan täytyy omistaa taikapöllö."

Sen täytyi kuulostaa todella epäilyttävältä, no, ei tässä sitten kai ole keinoja todistaa teoriaasi, mutta kummallinen varmuus sai Harryn venyttämään kaulaansa vielä hieman pidemmälle.

"No, kirje päätyi tänne jotenkin," Harry sanoi."Joten heilutan vain sitä ilmassa tuossa ulkona ja huutelen 'kirje Tylypahkaan!' ja katson jos pöllö tulisi nappaamaan sen. Isä, haluatko tulla ulos katsomaan?"

Hänen isänsä pudisti päätään pienesti ja jatkoi lukemista. Tietysti, Harry ajatteli itsekseen. Taikuus oli häpeällinen asia johon vain ääliöt uskoivat; mikäli isä menisi niin pitkälle, että testaisi oletusta, vaikka vain katsoisi sitä testattavan, tuntuisi, että hän liittäisi itsensä siihen jollain tapaa...

Vaikka Harry vain astuisi ulos takaovesta puutarhaan, jos pöllö todellakin tulisi ja nappaisi kirjeen, saattaisi ilmaantua ongelma, miten kertoa siitä isälle.

Mutta - no - ei niin nyt oikeasti voi tapahtua, eihän? Ei väliä, mitä aivoni näköjään ajattelevat.
Jos pöllö todellakin tulee ja nappaa tämän kuoren, minulla tulee olemaan rutkasti tärkeämpiä huolia kuin se, mitä isä siitä ajattelee.

Harry veti syvään henkeä ja nosti kuoren ilmaan.

Hän nielaisi.

"Kirje Tylypahkaan!"-huuto heilutellessaan kirjekuorta kädessä omalla takapihallaan oli... itse asiassa melko noloa, näin myöhemmin ajateltuna.

Ei. Olen parempi kuin isä. Aion käyttää tieteen keinoja silloinkin kun se saa minut näyttämään ääliöltä.

"Kirje -" Harry sanoi, mutta sana tuli hänen suustaan lähinnä käheänä korauksena.

Harry keräsi itsensä ja huusi tyhjälle taivaalle "kirje Tylypahkaan! Saisinko pöllön?"

"Harry?" kysyi hämmentynyt naisääni, joka kuului eräälle heidän naapureistaan.

Harry laski kätensä vikkelästi, kuin se oli ollut tulessa ja piilotti kirjekuoren selkänsä taa, kuin siinä olisi ollut väärennettyjä rahoja. Hänen naamaansa kuumotti häpeästä.

Vanhan naisen kasvot ilmestyivät aidan takaa, harmaantunut tukka pakeni hiusverkosta sieltä täältä. Rouva Figg, virallinen lapsenvahti. "Mitä sinä touhuat, Harry?"

"En mitään, Harry sanoi kireästi. "Testaan vain erästä typerää teoriaa -"

"Sait hyväksymiskirjeen Tylypahkaan?"

Harry seisahtui totaalisesti.

"Kyllä," Harry kuuli itsensä sanovan hetken kuluttua, "sain kirjeen Tylypahkasta. He sanoivat haluavansa vastauksen 31. päivään mennessä, mutta -"

"Mutta sinulla ei ole pöllöä. Voi kultaseni! En voi kuvitellakaan, mitä joku on ajatellut lähettäessään sinulle normaaliversion kirjeestä."

Ryppyinen käsi ojentui aidan yli kämmenen avautuessa odottavasti. Enempiä ajattelematta Harry antoi hänelle kuoren.

"jätä tämä minun huolekseni," rouva Figg jatkoi, "saan tänne jonkun tuossa tuokiossa."

Hänen kasvonsa katosivat aidan taakse.
 
Puutarhaan laskeutui pitkä hiljaisuus.

"Mitä ihmettä," pojan ääni sanoi rauhallisesti ja hiljaa.


---
Korjatkaa, kiinnostukaa, kommentoikaa. Varsinkin, jos joku hoksaa ihan selviä ajatus/asiavirheitä, help me!

-Crisu

[Vesiolento]

Juu, mä jään seuraamaan. Käännöksiä on vaikea kommentoida, mutta jatkoa odotan.

[invisible deer]

En vielä ehdi lukea, mutta lukaisen luvun varmaan illemmalla, kommenttia saat huomenna.

[puhpallura]

Tää vaikuttaa tosi mielenkiintoiselta idealta, joten todellakin jään seuraamaan vaikka 95 lukua kuulostaakin pelottavan isolta määrältä mutta eipähän ainakaan lukeminen ihan heti kesken lopu, mikä on hyvä :3

[Saphira]

Mielenkiintoiselta vaikuttaa ja hyvin oket kääntänyt tosin en ole lukenut alkuperäistä, mutta itse en huomannut töksähteleviä kohtia tms.

Itse en vain pidä Harryn sukunimestä, Tylypahkan kirjeessä oli sentään Harryn oikea nimi. Tuhosiko hän kuitenkin Voldemortin? Asuvatko he Likusteritiellä, kun rva Figgkin on siellä? Vai onko Figg sijoitettu sinne, missä he nyt asuvatkaan, Harrya vahtimaan?
Tässä ficissä on surullista, että Harry kutsuu Petuniaa ja Michaelia vanhemmikseen, vaikka kyllähän sen ymmärtää, tuntematta oikeita vanhempiaan. Pitääkin vilkaista alkuperäistä ficciä.

Kääntelehään lisää, kun siltä tuntuu! (:

~ Saphira

[Chris]

Kiitos kommentoijille.


2. Luku, Kaikki, mihin uskon, onkin valetta

"Nyt, vain varmistaakseni," Harry sanoi, "jos professori todella saa sinua leijutettua niin, isä, että et roiku minkäänlaisissa vaijereissa, se on selkeä todiste. Et saa enää puoltaa päätöstäsi ja väittää sitä illuusiotempuksi. Jos tunnet niin nyt jo, kerro se heti, niin keksitään joku toinen koe."

Harryn isä, professori Michael Verres-Evans pyöritteli silmiään. "Selvä, Harry."

"Ja sinä, äiti, teoriasi mukaan prfosessori pystyy tekemään tämän, ja jos ei pysty, saat myöntää erehtyneesi. Eikä sitten mainintoja siitä, kuinka taikuus ei toimi mikäli siihen ei usko, tai vastaavaa."

Vararehtori Minerva McGarmiwa katseli Harrya hämmentyneenä. Hän näytti melko noitamaselta mustassa viitassaan ja suippokärkisessä hatussaan, mutta puhuessaan hän kuulosti muodolliselta ja skottilaiselta, mikä ei jotenkin sopinut hänen ulkomuotoonsa. Ensisilmäyksellä hän näytti kuin saattaisi käkättää ja laittaa lapsia noidankattilaan, mutta vaikutelma meni pilalle hänen avatessaan suunsa. "Siinä kaikki, herra Potter?" hän sanoi. "Nytkö saan aloittaa demonstraationi?"

"Siinä kaikki? Tuskin," Harry vastasi. "Mutta kyllä tämän viimeistään pitäisi auttaa. Antaa mennä, rouva vararehtori."

"Professori riittää vallan hyvin," hän sanoi, ja sitten, "Siipiirdium lentiusa."

Harry katsoi isäänsä.

"Oho," Harry sanoi.

Hänen isänsä katsoi takaisin. "Ohhoh," hän haukkoi henkeään.

Sitten professori Verres-Evans käänsi katseensa professori McGarmiwaan. "Hyvä on, voitte laskea minut maahan."

Hänen isänsä leijaili varovasti takaisin lattialle.

Harry juoksutti kättään hiuksissaan. Ehkä se oli taas se outo osa häntä, joka vakuuttui heti, mutta... "tämä hieman latisti tunnelmaa," Harry sanoi. "Luulisi, että tästä tästä syntyisi paljon voimakkaampi tunne, kun tajuaa, että on häviävän pieni mahdollisuus -" Harry piti tauon. Äiti, noita ja jopa isä katsoivat häntä taas sillä lailla. "Tarkoitan, kun tajuaa, että on mahdollista, että kaikki mihin on aiemmin uskonut, onkin valetta."

Oikeasti, sen olisi pitänyt olla dramaattisempaa. Hänen aivojensa odotettiin huuhtovan pois koko käsitys nykyisestä universumin toimintamallista, jota se ei kuitenkaan antanut tapahtua. Sen sijaan hänen aivonsa tuntuivat miettivän: okei, näin juuri Tylypahkan professorin heiluttelevan taikasauvaansa ja se sai isäni nousemaan ilmaan, entä sitten?

Noita hymyili hyväntahtoisesti, näyttäen viihtyvän tilanteessa. "Haluaisitko nähdä toisenkin demonstraation, Herra Potter?"

"Ei sinun tarvitse," Harry vastasi. "Olemme päässeet todistamaan jo ehdottoman vakuuttavan esimerkin. Mutta...! Harry epäröi. Hän ei voinut itselleen mitään. Itse asiassa, ei pitäisikään. Oli oikein ja tarpeellista olla utelias tässä tilanteeessa. "Mitä muuta sinä voit tehdä?"

Professori McGarmiwa muuttui kissaksi.

Harry kompuroi taaksepäin ajattelemattomasti, niin nopeasti, että hän kompastui kirjakasaan ja tömähti takamuksilleen lattialle. Hänen kätensä haroivat ilmaa oikeen tietämättä mistä ottaa tukea, ja vihlaisu olkapäässä kertoi hänen vastaanottaneen kehonsa painon aivan väärin.

Samalla pieni, juovikas kissa muuttui taas viittaan pukeutuneeksi naiseksi. "Suokaa anteeksi, herra Potter," noita sanoi vilpittömän kuuloisesti, vaikkakin hänen suupielensä kaartuivat ylöspäin. "Minun olisi pitänyt varoittaa."

Harry haukkoi henkeään. Hänen äänensä kuulosti kuristuneelta. "Et voi vaan tehdä noin!"

"Se oli muodonmuutos," Professori McGarmiwa sanoi. "Animaagimuodonmuutos, mikäli tarkkoja ollaan."

"Muutuit kissaksi! Pieneksi kissaksi! Loukkasit Energiaperiaatetta! Se ei ole mikään sattumanvarainen sääntö, se on Hamiltonin operaattorin muoto! Sen torjuminen tuhoaa unitaarin ja niin saisit merkkejä FTL:sta (faster than light, yli valonnopeuden kulkevat reaktiot)! ja kissat ovat MONIMUTKAISIA! Ihmismieli vaan ei pysty kuvittelemaan kissan anatomiaa kokonaisuudessaan, ja kaikki se kissan biokemia, ja entäs neurologia, aivotoiminta? Miten voit ajatella kissan aivojen kokoisilla aivoilla?"

Professori McGarmiwa myhäili entisestään. "Taikuutta."

Harryn näkö alkoi sumentua hänen aivojensa yrittäessä korjata kaikkia niitä ajatuksia, mitkä olivat juuri murskaantuneet. Koko ajatus siitä, että universumi olisi yhdistynyt matemaattisiin lakeihin oli kuin vessasta alas huuhdottu; koko käsite fysiikka. Kolmen tuhannen vuoden selvitykset suurista, vaikeista käsitteistä murentuneina pieniksi palasiksi, putoavan omenan ja planeettojen yhteyksien selviäminen, se, miten fysiikan lait pätivät universuminlaajuisesti eikä ollut epäilystäkään, etteivät matemaattiset säännöt hallinneet pienimpiäkin asioita, unohtamatta mainita myös, että ajatus olivat yhtä kuin aivot ja aivot koostuivat neuroneista ja aivot olivat sitä mitä ihminenkin oli -

Sitten nainen muuttui kissaksi ja sitä rataa.

Sata kysymystä taistelivat tärkeysjärjestyksestään Harryn huulilla, kunnes voittaja pärskähti ulos: "Ja minkälaista loitsintaa tuo Siipiirdium lentiusa on? Kuka nämä loitsut keksii, lastentarhanopettajat?"

"Olkoot, Herra Potter," McGarmiwa sanoi kuivakasti, silmät kuitenkin loistaen peitellystä innostuneisuudesta. "Mikäli haluat opiskella taikuutta, ehdotan, että hoidamme paperityöt loppuun, jotta pääset Tylypahkaan."

"Niin," Harry sanoi pyörällä päästään. Hän kokosi ajatuksensa. Oli edelleen olemassa se kokeellinen tapa toimia ja se oli nyt tärkeä. "Kuinka sitten pääsen Tylypahkaan?"

Tukahdutettu nauru karkasi professori McGarmiwan huulilta.

"Odotas hetki, Harry," hänen isänsä keskeytti. "Muistahtan, mikset ole ollut koulussa tähänkään mennessä? Mitenkäs tilasi antaa tämän myöden?"

McGarmiwa käänsi katseensa Michaeliin. "Hänen tilansa? Mitä tarkoitatte?"

"En nuku oikein," Harry sanoi. Hän levitteli käsiän avuttomana. "Unirytmini on kahdenkymmenenkuuden tunnin pituinen, menen aina nukkumaan kaksi tuntia myöhemmin joka päivä. En voi nukahtaa aikaisemmin, jolloin menen taas seuraavana päivänä nukkumaan taas kaksi tuntia myöhemmin. kymmeneltä, puoliltaöin, kahdelta, aamuneljältä, kunnes rytmi kääntyy kellon ympäri. Ei auta, vaikka yrittäisin herätä aiemmin, silloin olen rauniona koko päivän. Siksen ole voinut käydä normaalisti koulua ennen tätä.

"Se on vaan eräs syistä," hänen äitinsä sanoi. Harry mulkaisi tätä pahasti.

McGarmiwa hymisi pitkään mietteliäänä. "En voi myöntää kuulleeni tällaisesta aiemmin..." hän sanoi hitaasti. "Tarkistan Matami Pomfreylta jos hän tietäisi parannuskeinoa." Hänen kasvonsa kirkastuivat. "Ei, en silti usko sen olevan ongelma - keksin kyllä ratkaisun ajan kanssa. Mutta," hän terästäytyi, "mitä nämä muut syyt ovat?"

Harry mulkoili taas vanhempiaan. "Olen vakaumuksellisesti vastaan lasten oppimisvelvollisuuksia sillä perusteella, etten kestä, kuinka koulujärjestelmä ei pysty tarjoamaan riittävän laadukasta opetusta tai oppimismateriaaleja."

Harryn vanhemmat ulvoivat naurusta, kuin he kuvittelisivat koko argumentin olleen iso vitsi. "Ai," hänen isänsä sanoi, "siksikö purit matematiikanopettajaasi kolmannella luokalla?"

"Hän ei tiennyt, mikä on logaritmi!"

"Tietysti," Harryn äiti sanoi, "pureminen oli todella kypsä ratkaisu siihen ongelmaan."

Harryn isä nyökkäsi. "Tarkkaanharkittu tapa lähestyä dilemmaa opettajasta, joka ei ymmärrä logaritmeja."

"Olin SEITSENVUOTIAS! Kuinka kauan sitä täytyy vielä tuoda esille?"

"Tiedetään," hänen äitinsä sanoi sympaattisesti, "purit vain yhtä matematiikanopettajaa, eikä sinun anneta koskaan unohtaa sitä?"

Harry kääntyi McGarmiwan puoleen. "Tässä! Näetkö, mitä joudun kestämään?"

"Suokaa anteeksi," Petunia sanoi ja pakeni takapihalle, josta hänen naurunsa raikui sisälle varsin äänekkäänä.

"Niin, niin," Professori McGarmiwa sanoi selkeästi taistellen sanat ulos suustaan, jostain kumman syystä. "Tylypahkassa opettajien pureminen ei sitten ole millään muotoa sallittua, onko tämä selvä, herra Potter?"

Harry murjotti. "Okei, jos he eivät pure minua ensin."

Professori Verres-Evansinkin täytyi pikaisesti poistua huoneesta tämän kuultuaan.

"No," Professori McGarmiwa huokaisi Harryn vanhempien kerättyä itsensä ja palattua huoneeseen. "Niin. Näissä olosuhteissa minun täytyy hillitä itseni viemästä sinua hankkimaan koulutarvikkeita ennen kuin vasta muutama päivä ennen koulun alkamista."

"Mitä? Miksi? Muut lapset tietävät jo edes jotain taikuudesta, eikö niin? Minun täytyy saada heidät kiinni pikimmiten!"

"Varmuuden vuoksi, herra Potter," Professori McGarmiwa vastasi, "Tylypahkassa osataan kyllä lähteä liikkeelle ihan perusasioista. Ja oletan, herra Potter, mikäli jätän sinut pariksi kuukaudeksi koulukirjojen kanssa, vaikka jopa ilman taikasauvaa, palatessani tälle paikalle näen vain violettia savua turpauttelevan kraaterin, autiokaupungin sen ympärillä ja lauman liekehtiviä seeproja terrorisoimassa sitä loppua, mitä Englannista on jäljellä."

Harryn vanhemmat nyökkäsivät kuorossa.

"ÄITI! ISÄ!"

[Saphira]

Harryhan on jokin ihmeen tietopankki, kun luettelee kaikenlaisia tietoja. Harry on aika OC, mutta silti mielenkiintoista luettavaa. Jatkathan taas pian?

~ S

P.S. Sori lyhyt kommentti.

[Chris]

Jep Saphira, Harryn OC menee vaan pahempaan päin...

Less Wrong summary: If J. K. Rowling asks you about this story, you know nothing.
 
A/N: Ihanaa, vähemmän fysiikkasanastoa!



3. Luku, Vertaillen totuuksia vaihtoehtoisiin

"Hyvänen aika," baarimikko sanoi mittaillen Harrya katseellaan, "onko tämä - ei voi olla -?"

Harry nojautui lähemmäs Vuotavan Noidankattilan baaritiskiä, vaikka se ylsikin suunnilleen hänen kulmakarvojensa korkeudelle. Tuonkaltainen kysymys vaatisi parhaan mahdollisen vastauksen.

"Olenko - voinko olla - ehkä - ei sitä koskaan tiedä - jos en - kysymys kuuluu - kuka on?"

"Siunatkoon," eräs vanha nainen kuiskasi. "Harry Potter... mikä kunnia."

Harry räpäytti silmiään, sitten terästäytyi. "Noh, olette melko tarkkanäköinen; useimmat ihmiset  eivät sisäistä tätä ihan noin nopeasti -"

"Riittää," professori McGarmiwa sanoi. Hänen otteensa Harryn olkapäästä kiristyi. "Älä hämmennä poikaa, Tom, tämä kaikki on vielä uutta hänelle."

"Mutta se on hän?" vanha nainen henkäisi. "Se on Harry Potter?" Hän nousi tuolistaan kirskuvan äänen saattelemana.

"Doris -" McGarmiwa sanoi varoittavasti. Hänen mulkaisunsa olisi riittänyt pelästyttämään kenet tahansa.

"Haluan vain kätellä häntä," nainen kuiskasi. Hän kumartui syvään ja tyrkkäsi ryppyisen kätensä Harrylle, johon tämä tarttui epämukavin ja hämmentynein tuntein ja puristi sitä varovasti. Kyyneleet valuivat naisen silmistä heidän käsilleen. "Pojanpoikani oli aurori," hän kuiskasi Harrylle. "Kuoli vuonna -79. Kiitos, Harry Potter. Taivaatkin kiittävät sinua."

"Olkaa hyvä vain," Harry sanoi automaattisesti, kohdistaen professori McGarmiwaan pelokkaan ja anovan katseen.

Professori polkaisi jalkaansa juuri ennen kuin yleinen rynnäkkö Harryn luo olisi ollut alkamassa. Ääni antoi Harrylle uuden näkökulman termiin "Crack of Doom" (Ilmestyskirjaan ja tuomiopäivään liittyvä, vaskipuhaltimilla toteutettu ääniefekti, suom. huom.) ja kaikki jähmettyivät sijoilleen.

"Meillä on kiire," McGarmiwa sanoi tappavan rauhallisella äänellä.

He poistuivat kapakasta vailla häiriöitä.

"Professori?" Harry kysyi heidän edetessään pubin pihalle. Hänen piti kysyä äskeisistä tapahtumista, mutta huomasi itsensä kysymässä aivan aiheesta poiketen: "kuka oli se kalpea mies nurkassa? Se, jonka silmä nyki?"

"Hmm?" Professori McGarmiwa sanoi kysyvästi; ehkä hänkään ei ollut odottanut juuri tuota kysymystä. "Se oli professori Quirinus Orave. Hän opettaa sinulle pimeyden voimilta suojautumista Tylypahkassa."

"Outoa, ihan kuin olisin nähnyt hänet ennenkin..." Harry raapi otsaansa. "Ei olisi pitänyt ravistaa hänen kättään." Olo oli kuin olisi tavannut entisen ystävän, jonka kanssa kaikki on myöhemmin mennyt kohtalokkaasti pieleen... tai ei. Harry ei löytänyt sanoja. "Ja... mitä se kaikki muu oli?"

Professori McGarmiwa katsoi häntä oudosti. "Herra Potter... tiedätkö... kuinka paljon oikeastaan tiedät vanhempiesi kuolemasta?"

Harry valpastui. "Vanhempani ovat elossa ja voivat hyvin. He aina kieltäytyvät kertomasta biologisten vanhempieni kuolemasta. Josta päätellen se ei ollut mitään kovin mukavaa."

"Ihailen lojaaliuuttasi," professori McGarmiwa sanoi. Hänen äänensä hiipui. "Vaikka se sattuukin kuulla tuollaista suustasi. Lily ja James olivat hyviä ystäviäni."

Harry katsoi poispäin yhtäkkisen häpeän vallatessa hänet. "Antakaa anteeksi," hän sanoi pienellä äänellä. "Mutta minulla on isä ja äiti. Tiedän tekeväni vain itseni onnettomaksi, mikäli yritän rakentaa mielessäni jotain, mikä ei voi olla enää todellista."

"Viisas teko," professori McGarmiwa sanoi vaimeasti. "Mutta geneettiset vanhempasi todellakin kuolivat, suojellakseen sinua."

Suojellakseen minua?

Joku outo jysähti Harryn rinnassa. "Mitä... mitä sitten tapahtui?"

Professori McGarmiwa huokaisi. Hän napautti kevyesti Harryn otsaa taikasauvallaan saaden Harryn näön sumentumaan hetkeksi. "Naamioin sinua vähän," hän sanoi, "jotta tuollaista ei tapahdu uudestaan, ennen kuin olet perillä asioista." Ja niin hän veti taikasauvansa uudelleen esiin, napautti tiiliseinää kolmesti...

Tiilet alkoivat siirtyillä ensin pieneksi reiäksi, sitten laajentuen suureksi aukoksi ja lopulta käytäväntapaiseksi, paljastaen suuaukossaan pitkän rivin kauppoja ja putiikkeja noidankattiloita ja lohikäärmeenmaksoja mainostavine kyltteineen.

Harry ei edes räpäyttänyt silmiään. Tämä ei ollut kuin se kissaksimuuttumisjuttu.

He lähtivät etenemään kohti velhomaailmaa rinta rinnan.

Siellä oltiin kaupustelemassa PomppuPuutseja ("Valmistettu aidosta Mönjästä!") ja "Veitsiä +3! Haarukoita +2! Lusikoita +4 kaupan päälle!"Siellä oli kakkuloita, jotka muuttivat kaiken näkökentän vihreäksi sekä valikoiman erilaisia, mukavannäköisiä nojatuoleja heittoistuimilla varustettuna, hätätilanteen varalta.

Harryn pää pyöri ja pyöri, kuin se olisi yrittänyt irroittaa itsensä niskanikamista. Olo oli kuin olisi kävellyt Dungeons and Dragonsin sääntökirjan taikatarvikelistalla (Harry ei pelannut kyseisiä pelejä, mutta piti niiden sääntökirjojen lueskelusta). Hän halusi epätoivoisesti jokaisen myynnissä olevan esineen, vaikka oikeastaan vain yhdestä kolmasosasta saattaisi olla oikeasti hyötyä.

Sitten Harry huomasi jotain, mikä sai hänet unohtamaan vararehtorin olemassaolon ja suuntaamaan askeleensa kohti putiikkia, jonka julkisivu oli tehty sinisistä tiilistä pronssisin koristein. Todellisuus palasi rytinällä, kun professori McGarmiwa tukki hänen tiensä.

"Herra Potter?" hän kysyi.

Harry räpytteli silmiään palaten maan pinnalle. "Antakaa anteeksi! Unohdin, että olen seurassanne perheeni sijaan." Harry elehti kohti näyteikkunaa, jossa luki silmiinpistävin, liekehtivin kirjaimin: Bigbamin Brilliantit Kirjat. "Kun ohitat kirjakaupan, jossa et ole aikaisemmin käynyt, on perhevelvollisuus mennä ja vilkaista se läpi."

"Tuo oli korpinkynsimäisintä, mitä olen koskaan kuullut."

"Mitä?"

"Ei mitään. Noniin, Herra Potter. Ensimmäinen etappimme on vierailu Irvetassa, velhomaailman pankissa. Biologisen perheesi varannot ovat siellä, kuin myös perintösi. Tarvitset rahaa kouluhankintoja varten." Hän huokaisi. "Uskoakseni rahan käyttäminen kirjoihinkin on hyvin perusteltua. Tylypahkassa tosin on laaja kirjasto, kuin myös tornissa, jossa vahvojen veikkausteni mukaan tulet asumaan. Siksi neuvon odottamaan vielä hetken. Kaikelle ostamallesi tulee mitä todennäköisimmin löytymään kaksoiskappale Tylypahkasta."

Harry nyökkäsi heidän jatkaessaan kävelyä.

"Tämä oli oivallinen hämäys, älkää nyt ymmärtäkö minua väärin," Harry sanoi, kun hänen päänsä jatkoi taasen pyörimistään, "ehkä yksi parhaista mahdollisista hämäyksistä, mutta en edelleenkään ole unohtanut roikkumaan jäänyttä keskusteluamme."

Professori McGarmiwa huokaisi. "Vanhempasi - eritoten äitisi - ovat olleet fiksuja, kun eivät ole kertoneet sinulle aiemmin."

"Joten toivoisitte minun jatkavan tätä suloista piittaamattomuutta? En usko, että se onnistuu, professori McGarmiwa."

"Uskon sen olevan tarpeetonta," noita vastasi tiukasti, "varsinkin, kun jokainen kadunkulkijakin osaa kertoa sinulle tarinasi. Hyvä on."

Ja niin hän kertoi tarinan Hänestä-Joka-Jääköön-Nimeämättä, Pimeyden Lordista, Voldemortista.

"Voldemort?" Harry kuiskasi. Sen olisi pitänyt olla hauskaa, muttei ollut. Nimi poltti kylmästi, timantinkirkkaana, kuin titaanisen kirveen osuminen lihaan. Väristys kulki pitkin Harryn selkärankaa hänen lausuessaankin sen nimen. Ehkä hän vain mieluummin käytti muita termejä, kuten Tiedät-Kai-Kuka.

Pimeyden Lordi oli terrorisoinut Britannian velhomaailmaa, repinyt elämiä kappaleiksi kuin villisusi. Muut valtiot olivat käsiään väännellen päättäneet seurata sivusta, epäröiden osallistumista, joko itsekkyydestä tai silkasta pelosta. Järkeiltiin oman rauhan olevan seuraavana Pimeyden Lordin tuhoamislistalla, mikäli tilanteeseen puututtaisiin.

(Sivustaseurausefektiä havaittavissa, Harry tuumasi ajatellen Latanen ja Darleyn kokeellisia tutkimuksia siitä, miten saat helpommin apua saadessasi epilepsiakohtauksen yhden ihmisen edessä kolmen sijaan. Vastuun välttelyä, kaikki toivovat, että joku muu tarttuisi toimeen ensin.)

Kuolonsyöjät olivat seuranneet Pimeyden Lordia etujoukkojen johtamana. He eivät olleet yhtä pahoja, mutta kamalia kuitenkin, lisäksi heitä oli paljon. Kuolonsyöjät vaikuttivat muutenkin, kuin vain sauvoin. Naamioiden takaa löytyi vaurautta, poliittista vaikutusvaltaa, salaisuuksia, mustamaalaamista, yritys pelotella yhteiskunta suojelemaan itseään.

Vanha, arvostettu journalisti Yermy Wibble oli peräänkuuluttanut veronkorotuksia ja yleistä asevelvollisuutta. Hänen mielestään oli kohtuutonta, että suuri joukko eli muutaman pelossa. Hänen ihonsa, vain hänen ihonsa, oli löytynyt naulattuna uutishuoneen seinälle seuraavana aamuna, hänen kahden tyttärensä ja vaimonsa ihojen viereen. Kaikki toivoivat, että jotain tehtäisiin, mutta kukaan ei uskaltanut lähteä ehdottamaan mitään. Parhaiten erottuien mielipiteitten esittäjät päätyivät seuraaviksi esimerkeiksi.

Kunnes James ja Lily Potter nousivat listan kärkeen.

He olivat saattaneet kuolla sauvojaan puristaen, mitään katumatta, minkä vuoksi se todellakin olivat sankareita; mutta heillä oli myös lapsi, pieni sylivauva, Harry Potter.

Kyyneleet kihosivat Harryn silmiin. Hän pyyhki ne pois vihoissaan tai ehkä jopa epätoivoisena, en tuntenut niitä ihmisiä, en oikeasti, he eivät olleet vahnempiani, tuntuisi turhalta olla surullinen heidän takiaan -

Kun Harry sai tarpeekseen noidan kaapuun nyyhkyttämisestä, hän nosti katseensa nähdäkseen, että McGarmiwan silmissä oli yhtä lailla kyyneliä.

"Joten mitä tapahtui?" Harry kysyi ääni särkyen.

"Pimeyden Lordi tuli Godricin notkoon," professori McGarmiwa kuiskasi. "Sinut piti piilottaa, mutta teidät petettiin. Pimeyden Lordi tappoi Jamesin ja Lilyn ja tuli lopuksi sinun pinnasänkysi luo. Hän loitsi tappokirouksen ja siihen  kaikki päättyi. Tappokirous muodostuu puhtaasta vihasta ja se iskeytyy suoraan sieluun irrottaen sen ruumiista. Sitä ei voi torjua ja kehen se ikinä iskeekin, kuolee. Mutta sinä selvisit. Olet ainoa ihminen ikinä, kuka on selvinnyt siitä. Kirous kimposi ja osui Pimeyden Lordiin, jättäen jälkeensä vain palaneen kuoren hänen ruumiistaan ja salamanmuotoisen arven otsaasi. Se oli terrorin loppu, ja me olimme vapaita. Siksi ihmiset haluavat nähdä arpesi ja kätellä sinua, Harry Potter."

Itkunpuuska oli jo pessyt Harryn puhtaaksi; hän ei voinut itkeä enää, hän oli lopussa.

(Ja jossain hänen mielensä perukoilla palloili pienenpieni merkki hämmennyksestä, siitä, että tarinassa oli jokin vialla. Olisi ollut Harrymaista huomata se, mutta rationaalisuuden taito katoaa heti, kun sitä kannattaisi hyödyntää.)

Harry irroitti itsensä professori McGarmiwasta. "Minun - minun täytyy miettiä tätä kaikkea," hän sanoi yrittäen hallita ääntään. hän tuijotti kenkiään. "Öh, voitte kyllä kutsua heitä vanhemmikseni, jos haluatte, ei tarvitse sanoa edes 'biologiset vanhemmat' tai mitään. En näe syytä, miksei minulla voisi olla kahta äitiä ja kahta isää."

Professori McGarmiwa pysyi vaiti.

Ja he kävelivät hiljaisuudessa, kunnes he saapuivat mahtipontisen valkoisen rakennuksen ja sen pronssisten ulko-ovien eteen. Ovien ylpuolelle oli kaiverrettu sana IRVETA.

[Saphira]

Jes, jatkoa!

Voi, Harry-pientä, ei pidä oikeita vanhempia vanhempinaan. (Kuulostiko se hiukan oudolta? Ehkä. ) Ja tuntuu vieläkin oudolta, että Petunia on kuin äiti Harrylle. Ja pitää varmistaa, vaikka kohtahan se kai selviää; ovatko kaikki kirjassa mainitut opettajat opettajina? Ja onko tarinan kulku jollain muulla tavalla erilainen?

Ja ei Harry ole korpinkynsi, eihän? Mutta jos McGarmiwan veikkaus osuu oikeea niin silloinen Harry on rohkelikko tai korpinkynsi.
Ihmeen tieteellinen heppu tuo Harry.
No ehkä se siitä muuttuu velhomaisemmaksi.

Kiva, kun laitoit jatkoa!!

~ Saphira

P.S. Jatkaisitko taas pian? (=

[Chris]

A/N: Argh, lyhyt, mutta helvetin vaikee luku kääntää.
A/N2: Hopsanssaa, muutama virhe korjattu.

4. Luku, Tehokkaiden markkinoiden hypoteesi

Kasoittain kultakaljuunoita. Pinoittain hopeasirppejä. Keoittain pronssisulmuja.

Harry seisoi suu ammollaan perheensä holvissa. Hänellä oli niin paljon kysyttävää, ettei tiennyt, mistä aloittaa.

Professori McGarmiwa katseli häntä holvin suulta näyttäen nojailevan rauhallisena karmiin, mutta hänen katseensa oli keskittynyt. Ymmärrettävää, sillä sellainen määrä kultaa olisi kiinnittänyt kenen tahansa huomion.

"Ovatko nämä puhtaista metalleista?" Harry kysyi viimein.

"Mitä?" sihahti Lujahaka, kuka vahti Harrya oven vieressä. "Oletko kyseenalaistamassa Irvetan sisällön aitoutta, Herra Potter-Evans-Verres?"

"En," Harry sanoi poissaolevana, "en lainkaan, pyydän anteeksi vääränlaista ilmaisuani, sir. En ovaan ymmärrä, kuinka valuuttajärjestelmänne toimii. Kysyisin vain, ovatko kaljuunat tehty puhtaasta kullasta."

"Tietysti," Lujahaka vastasi.

"ja voiko niitä lyödä monessa eri paikassa, vai tulevatko kaikki samlta valmistajalta?"

"Mitä?" kysyi professori McGarmiwa.

Lujahaka irvisti paljastaen terävät hampaansa. "Vain hullu luottaisi muihin kuin maahisen tekemiin kolikoihin!"

"Toisin sanoen," Harry sanoi, "kolikoiden ei ole tarkoitus olla arvokkaampia kuin niiden valmistusmateriaali?"

Lujahaka tuijotti Harrya. Professori McGarmiwa näytti äimistyneeltä.

"Tarkoitan, oletetaan, että tulen tänne mukanani tonni hopeaa. Voinko teetättää siitä tonnin sirppejä?"

"Maksua vastaan, Herra Potter-Evans-Verres." Maahinen katsoi häntä kiiluvin silmin. "Tiettyä maksua vastaan. Mistä aiotte löytää kyseisen määrän hopeaa, tiedustelisin?"

"Puhuin hypoteettisesti," Harry sanoi. Toistaiseksi. "Paljonko lyömismaksu olisi koko metallimäärän painosta?"

Lujahaka katsoi häntä intensiivisesti. "Minun täytyy neuvotella siitä esimiesteni kanssa..."

"Heittäkää villi veikkaus. En ota sitä koko Irvetan näkökantana."

"Ehkä kahdeskymmenesosa metallin määrästä kattaisi sen lyömisen kolikoiksi."

Harry nyökkäsi. "Kiitos paljon, herra Lujahaka."

Joten velhoekonomialla on paljonkin yhteistä jästiekonomian kanssa, vaikka kukaan täällä ei ole koskaan kuullutkaan jästimaailmassa tapahtuvasta keinottelusta raha-asioissa. Laajemmin toimivalla jästiekonomialla oli oma vaihtosysteeminsä ja arvonsa kullasta hopeaksi, jolloin huijaaminen olisi mahdollista. Täytyisi vaan vaihtaa kaljuunoita jästimaailmassa hopeaksi, tuoda hopea velhomaailmaan, lyödä se sirpeiksi, vaihtaa kaljuunoihin ja toistaa kuvio.

Eikö jästien kullasta hopeaksi-vaihtoarvo ollutkin suunnilleen viidenkymmenen suhde yhteen? Harry ei kuitenkaan uskonut sen olevan seitsemäätoista. Ja näytti kuin hopeakolikot olisivat oikeasti olleet kultakolikkoja pienempiä...

Ja niin Harry seisoi pankissa, joka kirjaimellisesti säilytti kultakolikkoja holveissa lohikäärmeiden vartioidessa niitä, jonka holveihin täytyi oikeasti mennä joka kerta uudelleen ja uudelleen, kun halusi käyttää rahaa. Sellaisessa käyntitiheydessä pieni keinottelu saattaisi jäädä huomaamatta. Harryn teki mieli huomauttaa piikikkäästi, millaisia karkeuksia heidän rahoitusjärjestelmässään piili...

Mutta surullista oli, että että heidän tapansa oli todennäköisesti parempi.

Toisaalta, joku vaikutusvaltainen finanssijärjestö kaataisi velhojen talouden viikossa. Harry pisti sen muistiin siltä varalta, jos hänen rahansa loppuisivat, tai jos hänellä olisi joskus viikko vapaa-aikaa.

Samanaikasesti valtavat kasat kultaa Potterin holvissa kattaisivat ehkä hänen lähiaikaiset rahatarpeensa.

Harry astui eteenpäin ja alkoi nostella kultakolikoita toiseen käteensä, pinotakseen ne toiseen.

Kun hän oli saanut kasaan kaksikymmentä kolikkoa, professori McGarmiwa yskäisi. "Tuossa on varmasti enemmän kuin tarpeeksi koulutarvikkeidesi hankintaan, herra Potter."

"Hm?" Harry kysyi uppoutuen muihin aatoksiin. "Odottakaa hetki, käytän hetken Fermin kaavaa tähän laskuun."

"Anteeksi mitä?" professori McGarmiwa kysyi kuulostaen jollain tapaa hätääntyneeltä.

"Se on matemaattinen juttu, nimetty Enrico Fermin mukaan. Sillä pystyy karkein luvuin laskemaan suuriakin summia päässään melko nopeasti..."

Kaksikymmentä kaljuunaa painoivat suunnilleen kymmenesosakilon, ehkä? Ja kullan arvo oli suunnilleen kymmenentuhatta Brittien puntaa kilogrammalta? Joten yhden kaljuunan arvo oli pyöreästi viisikymmentä puntaa... Kolikkokasa näytti suunnilleen kuusikymmentä kolikkoa korkealta ja parikymmentä kolikkoa leveältä, lisäksi se oli pyramidinmuotoinen eli sen tilavuus oli suunnilleen kolmasosa koko kuution tilavuudesta. Noin kahdeksantuhatta kaljuunaa per kasa, karkeasti arvioituna, ja kasoja oli viisi suunnilleen samankokoista, joten yhteensä neljäkymmentätuhatta kaljuunaa eli kahden miljoonan arvosta jalometallia.

Ei huonommin. Harry virnuili tyytyväisenä. Huonoksi onnekseen hän ei voinut tarkkailla maailmaa tutustuakseen taikuuteen ja äkkirikkaana niin, että mielenkiinto Fermiin olisi säilynyt millään tasolla.

No, tämä on viimeinen kerta, kun kinuan äidiltäni edes vaivaista punnan kolikkoa.

Harry liukui valtavan rahakasan luokse. "Pyydän anteeksi kysymystäni, professori, mutta käsittääkseni vanhempani olivat kaksissakymmenissä kuollessaan. Onko tämä normaali summa, joka nuorella pariskunnalla on holvissaan velhomaailmassa?" Jos oli, teekuppikin kustansi luultavasti tuhansia puntia. Ekonomian ykkössääntö: rahaa ei voi syödä.

Professori McGarmiwa pudisti päätään, "Isäsi oli vanhan sukunsa viimeinen, herra Potter. On myös mahdollista..." noita epäröi hetken. "Osa tästä saattaa olla metsästyspalkkioita Tiedät-Kai-Kenestä, maksettuna hänen tap- äh, sellaisille, ketkä uskalsivat nousta vastarintaan. Tai sitten niitä ei ole lunastettu vielä. En osaa sanoa varmaksi."

"Kiinnostavaa..." Harry sanoi hitaasti. "Eli osa tästä määrästä kuuluu kaiken järjen mukaan minulle. Tai siis, olen ansainnut sen. Ehkä. Teoriassa. Mahdollisesti. Vaikka en edes muistaisikaan koko tapahtumaa." Harryn sormet naputtivat housunlahjetta. "Se saa tuntemaan oloni edes vähemmän syylliseksi jos käytän edes todella pienen osuuden siitä! Älkää panikoiko, professori McGarmiwa!

"Herra Potter! Olet alaikäinen, eli olet valtuutettu tekemään ainoastaan järkeviä ja perusteltuja hankintoja siihen asti, kun -"

"Olen itse järkevyys! Osaan hallita impulsiivisuuttani ja heräteostovimmaa! Mutta näin matkalla kaupoissa myös esineitä, joiden hankinnan voi laskea järkeviin ostoksiin..."

Harry lukitsi tujotuksensa professori McGarmiwaan aloittaen hiljaisen tujotuskilpailu.

"Kuten mitä?" Professori McGarmiwa kysyi viimein.

"Matka-arkun, johon mahtuu enemmän tavaraa, kuin sen tilavuus on?"

Professorin ilme valahti tuimaksi. "Ne ovat todella hintavia, herra Potter!"

"Tiedän, mutta -" Harry aloitti. "Olen varma, että haluan sellaisen vielä aikuisenakin. Minulla on varaa hankkia sellainen. Järkevämpää on ostaa se nyt, sillä voin alkaa käyttääkin sitä saman tien. Sama rahanmano se on silloinkin, eikö? Haluaisim vielä laadukkaan, todella tilavan sisältä, niin hyvän, ettei minun tarvitse enää myöhemmin hankkia sen parempaa..." Harry lopetteli toiveikkaana.

"Ja mitä säilyttäisit sellaisessa arkussa, nuoriherra Pot-"

"Kirjoja."

"Tietysti," huokaisi professori McGarmiwa.

"Olisin halunnut tietää sellaisen taikaesineen olemassaolosta jo aiemmin! Ja että minulla olisi varaa sellaiseen! Nyt aion isäni kanssa kiertää kaikki mahdolliset antikvariaatit, jotta voin kerätä tiedekirjaston mukaani Tylypahkaan - ehkä myös jonkintasoisen scifi-kokoelmankin, mikäli löydän sopivia teoksia tarjouskoreista. Tai vielä parempaa, teen tarjouksen sinullekin! Anna minun vain ostaa -"

"Herra Potter! Luuletko voivasi lahjoa minut?"

"Mitä? En! Ei mitään sellaista! Ehdotan vaan, että Tylypahka saa säilyttää mukanani tuomia kirjoja, mikäli koette, että yksiskään niistä olisi hyvä lisä kirjastoonne. Aion muutenkin hankkia ne halvalla, joten haluaisin vain säilyttää ne mahdollisimman pienen välimatkan päässä keinoin tai toisin. Sehän on ihan sallittua lahjoa ihmisiä kirjoilla, eikö niin? Se on -"

"Perheen tapa."

"Nimenomaan."

Professori McGarmiwan keho näytti lysähtävän, olkapäiden laskevan mustan kaavun alla. "En voi kieltää ehdotuksesi järjenperäisyyttä, niin paljon kuin haluaisinkin siihen pystyä. Annan sinun ottaa mukaasi sata kaljuunaa, nuoriherra Potter." Hän huokaisi taas. "Tiedän katuvani tätä vielä, mutta annan sinun tehdä sen silti."

"Nyt olemme oikealla linjalla! Entä tekeekö 'SuperMokennahkaPussi' sen, mitä kuvittelen sen tekevän?"

"Se ei pysty laajentumaan niinkuin matka-arkku," noita sanoi selkeästi luovuttaneena, "mutta... SuperMokePussukka varustettuna suojeluloistulla sekä tehokkaalla laajennusloitsulla pystyy säilyttämään esineitä niin, että esineen sinne laittanut pystyy kutsumaan sen esille pussin uumenista -"

"Kyllä! Tarvitsen ehdottomasti myös sellaisen! Siitä tulee  mahtavuudessaan överein vyölaukku ikinä! Batmanin tarvikevyön tasoinen! Svetisin armeijan linkkuveitsikin on turha, voin kantaa mukana koko työkalupakkia! tai kirjoja! Voin aina pitää siellä top kolme-keskenolevia kirjojani ja lukea niitä missä vain! Ei tarvitse hukata elämästä enää minuuttiakaan! Mitä sanot, professori McGarmiwa? Tukisitte lasten lukuintoa parhaalla mahdollisella tavalla, jos suostutte."

"... Olettaakseni joudut ottamaan mukaan vielä kymmenen kaljuunaa lisää."

Lujahaka loi Harryyn lievästi kunnioittavan ja ihailevan katseen.

"Ja myös vähän käyttörahaa, kuten aiemmin mainitsitte. Muistan huomanneeni muitakin hyödyllisiä tavaroita, joita voin sitten kantaa pussukassani."

"Älä koettele minua enempää, nuoriherra Potter."

"Mutta professori McGarmiwa, miksi latistatte tunnelmani? Tämä on varmuudella onnenpäivä, näen velhomaailman ensimmäistä kertaa! Miksi näyttelette nyreää aikuista kun voisitte sen sijaan muistella omaa lapsuusaikaanne katsellen tätä autuutta kasvoillani, kun hankin uusia leluja varoilla, jotka olen saanut tuhottuani velhobritannian kamalimman velhon aikain, en tietenkään väitä teidän olevan siitä kiittämätön, mutta silti, muutama uusi lelu verrattuna kaikkeen siihen taakkaan ja suoriutumiseen?"

"SINÄ," karjaisi professori McGarmiwa. Hänen ilmeensä oli niin hurja ja pelottava, että Harry vinkaisi ja peruutti tönäisten kolikkopinoa, joka iloisesti kilisten levisi holvin lattialle. Lujahaka huokaisi ja läiskäisi käden otsaansa. "tekisin suuren palveluksen velhobritannialle, mikäli lukitsisin sinut tähän holviin ja jättäisin tänne."

Ja niin he lähtivät aiheuttamasta enempää ongelmia.

[Saphira]

Ei herranjesta tuota Harrya! xD
Tämä tosiaankin tarjoaa Harrysta uuden puolen, tuleeko Harrysta Hermionen kilpailija koulussa?
Vähän kiittämättömältä tuo Harry vaikuttaa, mutta toivon todella lisää lukuja!

[Chris]

Kiitos paljon Saphira, että jaksat seurata! Uusi luku tulee pian, siinä saadaan jo enemmän tuttuja mukaan kuvioihin... 

[unskilo]

Tää ficci on kyllä ehkä paras ikinä! Oon lukenut tähän saakka ilmestyneet englanniksi. Huippua saada ajateltavaa suomeksikin. Tekisipä joskus itselläkin mieli kääntää luku tai pari. Onneksi ei ole (muka) aikaa.

[Chris]

Kiitti unskilo, toivottavasti käännös on ees vähän oikeeseen suuntaan... 

[hexjr]

Hyvä sattuma, että itsekin olen tuota Methods of Rationalitya suomentanut (nyt valmiina ekat kuusi lukua)... meinasin jo laittaa tänne, mutta huomasinkin tämän toisen

[Chris]

A/N: Sori. Edellisestä on jo puoli vuotta. En edes yritä selitellä, olen vain ollut megasurkimus.

Mennääs sitten katsomaan, ketä kaikkia tuttuja tässä luvussa nähdään...




5. Luku, Virheattribuutio

Mokennahkakauppa oli rauhallinen pieni putiikki (jotkut olisivat voineet sanoa sitä jopa söpöksi) vihanneskojun takana, taikahansikaskaupan vieressä Viistokujan sivukadulla. Pettymykseksi kauppias ei ollut kurttuinen, herttainen vanha akka, vaan hermostuneen näköinen nuori noita kellastuneen näköisessä kaavussa. Parhaillaan hän piti käsissään SuperMokePussukkaa malliltaan QX31, jonka erityisominaisuuksia olivat venyvä suuaukko ja huomaamaton suurennusloitsu: sinne sai tungettua isompiakin esineitä, vaikka sen tilavuus olikin rajallinen.

Harry oli vaatinut päästä tähän kauppaan ensi tilassa - vaatinut niin kovasti, että professori McGarmiwan epäilykset olivat heränneet. Harrylla oli mukanaan jotain, joka hänen täytyi saada pussukkaan niin pian kuin mahdollista. Se ei ollut pussillinen kultaa, jonka professori oli antanut hänen ottaa mukaansa Irvetasta. Ne olivat ne kaikki muut kaljuunat, jotka Harry oli haalinut taskuihinsa kaatuessaan kultakolikkokasaan. Se oli ollut oikeasti vahinko, mutta Harry ei ollut heittänyt mahdollisuutta hukkaan... vaikka se olisikin ollut vain hetkellinen tilaisuus. Siitä lähtien Harry oli kantanut myös luvan kanssa otettua kultapussia taskussaan, jotta kilinä kuulostaisi tulevan oikeasta paikasta.

Silti kysymys kuului, miten saada loput kolikot pussiin jäämättä kiinni. Kolikot olivat kyllä hänen, mutta ne olivat silti varastettuja - itsevarastettuja?
Automaattikähvellettyjä?

Harry katsoi SuperMokePussukka QX31:tä edessään tiskillä. "Voinko koittaa tätä? Varmistaakseni, että se toimii, öh, luotettavasti?" Hän sääti kasvoilleen poikamaisen, viattoman ilmeen.

Kun Harry oli kymmenesti laittanot kolikkopussinsa Pussukkaan ja kutsunut sen takaisin kuiskaamalla "kolikkopussi", Professori McGarmiwa kyllästyi ja alkoi tutkiskelemaan muita tuotteita. Myyjä keskittyi seuraamaan McGarmiwan liikkeitä.

Harry pudotti kolikkopussinsa Pussukkaan vasemmalla kädellään. Oikeassa kädessään hän puristi kähveltämiään kolikoita, pudotti ne pussiin ja kuiskasi "kolikkopussi" vetäen pussin taas esiin. Hän otti sen vasempaan käteensä kun oikea siirtyi haromaan taskunpohjalta lisää kolikoita...

Professori McGarmiwa vilkaisi häntä nopeasti, muttei

vaikuttanut huomaavan mitään. Harrylta meni kolme kierrosta, ennen kuin kaikki irtokolikot olivat turvallisesti Mokepussukassa. Hän laski niitä olevan suunnilleen kolmisenkymmentä.

Harry suoristautui, pyyhkäisi hieman hikeä otsaltaan ja sanoi: "ottaisin tämän, kiitos."

Viisitoista kaljuunaa kevyempänä (suunnilleen kahden taikasauvan verran) ja SuperMokePussukka QX31:tä painavampana Harry poistui liikkeestä Professori McGarmiwan vanavedessä. Ovenkahva muotoutui pieneksi kädeksi, joka vilkutti heille hyvästiksi. Sen vellova käsivarsi sai Harryn voimaan hieman pahoin.

Sitten kävi epäonni...

"Oletko sinä todella Harry Potter?" kuiskasi vanha mies suuri pullea kyynel silmäkulmastaan valahtaen. "Et valehtelisi moisesta, ethän? Olen kuullut vain huhuja, ettet olisikaan selvinnyt tappokirouksesta ja sen takia kukaan ei ole kuullut sinusta sen koommin."

... Professori McGarmiwan hämäysloitsu ei näköjään tepsinytkään kaikista kokeneimpiin taikojiin.

Professori McGarmiwa oli tarttunut Harrya olkapäästä ja johdattanut hänet lähimmälle sivukujalle heti kuultuaan kysymyksen "Harry Potter?" Vanha mies oli seurannut heitä, mutta näköjään kukaan muu kulkija ei ollut kuullut heitä.

Harry harkitsi kysymystä. Oliko hän todella Harry Potter? "Tiedän vain sen, mitä minulle on kerrottu," Harry sanoi. "Se ei ole sama, kuin muistaisin syntymäni." Harry hieroi otsaansa. "Minulla on ollut tämä arpi niin kauan kuin muistan. Mutta," Harry sanoi mietteliäästi, "jos tässä koko tilanteessa onkin kysymys jostain oletetusta salaliitosta, en keksi hyviä syitä, mikseivät he vain etsineet jotain toista orpoa ja kasvattaneet häntä luulemaan itseään Harry Potteriksi -"

Professori McGarmiwa veti kätensä kasvoilleen vihastuneena. "Näytät tasan isältäsi, Jamesilta, silloin kun hän astui ensimmäistä kertaa Tylypahkaan. Ja pelkästään persoonallisuutesi pohjalta voin sanoa, että sinulla on rohkelikkovitsaus."

"Mutta teillä näyttää olevan se myös," Harry huomautti.

"Ei," vanha mies raakkui. "Hän on oikeassa. Sinulla todellakin on myös äitisi silmät."

"Hmm," Harry siristi silmiään. "Oletan, että kuulutte tähän samaan salaliittoon -"

"Riittää, nuoriherra Potter."

Vanhus nosti kätensä koskettaakseen Harrya, mutta päästi sen kuitenkin putoamaan. "Olen vain niin iloinen, että olet hengissä," hän mutisi. "Kiitos, herra Potter. Kiitos kaikesta, mitä teit... En tule koskaan jättämään sinua yksin sen takia."

Ja hänen kävelykeppinsä naputus loittoni ja katosi sivukujalta Viistokujan hälinään.

Professori McGarmiwa katseli ympärilleen vakavana ja kireän oloisena. Harry katsahti vaistomaisesti ympärilleen. Mutta kuja näytti tyhjältä lukuunottamatta vanhoja lehtiä sekä ohikulkijoita, joita vilahteli silloin tällöin Viistokujan suulta.

Viimein Professori McGarmiwa näytti rauhoittuvan. "Tuo ei ollut yhtään kehuttava suoritus," hän sanoi matalalla äänellä. "Tiedän, että et ole tottunut tähän, nuoriherra Potter, mutta ihmiset välittävät sinusta. Olethan kiltti heille."

Harry katseli kenkiään. "Heidän ei pitäisi," hän sanoi hieman katkerana. "Välittää minusta, nimittäin."

"Pelastit heidät Tiedät-Kai-Keneltä," Professori McGarmiwa sanoi. "Kuinka he voisivat olla välittämättä?"

Harry katsoi ylös nähdäkseen noidan tiukan ilmeen tämän suippohatun alta, ja huokaisi. "Uskoakseni ei ole mahdollista, että ymmärtäisitte, mitä virheattribuutio tarkoittaa, mikäli nyt käyttäisin kyseistä termiä."

"Ei," Professori sanoi tarkalla skottilaisella aksentillaan, "mutta ole hyvä ja selitä, nuoriherra Potter, mikäli olet niin ystävällinen."

"No..." Harry sanoi, yrittäen keksiä miten selittää tämä tietty jästien tieteellinen termi. "Oletetaan, että tulette töihin ja huomaatte kolleganne potkimassa työpöytäänsä. Mietitte, 'kuinka vihainen ihminen hänen täytyykään olla'. Kolleganne sen sijaan miettii, kuinka hänet tönäistiin seinään matkalla töihin ja kuinka hänelle huudettiin. Kuka vain voisi olla vihainen siitä, hän miettii. Kun katsomme muita, näemme luonteenpiirteitä, jotka selittävät heidän käytöstään, mutta kun katsomme omasta näkökulmastamme, näemme olosuhteet, jotka selittävät käytöksemme. Ihmisten tarinat selventävät asiaa heille itselleen, mutta emme voi nähdä heidän historiansa ajelehtivan ilmassa heidän perässään. Näemme heidät vain yhdessä tilanteessa, joten emme voi tietää, miten he käyttäytyisivät, jos tilanne olisi eri. Virheattribuutiolla selitämme välillä virheellisesti tapoja, joita kannattaisi mieluummin selittää vallitsevien olosuhteiden ja kontekstin turvin." Harry ei erityisemmin jaksanut välittää tahattomasti esiintyvistä, selitystään pönkittävistä eleistään.

Noidan kulmakarvat vetäytyivät ylöspäin hänen hattunsa reunan alapuolelle. "Luulisin, että ymmärsin..." Professori McGarmiwa sanoi hitaasti. "Mutta mitä tekemistä tällä oli sinun kanssasi?"

Harry potkaisi tiiltä kujan seinässä niin lujaa, että se sattui. "Ihmiset luulevat minun olevan jonkinlainen mahtava Valon Ritari nyt, kun pelastin heidät Tiedät-Kai-Keneltä."

"Poika, joka on kykenevä kukistamaan Pimeyden Ruhtinaan..." noita mumisi kummallista, hapanta ironiaa äänessään."Niimpä," Harry sanoi ärtymyksen ja turhautumisen taistellessa sisällään, "ihan kuin olisin tuhonnut Pimeyden Lordin jonkun minuun sisäänrakennetun ominaisuuden avulla! Olin silloin viisitoistakuukautinen! En tiedä, mitä silloin tapahtui, mutta luulisin, että siihen vaikuttivat enemmän ympäröivät olosuhteet, ei todellakaan esimerkiksi mikään, mikä liittyy minun persoonallisuuteeni. Eivät ihmiset välitä minusta, eivät he edes kiinnitä huomiota minuun. He välittävät vain siitä huonosta selityksestä ja tarinasta, jonka ovat kuulleet." Harry piti tauon ja katsoi Professoria. "Tiedättekö te, mitä oikeasti tapahtui?""Olen muodostanut siitä käsityksen..." Professori McGarmiwa sanoi. "Nyt, kun olen tavannut sinut."

"Niin?"

"Voitit Pimeyden Lordin olemalla vielä kamalampi kuin hän oli, selvisit tappokirouksesta olemalla hirveämpi kuin kuolema."

"Ha. Ha. Ha." Harry potkaisi seinää uudelleen.

Professori McGarmiwa hykerteli. "Mennään seuraavaksi Matami Malkinille. Pelkäänpä, että jästivaatetuksesi herättää liiaksi huomiota."

He törmäsivät vielä kahteen onnentoivottajaan matkallaan.

Matami Malkinin kaapuliikkeellä oli oikeasti tylsä julkisivu, tavallista, punaista tiiltä ja lasi-ikkunat, joista näkyi yksinkertaisia, mustia kaapuja roikkumassa. Ei muotoa muuttavia, pyöriviä tai säkenöiviä kaapuja, joista vaikka voisi lähteä kutitussäteitä tai vastaavaa. Vain mustia, pelkistettyjä kaapuja. Ovi oli kiilattu auki, kuin ilmoituksena siitä, että liikkessä ei ollut mitään salattavaa tai piiloteltavaa.

"Poistun muutamaksi minuutiksi, kun sovittelet kaapujasi," Professori McGarmiwa sanoi. "Pärjäätkö varmasti, nuoriherra Potter?"

Harry nyökkäsi. Hän inhosi vaatteiden ostamista palavasti eikä voinut syyttää vanhempaa noitaa samasta tunteesta.

Professori McGarmiwa veti sauvan hihastaan ja napautti sillä kevyesti Harryn otsaa. "Tämä on näin selkeämpää Matami Malkinille, poistin naamioloitsusi hetkeksi."

"Öh..." Harry sanoi. Häntä huoletti hieman; hän ei ollut vieläkään oikein tottunut koko 'Harry Potter'-tapaukseen.

"Opiskelin Tylypahkassa samaan aikaan Matami Malkinin kanssa," McGarmiwa sanoi. "Hän oli jo silloin yksi rauhallisimmista ihmisistä, jotka tunsin. Hän ei olisi moksiskaan, vaikka Tiedät-Kai-Kuka kävelisi hänen myymäläänsä." McGarmiwan äänestä kuulsivat menneiden muistelu ja hyväksyntä hänen puhuessaan entisestä opiskelutoveristaan. "Matami Malkin ei tule häiritsemään sinua, eikä anna kenenkään muunkaan tehdä niin."

"Minne te olette menossa?" Harry tiedusteli. "Kaiken varalta, jos jotain tapahtuukin, tiedättehän."

McGarmiva katsoi Harrya ankarasti. "Menen tuonne," hän sanoi, osoittaen toiselle puolen katua, jossa näkyi puinen, tynnyrinmuotoinen kyltti, "ja otan drinkin, jota tarvitsen nyt todella kipeästi. Sinä sovitat nyt kaapuja, siinä kaikki. Tulen pian takaisin olettaen, että Matami Malkinin liike on vielä silloin pystyssä eikä esimerkisksi liekehdi mistään kohdasta."

Matami Malkin oli tomera vanha nainen joka ei maininnut sanallakaan Harryn arpea huomattuaan sen. Hän myös mulkaisi pahasti nuorta apulaistyttöään, joka näytti siltä, kuin olisi aikonut sanoa jotain. Matami Malkin veti esiin itsekseen väänteleviä kangassuikaleita, jotka alkoivat käyttäytyä kuin mittanauhat kohteensa kimpussa.

Harryn vieressä seisoi kalpea, nuori poika, jolla oli suippo naama ja supermakeimmat platinanvaaleat hiukset näytti käyvän läpi samaa mittailuprosessia kuin hän. Toinen Malkinin kahdesta assistentista hääri hänen ympärillänsä tutkien niin poikaa kuin shakkiruutukuvioista kaapua hänen yllään; välillä hän napautti jotain saumaa sauvallaan, jolloin kaapu joko kiristyi tai löystyi hieman.

"Hei," poika sanoi silmäiillen Harrya. "Tylypahkaan?"

Harry saattoi aavistaa, mihin tämä keskustelu johtaisi, ja niin hän päätti turhautumisen puuskassaan, että nyt riitti.

"Taivaan vallat," Harry kuiskasi, "ei voi olla." Hän antoi silmiensä laajentua. "Nimenne oli... nuoriherra...?"

"Draco Malfoy," Draco Malfoy sanoi, näyttäen hieman hämmentyneeltä.

"Se siis olet sinä! Draco Malfoy. En - en ikinä olisi uskonut olevani näin otettu, nuoriherra." Harry toivoi, että olisi onnistunut kyynelehtimään. Ne muut alkoivat yleensä vetistelemään tässä vaiheessa.

"Ohhoh," Draco sanoi kuulostaen hieman yllättyneeltä. Hänen suunsa vetäytyi leuhkaan hymyyn. "On hienoa tavata joku, joka tietää paikkansa." Toinen assistenteista, joka näytti tunnistavan Harryn, päästi tukahtuneen köhäisyn.

Harry jatkoi pulputtamistaan. "Olen niin iloinen saadessani tavata teidät, nuoriherra Malfoy. Sanoinkuvaamattoman iloinen. Ja saan vielä liittyä seuraanne Tylypahkaan tänä vuonna! Sydämeni riemuitsee."

Ups. Viimeisin lausahdus saattoi kuulostaa hieman oudolta, kuin hän olisi flirttaillut Dracolle tai jotain.

"Lisäksi olen kiitollinen saadessani Malfoyn perheen arvoista kunnioitusta," poika näpäytti ja hymyili kuin korkeampikin kuningas, seisoen sanojensa takana. Toisaalta rehellistä, toisaalta surkeaa.

Äh... Hemmetti, Harrylla oli ongelmia seuraavan lauseensa muodostamisessa. No, kaikki halusivat kätellä Harry Potteria, joten - "Kun olen saanut sovitettua vaatteeni, haittaisiko teitä puristaa kättäni? Se olisi loistava sinetti tälle päivälle, tai ei, tälle kuukaudelle, oikeastaan koko tähänastiselle elämälleni."

Platinanvaaleatukkainen poika mulkoili häntä. "Ja mitä sinä olet tehnyt Malfoyiden hyväksi joka oikeuttaisi sinut sellaiseen?"

Ooh, minä niin käytän tätä seuraavassa vastaantulevassa tapauksessa, kun minua halutaan kätellä. Harry painoi päänsä. "Ei, ei, nuoriherra, ymmärrän täysin. Kysymykseni oli tungetteleva. Minun ehkä täytyisi ennemminkin kiillottaa kenkänne."

"Nimenomaan," poika näpäytti. Hänen kovat kasvonsa kirkastuivat hieman. "Kerroppa minulle, mihin tupaan luulet tulevasi lajitelluksi? Minulla on vahvat siteet Luihuiseen, niinkuin isälläni Luciuksella oli ennen minua. Sinun kohdallasi veikkaisin lähinnä Puuskupuhien tupaa, tai kenties Kotitonttuilutupaa."

Harry virnisti lammasmaisesti. "Professori McGarmiwa sanoo minun olevan korpinkynsimäisin ihminen, kenestä hän on koskaan kuullut tai kenet nähnyt, olen kuulemma niin Korpinkynsi, että Rowena itsekin neuvoisi minua tuulettumaan välillä, mitä se sitten ikinä tarkoittaakin, joten päädyn epäilemättä Korpinkynteen ellei lajitteluhattu ole siihen mennessä menettänyt ääntään eikä pysty sanomaan enää sanaakaan, lainaus päättyy."

"Wau," Draco Malfoy sanoi kuulostaen hieman vaikuttuneelta. hän päästi viheltävän huokauksen. "Imartelusi oli loistavaa, tai siis - luulisin, että pärjäisit hyvin myös Luihuisen tuvassa. Tavallisesti ainostaan isäni syyllistyy tämäntyyliseen mateluun. Toivon, että muut Luihuiset tottuvat mielistelyyni sitten Tylypahkassa... No, tämä oli ainakin hyvä alku."

Harry yskäisi. "Itse asiassa, ei minulla ole hajuakaan, kuka sinä olet."

"Älä viitsi!" poika huudahti raivoisan pettymyksen vallassa. "Miksi sinä sitten teit noin?" Dracon silmät kapenivat epäileväisesti. "Ja miten tiesit Malfoyista? Ja miksi sinulla on tuollaiset vaatteet? Ovatko vanhempasi jästejä?"

"Kaksi vanhemmistani on kuollut," Harry sanoi. Hänen sydäntään väänsi. Varsinkin, kun sen muotoili noin - "Toiset kaksi vanhempaani ovat jästejä, he kaksi minut kasvattivat."

"Mitä?" Draco kysyi. "Kuka sinä olet?"

"Harry Potter, hauska tutustua."

"Harry Potter?" Draco henkäisi. "Se Harry -" Draco lopetti äkisti.

Laskeutui syvä hiljaisuus.

Sitten, kuin puhtaalta pöydältä, "Harry Potter? Se Harry Potter? Luoja, olen aina halunnut tavata sinut!"

Dracon avustaja päästi kuristuvalta kuulostavan äänen, mutta sai pidettyä itsensä kurissa, nostaen Dracon käsivarsia riisuakseen varovasti shakkiruutuisen kaavun.

"Pää kiinni," Harry ehdotti.

"Saanko nimikirjoituksen? Ei, haluan ottaa kanssasi kuvan ensin!"

"Pääkiinnipääkiinnipääkiinnipääkiinnipääkiinni."

"Olen vain niin iloinen saadessani tavata sinut!"

"Syty tuleen ja kuole."

"Mutta olet Harry Potter, velhomaailman kunniakas pelastaja! Kaikkien sankari! Olen aina halunnut olla kuin sinä kun kasvan että voisin -"

Draco lopetti kesken lauseen ja hänen kasvonsa jähmettyivät kauhusta.

Pitkä, valkohiuksinen, kylmän elegantti kalliinnäköisessa kaavussa. Toinen käsi puristi hopeakahvaista kävelykeppiä, joka näytti tappavalta aseelta vain olemalla siinä. Hänen silmänsä kiersivät huonetta kuin kiihkottomalla pyövelillä, kuin miehellä, ketä tappaminen ei hetkauttanut tai kelle se olisi edes ollut herkullisen kiellettyä. Se oli rutiininomaista kuin hengittäminen.

Siinä oli mies, joka oli juuri lipunut ovesta sisään.

"Draco, mies sanoi, matalasti mutta todella vihaisena, "mitä olit sanomassa?"

Sekunnin murto-osassa Harry kehitti sympatianpuuskassaan pelastussuunnitelman.

"Lucius Malfoy!" Harry henkäisi. "Itse Lucius Malfoy?"

Toinen Malkinin assistenteista ei kestänyt enää. Hänen täytyi kääntyä poispäin.

Murhaavan rauhallinen katse tavoitti hänet. "Harry Potter."

"Olen todella otettu saadessani tavata teidät!"

Tummat silmät laajentuivat, kun yllättyneisyys korvasi kuolettavan uhkaavaisuuden.

"Poikanne on ketonut teistä kaiken," Harry jatkoi tuskin tajuamatta, mitä kaikkea päästikään suustaan, yrittäen vain puhua mahdollisimman nopeasti. "Tietenkin tiesin teistä paljon jo ennen tätä, tietenkin, kaikkihan tietävät, oi mahtava Lucius Malfoy! Kunnioitetuin ja menestyinein Luihuinen kautta aikain, olen itsekin miettinyt, kuinka pääsisin Luihuiseen nyt, kun tiedän teidänkin kuuluneen heihin lapsena -"

"Mitä sinä oikein puhut, nuoriherra Potter?" kuului kirkaisu liikkeen ulkopuolelta, ja Professori McGarmiva pöllähti sisään sekuntia myöhemmin.

Harryn kasvoilla kuulsi puhdas kauhu ja hänen suunsa avautui, mutta ei ollut mitään, millä puolustautua.

"Professori McGarmiwa!" Draco huudahti. "Oletteko se todella te? Olen kuullut teistä todella paljon isältäni, olen todella harkinnut pyrkiväni Rohkelikkoon Jotta voisin -"

"MITÄ?" Professori McGarmiwa ja Lucius Malfoy ärjäisivät kuorossa, seisten rinta rinnan. He katsoivat toisiinsa yhtäaikaisesti kääntyen saman tien pois, kuin he esittäisivät jonkin sortin muodostelmatanssia.

Sitten, yhdessä rysäyksessä Lucius Tarrasi Dracoon ja raahasi tämän ulos liikkeestä.

Laskeutui hiljaisuus.

Professori McGarmiwan kädessä oli pieni drinkkilasi, kallistuen uhkaavasti ja kiirreessä unohtuneena, ja pieni punaviiniläikkä alkoi muodostua puodin lattialle.

McGarmiwa kiirehti Matami Malkinin luo.

"Matami Malkin," Professori McGarmiwa kysyi rauhallisella äänellä. "Mitä täällä on oikein tapahtunut?"

Matami Malkin tuijotti hetken takaisin rauhallisena, sitten repesi liitoksistaan. Hän romahti seinää vasten ulvoen naurusta, joka sai hänen apulaisensakin räjähtämään nauruun, toinen putosi lattialle käsiensä ja polviensa varaan kikattamaan hysteerisesti.

Professori McGarmiwa kääntyi takaisin Harryyn päin, ilme tyynenä. "Jätin sinut tänne kuudeksi minuutiksi. Tarkalleen kuudeksi minuutiksi, nuoriherra Potter."

"Minä vain vitsailin," Harry protestoi, kun nauru hänen ympärillään vain jatkui.

"Draco Malfoy vakuutti isänsä edessä haluavansa tulla lajitelluksi Rohkelikkoon! Pelkkä vitsailu ei todellakaan riitä aiheuttamaan sellaista!" Professori McGarmiwa piti tauon vetääkseen henkeä. "Mikä osa termistä 'kaapujen sovitus' kuulosti pyynnöltä langeta hämäytysloistu koko universumiin!"

"Se nyt vaan ei käy järkeen kun ette olleet mukana kyseisessä tilanteessa -"

"Ei. Ei selityksiä. En halua ikinä tietää, mitä täällä tapahtui. Mikä tahansa pimeä voima sinua hallitseekin, se on selvästi tarttuvaa, enkä halua päätyä samanlaiseksi kuin Draco Malfoy-parka, Matami Malkin tai kumpikaan hänen apulaisistaan."

Harry huokaisi. Professori McGarmiwa ei selkeästikään ollut selityksienkuuntelutuulella. Hän katsoi Matami Malkinia, jonka edelleen vinkui seinää vasten, sekä tämän assistentteja, jotka makasivat nyt molemmat polvillaan maassa, ja viimein omaa, mittanauhojen kirjomaa vartaloansa.

"En taida olla ihan vielä valmis," Harry sanoi ystävällisesti. "Miksette menisi ottamaan vielä toista drinkkiä?"

[Saphira]

Voi helkkari xD
Mitä ihmettä Dracolle tapahtu? Ja Harrylla on kyllä erikoinen huumorintaju Ja voi juma tuota Dracoa "Olen aina halunnut olla kuin sinä kun kasvan --" Ja Harry: "-- oi mahtava Lucius Malfoy! Kunnioitetuin ja menestyinein Luihuinen kautta aikain, olen itsekin miettinyt, kuinka pääsisin Luihuiseen nyt, kun tiedän teidänkin kuuluneen heihin lapsena -" Paras
Kas kun Lucius ei alkanu sanomaan "Ohhoh, oletteko se todella te, McGarmiwa?" jne.

Ja tiedän tunteen kun ei löydy sopivaa käännöstä tai sitten jotain lausetta on hemmetin vaikea kääntää suomeksi. Mutta hyvinhän sinä olet onnistunut. Mutta jäi epäselväksi, että oliko tämä mokenahkakangaskaupan pussukat sellaisia, minkälaisen Hagrid antoi Harrylle KV:ssä vai sellainen Hermionen käsilaukku? Kun mieleeni koko ajan tulee sellainen Hagridin antama pussukka.

"--jotka makasivat nyt molemmat polvillaan maassa, ja viimein omaa, mittanauhojen kirjomaa vartaloansa." Tuo kuulosti vähän omituiselta. Ja "kumpa" ei ole kumpa vaan kunpa. Muita virheitä/omituisuuksia en huomannut, hyvää työtä!

Jatkathan taas kääntämistä pian?

[LaraLura]

Moi.
Uusi lukija ilmoittautuu. Tyksin tästä ideasta. Mie sit korjailen pieniä virheit, mitkä Word löytää.

1. Luku

lukuunottamatta mahdollisesti pientä kunnioituksen häivää

tuo on sitten erikseen.

Voisit kuunnella osoittaaksesti kiinnostusta

osoittaaksesi

äiti oli kiettiössä

keittiössä

lavuaarilta tujottamaan hnätä tyrmistyneenä

tuijottamaan häntä

Hmmm. Tämä vaikuttaa todella lupaavalta, vaikka nuita pieniä kirjotusvirheit on. Tyksin täst tarinan etemissuunnasta ja se on tempaissut miut mukaansa.

2. Luku

teoriasi mukaan prfosessori pystyy tekemään tämän

professori

Hän näytti melko noitamaselta mustassa viitassaan

noitamaiselta

että tästä tästä syntyisi

onko tarkoitetusti tuplana??

En jaksa kaikkia pieniä virheitä esiin, mutta niitä löytyy kyllä varmaan joka kappaleesta.
Hihiiiii :'D Harry parka. Nauran täällä ääneen! :DDD Tän vois kuvitella ihan alkuperäseksikin tarinaksi.
Tajusin muuten, että olen lukenut tämän joskus aikoja sitten tähän asti. Onneksi jatkat tätä.

3. Luku

tyrkkäsiryppyisen kätensä Harrylle

erikseen

Nyt tuli tämä Harryn surullinen tausta esiin. Se saatto olla hieman erilainen kirjassa, muttei haitannut kun tarina veti muuten mukaansa.

4. & 5. Luku
Naurattaaaaa..... Toi Dracon tunnustus.. Nolo... Sit ajatuski: "Draco haluaa Nalle Puhii" eiku mitä??? :''''DDDD Sekä en jaksannut listata nuita pieniä virheitä, mutta suosittelen oikeesti oikolukeen nii noi kiraimet olis oikeil paikoil jolloin snaoja olis helpompi lukkee.

Mut jatkoo jään odotteleen.
♥: Lara

[yuuri]

Eeeei... Tahon lisää, koska repeilen liikaa :'D Öh, tässä tää fiksu kommentti sitten olikin mutta jatkoa jään odottelemaan

[KATINO]

Apua, miksen ole törmännyt tähän aikaisemmin? Tää on aivan mahtava! Vaikka teksti on todella monimutkaista niin suomennos on todella hyvää. Odotan jatkoa