Kirjoittaja: Hallahäive
Ikäraja: Öm... S
Fandom: BBC!Sherlock
Genre: Draama ripauksella angstia
Paritus: John/Sherlock
Disclaimer: En omista hahmoja, he kuuluvat ACD:lle, Gatissille ja Moffatille. Rahaakaan en tästä valitettavasti tienaa.
A/N: No niin… tämä ficci on jotain, joka oli vain pakko kirjoittaa. En oikein itsekään tiedä miksi. Sain vain inspiraation, enkä malttanut jättää ideaa rauhaan. OTP:tään (ja samalla itseään) on ilmeisesti hauskaa toisinaan kiduttaa. :DD Eli jos etsit iloista luettavaa, tämä ei ehkä ole oikea valinta. John ei meinannut millään käyttäytyä, vaan tuntui tekevän aivan mitä tykkäsi. En muista milloin viimeksi olisi ollut näin hankalaa keksiä nimeä tekstille. Mutta muuten voin sanoa olevani tyytyväinen, ja tätä oli kivaa kirjoittaa. Kiitoksia ihanalle Sisiljalle avusta nimen kanssa ja tsempistä. Paljon kiitoksia myös sensaatiolle angstaukseni kuuntelusta <3 Pitemmittä puheitta, nauttikaa. Ilahtuisin kommenteista.
Osallistuu OTP10 2.0-haasteeseen.
Summary: On aurinkoinen päivä syyskuun alussa, kun John ja Sherlock toteavat, etteivät he enää tahdo olla John ja Sherlock, Sherlock ja John.
Eivätkä mehiläisetkään löytäneet luoksemme
This love has dried up
And stayed behind.
And if I stay
I’ll be a lie.
Then choke on words
I’d always hide.
- First love, Adele
*
On aurinkoinen päivä syyskuun alussa, kun John ja Sherlock toteavat, etteivät he enää tahdo olla John ja Sherlock, Sherlock ja John. Päätös syntyy kuukausien hiljaisen kiehunnan jälkeen, siinä vaiheessa kun molemmat ovat oivaltaneet, ettei mitään ole enää tehtävissä. He ovat yhä toisilleen tärkeitä, mutta enää Sherlock ei jaksa tulla heidän sänkyynsä nukkumaan vain ajaakseen pois Johnin painajaiset. He eivät vielä inhoa toisiaan, mutta enää John ei osaa rakastaa kaikkia Sherlockin pieniä erikoisuuksia. He tietävät rakastaneensa, rakastaneensa silmäripset, sielun, kaiken. Palasiksi asti. Vaan nyt jokin näkymätön on kadonnut heidän väliltään, jättänyt jälkeensä kuilun, jonka ylitse ei pystytä rakentamaan siltaa. Niinpä John ja Sherlock päättävät, että on aika lopettaa ennen kuin viimeinenkin pisara kiintymystä katoaa.
Päätöstä seuraava ja loppua edeltävä aika ei tule olemaan helppo.
*
Mycroft soittaa ensimmäisen kerran vain muutaman tunnin kuluttua päätöksenteosta. Sherlock ei vastaa. Mycroft siirtyy tekstiviesteihin. Niitäkin seuraa vain radiohiljaisuus.
Oletko aivan varma tästä, Sherlock? MH
Voin suositella parisuhdeterapeutteja. MH
Oletko varma että haluat poistaa viestin? Kyllä. Viesti poistettu onnistuneesti.
Yhteydenotot jatkuvat viikon verran. John saa niistä oman osansa (Oletteko varmasti harkinneet päätöstänne tarpeeksi, tohtori Watson? Ymmärrätte kai, mihin tällainen voi johtaa. MH). Kumpikaan ei kuitenkaan katso tarpeelliseksi harkita mitään uudelleen Mycroftin sekaantumisen vuoksi. Eihän heidän eronsa ole kenenkään muun asia. Heillä ei ole lapsia joiden tunteista huolehtia, ei edes koiraa jonka huoltajuudesta riidellä. Niinpä kännykät tungetaan yhteisymmärryksessä sohvatyynyjen alle ja niiden merkkiäänet hiipuvat taustahälyksi.
Kun Sherlock kaivaa viimein oman puhelimensa esiin tarvitessaan Internet-yhteyttä, mutta ollessaan liian laiska hakemaan tietokonettaan, on vastaamattomien puheluiden määrä 20 ja tekstiviestien taas 32. Sherlock avaa viimeisimmän viestin.
Äiti tulee pettymään. MH
Pysy erossa tästä. SH
*
”Kuulin, että olet viimein ymmärtänyt oman parhaasi, Watson”, Donovan toteaa viiston hymyn kera. ”En käsitä, miten kestit friikkiä niin pitkään. Miten tuollaista voisi kukaan oikeasti rakastaa?”
Sherlock pysähtyy kesken päättelyjensä, kääntää katseensa katosta roikkuvasta vainajasta. Ulkopuoliset eivät kenties osaisi tulkita jähmettyneitä kasvoja, silmien loskanharmaata vivahdetta. Johnilla on kuitenkin ollut vuosia aikaa oppia toisille lukemattomat kasvot. Hän näkee tarpeeksi.
John ei ole koskaan lyönyt naista. Nyt hänen kätensä puristuu nyrkkiin, on vähällä kohota. Kukaan ei ansaitse sellaisia sanoja. Ei edes Sherlock. Ei varsinkaan Sherlock.
”Mietin usein samaa sinusta, Sally”, John toteaa viileällä äänellä ja kävelee Sherlockin luo välittämättä naisen tyrmistyneestä henkäisystä. Hän tarttuu Sherlockia kädestä, vetää tämän aivan kiinni itseensä. Kurottautuu painamaan pienen suudelman hämmentyneille huulille. He eivät ole suudelleet toisiaan kuukauteen.
”Mennään kotiin”, John sanoo, ja Sherlock mutisee vain yhden ponnettoman vastustelun ennen kuin seuraa Johnia, joka ei suostu päästämään irti hänen kädestään. ”Sherlock lähettää loput huomionsa tekstiviestillä, Lestrade. Ensi kerran varalta olisi suotavaa, että alaisesi oppisivat kunnioittamaan miestä, joka tekee heidän työnsä.”
Niine sanoineen he astuvat ulos rivitalosta ja kävelevät tien viereen. John yrittää viittoa kyytiä, mutta Sherlock astuu hänen eteensä, vetää kätensä pois Johnin otteesta. Hän heilauttaa kerran, ja pian musta taksi kaartaa heidän eteensä. Johnin sormenpäät kihelmöivät yhä kielletyn kosketuksen jäljiltä.
Ensimmäiset viisi minuuttia taksimatkasta kuluvat hiljaisuudessa. John ja Sherlock istuvat kumpikin tiukasti oman puolensa ovessa kiinni, keskipenkki toimii ankarana rajana. John tarkkailee Sherlockia ikkunansa heijastuksesta, miettii, mitä tuli tehneeksi.
”Miksi, John?” Sherlock kysyy, katkaisee hiljaisuuden. John kääntyy kohti Sherlockia, miettii hetken.
”Hyvinä ja pahoina päivinä”, John sanoo. Sherlock säpsähtää, yllätys paistaa kasvoilta. John väistää hänen katsettaan, katsoo, kuinka korkeat kerrostalot ja ihmiset kauppakasseineen vilahtavat heidän ohitseen. ”Se ei ole vielä virallista, tiedäthän. Me olemme yhä naimisissa.”
”Hmm.”
”Sitä paitsi”, John hymähtää, ”näitkö Sallyn kasvot?”
Sherlock piilottaa hymynsä takkinsa kaulukseen, ja John sulkee silmänsä. Siksi että sinun hymysi vaikuttaa minuun yhä hieman.
*
On tavallinen tiistai-ilta. Siihen sisältyy riitelyä, katumusta ja sekavia tunteita. Se alkaa pienestä, kuten kaikki riidantäyteiset illat sitä nykyä. Sherlock piikittelee Johnia illallispöydässä, eikä suostu syömään palaakaan tämän laittamasta ruuasta. Syy tähän on luonnollisesti yksinkertainen. Heidän viimeisin asiakkaansa, veljensä puuhista huolestunut nainen oli luonut flirttailevia katseita Johniin koko aamupäivän ajan, eikä John ollut tehnyt elettäkään niitä torjuakseen. Pikemminkin rohkaissut niitä omilla hymyillään.
John yrittää puolustautua. Se oli tapausta varten, hän sanoo. Sitä paitsi, miksi Sherlock edes välittää niin paljon, eiväthän he kohta ole enää naimisissa. Kaikki alkaa jo olla lopussa, on vain luonnollista alkaa pohtia tulevaisuutta omillaan, jonkun toisen kanssa. Sherlock sylkee vastaukseksi kitkeriä sanoja, sanoja jotka polttavat hänen kieltään ja saavat Johnin kasvot punoittamaan ärtymyksestä.
Niinpä John lähtee ulos ennen kuin menettää lopullisesti malttinsa. Sherlock jää tuijottamaan kylmää takkaa. Hän tahtoisi lähteä Johnin perään, kuten joskus aiemmin. Nyt se ei vain tuntuisi oikealta.
Tule takaisin. Älä lähde vielä. Ole kiltti. Ennen et olisi loukkaantunut tällaisesta (olisitko? En tiedä enää, data on sekaisin.) Ennen sain tehdä enemmän virheitä, mutta pystyin silti olettamaan...
Sanat poukkoilevat hänen päässään, mutta yksikään niistä ei pakene hänen suustaan. Sherlock istuu tuolissaan kauan, valuu mielenpalatsiinsa etsimään dataa edellisistä riidoista, siitä kuinka nopeasti John antaa anteeksi.
John palaa vasta myöhään Sherlockin ollessa jo sängyssä. Hän haisee pubilta, tupakansavulta ja alkoholilta, muttei onneksi naiselta. Sherlock ei anna tämän huomata hänen olevan yhä hereillä.
*
Tunnelma Baker Streetillä on vaihteeksi rauhallinen. Päivä on ollut hiljainen, ei riitoja, ei uusia tapauksia. He makaavat sängyssä, keskustelevat ja yrittävät vielä kerran uskoa tulevaisuuteen. Sherlock puhuu Sussexista ja mehiläisistä. Kotitekoisesta hunajasta ja ajasta, jolloin hän ei enää ratkaise tapauksia samaa tahtia. John kuvittelee sinisten silmien eteen ohutsankaiset lasit ja tummiin hiuksiin häivähdyksen hopeaa. Hän yrittää nähdä itsensä sekoittamassa hunajaa kahteen teekuppiin.
”Minä olen allerginen mehiläisille”, hän päätyy sen sijaan toteamaan hiljaa. Lause saa Sherlockin rypistämään otsaansa. John tahtoisi ojentaa sormensa silittämään pois ihoon syntyvät viivat. Se ei vain ole sallittua niinä etäisyyden päivinä.
”Elämässä pitää olla vähän jännitystä”, Sherlock mumisee tyynyynsä. John tuntee pienen piston sydämessään. Sinä sanoit vaarallista, ja tässä minä olen. Riittääkö se enää?
”Niin”, John kuiskaa ja empii hetken, mutta kietoo kätensä vierellään makaavan miehen ympärille. Hän painaa päänsä vasten Sherlockin rintakehää, kuulee sydämen kaiun ohuen teepaidan lävitse. Ehkä, hän ajattelee, ehkä hän voisi sittenkin jäädä kuuntelemaan tuota tuttua soitantoa hamaan ikuisuuteen. Jos päivät vain voisivat kääntyä pysyvästi hiljaisiksi, seesteisiksi. Sherlockin silmät painuvat kiinni, ja John jää. Vielä hetkeksi. Rintakehä hänen päänsä alla kohoilee tasaiseen tahtiin, luo kiintopisteen keskelle epävarmuutta. Siinä hetkessä he ovat ehjempiä. Avioeropaperit unohtuvat ja John uskaltaa melkein uskoa ihmeisiin. Melkein.
*
Sherlock hymähtää pilkallisesti Johnin antaessa mielipiteensä hänen uusimpaan tapaukseensa. John pohtii, milloin viimeksi kuuli tämän nauravan aidosti. Muutama viikko sitten, hän toteaa. Silloin kun Molly oli tullut kylään poikansa kanssa. Sillä kertaa viisivuotias Oliver oli kieltäytynyt syömästä, koska hänen kummisetänsä ei ollut koskenut ruokaansa. Lopulta näreissään ollut Sherlock oli syönyt ateriansa kokonaan pojan vuoksi. Väläyttänyt tyytyväisen hymyn Mollylle Oliverin alkaessa sotkea naamaansa perunamuusilla. Nauranut pojan ilmoittaessa tulevaisuuden ammattinsa; minusta tulee etsivä.
Etkä sinä edes tahtonut lapsia, John muistaa. Silti nauroit. Ennen naurusi kuului vain minulle. Mikä meni pieleen?
John ei tiedä milloin viimeksi sai Sherlockin itse iloiseksi. Oivallus kauhistuttaa häntä.
*
Ongelmana siinä, että on ollut toisen ystävä ja aviopuoliso vuosia, on se kuinka paljon kipeitä asioita tästä tietää. Esimerkiksi: Sherlock tietää tasan tarkkaan kaksisataakahdeksankymmentäkolme varmaa keinoa suututtaa John Hamish Watson. Vastaavasti John osaa painaa juuri oikeita nappeja saadakseen Sherlockin paikoitellen kylmän ja kivisen kuoren raksahtamaan rikki. Näitä taitoja he hyödyntävät sitä nykyä paljon riidoissaan. Niissä, joita ei enää jakseta sopia.
Niinpä eräänä päivänä kun he ovat taas siirtyneet kaikista henkilökohtaisimpiin loukkauksiin, kaikki murenee entisestään. Vain kaksi sanaa riittää. Kaksi pientä sanaa.
”Senkin... senkin kone!” John huutaa, vaikkei hänen enää koskaan pitänyt sanoa niitä sanoja. Vaikka hän tietää täsmälleen mitä ne tulevat tekemään. Jokin Sherlockin katseessa särkyy lopullisesti. Koko tämän vartalo jähmettyy, kasvoille laskeutuu sileä kuolinnaamio.
”Sherlock...” John ei tiedä mitä sanoa. Hän inhoaa itseään hieman enemmän sen vuoksi.
*
”Minusta sinun pitäisi muuttaa pois”, Sherlock toteaa tasaisella äänellä heidän syödessään kiinalaista seuraavana päivänä. Tällä kertaa Sherlockin puikot pysyvät omalla lautasellaan, eivät poimi hänen suosikkipalojaan Johnin annoksesta. John ei suostu tuntemaan siitä syyllisyyttä. Hän ei myöskään kysy, miksi juuri hänen pitäisi muuttaa pois.
”Olet varmaan oikeassa.”
Sherlock näyttää puoliksi helpottuneelta ja puoliksi pahoinvoivalta.
”Mycroft voi auttaa asunnon etsinnässä”, Sherlock tokaisee ja väistää hänen katsettaan.
”Epäilemättä.”
John ei aio soittaa langolleen, ja he molemmat tietävät sen kyllä. Loppuateria sujuu hiljaisuudessa. John muistaa ajan, jolloin he puhuivat illallisella siitä, miten todennäköisesti huulipunamerkkien tunteminen auttaisi jonakin päivänä murhan ratkaisemisessa. (”Sain kuulla, että sävy Lady Red korostaa ihoani. Oranssiin vivahtavat taas eivät toimi.” ”Muistuta, etten enää päästä sinua kosmetiikkaosastolle ilman valvontaa. ”)
John tiskaa astiat ja menee yksin sänkyyn. Aamulla lakanat hänen vieressään ovat viileät.
*
John ei soita kiinteistönvälitysfirmaan tai Mycroftille. Hän ei ehdi, sillä pirteä kutsu-vain-Kareniksi soittaa hänelle ilman, että John on ottanut yhteyttä. John harkitsee lyövänsä luurin naisen korvaan, muttei lopulta jaksa torjua ilmaista esittelykierrosta. Hän sopii ajaksi tiistain. Klinikalta on silloin vapaata, eikä hän halua olla kotona Sherlockin kanssa. Baker Streetillä, hän korjaa itseään. Ei kotona. Asunto 221 B ei ole ollut koti enää hetkeen. Ei hänen kotinsa ainakaan.
*
Montague Streetin asunto on pieni, mutta siistiksi laitettu. Se remontoitiin osittain vuonna 2010, Karen tietää kertoa. Aiempi asukas oli häädetty tämän moitteellisen elämäntavan vuoksi, ja nuori pariskunta, joka siihen tämän jälkeen muutti, oli tapetoinut asunnon sekä uudistanut keittiön (”Yksi tasoista oli sulanut, voitko kuvitella?”). John tuntee huultensa nykivän, niille piirtyy pieni iloton hymy. Aivan... kadun nimi olikin kuulostanut tutulta.
”Nyt he tosiaan ovat saamassa vauvan ja muuttavat siksi tilavampaan. Siirtyisimmekö sitten kylpyhuoneeseen? Olen varma, että pidätte ammeesta, herra Watson.”
John seuraa naista mykkänä, juoksuttaa sormiaan pitkin aurinkoisen väristä seinää. Hän miettii, mitä tapetin alle kätkeytyy. Kenties hymynaama, outoja tahroja...
”Minä otan tämän”, John tokaisee heidän saapuessaan kylpyhuoneen ovelle. Se on tyhmä päätös, ääni hänen päässään moittii. Ei ole järkeä muuttaa yhdestä muistojen riivaamasta asunnosta toiseen, jolla on siteitä ex-aviopuolisoon. Terveet ihmiset eivät tekisi niin. Sinä sanoit vaarallista... John ajattelee, ettei hän pitkään aikaan tasapainoinen ole ollutkaan. Hän aikoo poistaa uudet tapetit jonakin päivänä, sitten kun kaikki on vähemmän arkaa.
Karen hymyilee leveästi valkaistuilla, luonnottomasti hohtavilla hampaillaan ja nyökkää. ”Hienoa”, hän sirkuttaa ja he siirtyvät keskustelemaan hinnoista.
Hänen palatessaan Sherlockia ei näy. John on melkein pettynyt. Hän olisi tahtonut nähdä tämän kasvot hänen päätöksensä jälkeen. Nähdä kuinka ne vääristyvät hämmennyksestä. Kuinka irrationaalisen sentimentaalista, John pystyy kuvittelemaan baritonin sylkevän sanat ilmaan.
*
”Oletko aivan varma tästä, John?” Greg kysyy.
”En tahtoisi olla. Mutta... me vain tappelemme jatkuvasti. On päiviä, jolloin hän ei edes muista olemassaoloani. Olihan niitä ennenkin, mutta... Me koskemme toisiamme vain harvoin, yleensä vahingossa. Minä olen väsynyt. Sherlock mököttää sohvalla joka toinen päivä. Ei tämä ole tervettä.”
”...rakastatko sinä häntä vielä?”
”Tarvitseeko sitä enää kysyä?”
Lestrade luo häneen paljonpuhuvan, säälinsekaisen katseen tuoppinsa ylitse. John tuijottaa käsiään, räpyttää silmiään huomaamattomasti. Hetken aikaa he ovat hiljaa, sitten Greg vaihtaa armeliaasti puheenaihetta.
”Näitkö eilisen City vastaan Arsenal -matsin?”
*
Karen soittaa Johnille, ilmoittaa, että asunto on muuttovalmis muutamassa viikossa. John kiittää tiedosta ja jättää huomiotta Sherlockin pistävän katseen selässään.
*
”Kuinka paljon on pyydetty, että edes yhden kerran kun tulen töistä, olisit siivonnut sotkusi? Kuinka paljon, Sherlock?”
Sherlock vetää viulullaan vingahtavan nuotin, pysyy hiljaa. Ilme hänen kasvoillaan ei värähdäkään.
”Kukaan ei voi olla noin saamarin itsekäs. Minä siivosin juuri eilen ja heti tänään, pitkän päivän jälkeen, keittiön allas on täynnä...täynnä...”
”Lampaanverta.”
”Lampaanverta. Jonka olisit voinut siivota viidessä minuutissa. Mutta ei, herra Sherlock-kyllä-minulla-on-parempaakin-tekemistä-Holmes vain makoilee sohvalla ja rämpyttää viulua kuin pahainen katusoittaja!”
Sherlock mutristaa huuliaan, kohottaa viulun leukansa alle. Esiin kajahtaa Vivaldin Kesä kaikessa vimmaisuudessaan. Niinpä tietysti. Ei väliä lampaanverestä tai väärin tekemisestä, kunhan vain ylpeys säilyy.
”Juu, juu, olet virtuoosi, tiedetään, tiedetään. Mutta arvaa mitä, Sherlock? Sillä ei ole mitään väliä, sillä kohta täällä ei enää ole ketään kuuntelemassa!”
”Tällä hetkellä ajatus ei huoleta minua laisinkaan.”
”Hyvä! Loistavaa!” John tiuskaisee ja nappaa takkinsa naulasta. Hän paiskaa oven kiinni takanaan ja tuntee tyydytystä ajatellessaan, että tämä voisi olla se kerta, kun hän ei enää palaa. Hän toivoo, että olisi jo saanut avaimet uuteen asuntoonsa.
John kävelee rappuset ripeästi alas ja kaivaa puhelimen taskustaan.
”Hei Harry, oletko kotona?”
*
Sherlock ottaa sormuksensa pois ensimmäiseksi. Se ei tule yllätyksenä, olihan Sherlock jo aikanaan, silloin kun he olivat vasta saapuneet kotiin häämatkaltaan, valittanut siitä miten epäkäytännöllisiä korut olivat kokeita tehdessä. Ne saattoivat helposti tippua happoon tai muuta vastaavaa. John oli vain naurahtanut, sanonut, että siinäpä oli vain suurempi syy alkaa vihdoin käyttää suojahansikkaita aina syövyttävien aineiden kanssa työskennellessä.
Muisto kohoaa esiin Johnin nähdessä Sherlockin koeputkiensa äärellä kädet paljaina torstaiaamuna muutamaa viikkoa ennen Johnin suunniteltua muuttopäivää. Johnin silmät kiinnittyvät siihen, kuinka Sherlockin vasemmassa nimettömässä ei kiillä mikään. Sherlock oli pitänyt huolta siitä, etteivät heidän sormuksensa koskaan olleet himmeitä, eivät edes hyvien asioiden alkaessa valua alas viemäristä. John oli usein ajatellut, että kenties sormukset olivat merkinneet Sherlockille enemmän kuin hänelle itselleen koskaan. Vaan... Ehkä hän ei vain ollut halunnut nähdä valkokullan tummumista, John ajattelee ja pyörittää omaa sormustaan. Ehkä siinä ei ollut ollut mitään tekemistä tunteiden kanssa. Ajatus tekee kipeää.
Iltaan mennessä myös Johnin sormus lepää keittiön tasolla, josta se katoaa seuraavaan aamuun mennessä. John ei kysy minne.
*
Sherlock makaa yksin leveällä parisängyllä, tuijottaa kattoa. John on yhä töissä, tulee kotiin noin neljänkymmenen minuutin, viidentoista sekunnin ja kolmen sekunnin sadasosan kuluttua. Plusmiinus neljä minuuttia riippuen ruuhkasta. Sherlockilla on siis vielä hetki aikaa olla aivan yksin. Tosin tätä nykyä on mahdollista tuntea olonsa yksinäiseksi jopa Johnin istuessa aivan hänen vieressään. Parempi joka tapauksessa hyödyntää aika.
Sherlock sulkee silmänsä, avaa oven mielenpalatsiinsa. Hän kulkee pitkin tuttuja käytäviä, eksyy länsisiipeen. Hänen kätensä epäröi ovenkahvalla. Olisiko nyt aika aloittaa? Nyt kun John ei ole kotona. Kenties. Hän ei ole siivonnut länsisiipeä vuosiin, ei poistanut sieltä pienintäkään nippelitietoa. Lienee siis jo aika pyyhkiä pois mieltä hidastavat pölyt.
Sherlock astuu huoneeseen, jonka seinät on maalattu hiekanruskealla, ja joka kylpee iltapäiväauringon säteissä. Hän avaa huoneen nurkassa olevan suuren vaatekaapin, kurkistaa sisälle. Armeijan maastopuku. Musta takki, jonka kyynärpäissä on vahvikkeet. Häihin hankittu smokki. Teatterin pukuhuoneesta napattu lakki. Villapaita, jossa juoksee punaisia poroja. Alumiininen kävelykeppi. Kaurapuuronvärinen villapaita. Ah, se sopii hyvin, Sherlock päättää.
Hän ojentaa kätensä, poimii villapaidan. Huoneeseen tulvahtaa lasagnen tuoksu hänen koskettaessaan sen pehmeää pintaa. Ääniraita alkaa pyöriä.
”...poikaystävä? Mikä on muuten ok.”
Sherlock napsauttaa sormiaan, pysäyttää muiston. Hän jättää huomiotta sisällään kiehuvan haikeuden, antaa komennon.
Delete.
Villapaidan pitäisi hävitä. Sen pitäisi olla kadonnut. Vaan niin ei ole. Sherlock rypistää otsaansa, yrittää uudestaan.
Delete.
Paita on yhä hänen käsissään. ”Tiedän, että se on ok”, Sherlockin oma ääni tunkee esiin. Sherlock päästää tuohtuneen äännähdyksen. DeleteDeleteDelete. Mitään ei tapahdu. Ei sitten. Kenties hän valitsi sittenkin liian suuren ja merkittävän tiedoston heti alkuun. Kenties jokin uudempi muisto tai pikku fakta... Sherlock heittää villapaidan takaisin kaappiin, harppoo ulos huoneesta.
Hän ohittaa kolme huonetta, pysähtyy lasioven edessä. Menee sisään pieneen kylpyhuoneeseen, samanlaiseen kuin siinä hotellissa, jossa he olivat yöpyneet häämatkallaan. Sherlock nappaa suihkusta shampoopullon, avaa sen korkin. Ilmaan leijuu tuoksu, johon on sekoittunut ripaus teetä, hikeä, tylsäntuoksuista shampoota ja jotakin selittämätöntä, vain Johnille ominaista.
Delete.
Sherlock heittää pullon maahan, kiroaa.
*
”Hei. Haluaisitko pizzaa? Ajattelin tilata itselleni ja... Onko kaikki hyvin, Sherlock?” Johnin ääni kantautuu sisään makuuhuoneeseen. Sherlock puristaa hampaansa yhteen.
”Mene pois!” hän sihahtaa. Hän ei tahdo, että John todistaa hänen epäonnistumistaan. John seisoo hetken ovenraossa, epävarmana ja eksyneenä. Sitten hän huokaa, sulkee oven. Sherlock hautaa kasvonsa tyynyyn.
Virus, joka kerran valtasi hänen synapsinsa, ei suostu päästämään irti. Delete, hän kuiskaa itsekseen. Delete.
*
Sherlock ja John käyvät vaivaannuttavan keskustelun siitä, kuinka Sherlock ei enää kaipaa Johnia mukaan rikospaikoille. John on liian suuri häiriötekijä. Kenties myöhemmin, sitten kun he eivät enää asu yhdessä, mutta pystyvät jo katsomaan toisiaan silmiin.
Keskustelu päättyy siihen, kun Lestrade soittaa. Sherlock puraisee alahuultaan ja menee vetämään takkinsa päälleen.
John katsoo, kuinka hän kävelee ripeästi ulos ovesta. Hän ei voi olla ajattelematta kuinka normaalia (tylsää) hänen elämänsä tulee noiden askelten jälkeen olemaan. Ajatus tuo vastahakoiset kyyneleet silmiin.
*
Kaksi viimeistä viikkoa yhdessä kulkevat ohitse unenomaisessa tilassa. John pakkaa pahvilaatikoita, kysyy välillä Sherlockilta muistaako tämä, kummalle jokin kirja kuului. Suurin osa tavaroista tuntuu lopullisesti muuttuneen osaksi asunnon sekaista harmoniaa, ja tuntuu lähes väärältä siirtää yhtäkään tyynyä tai kirjatukea pois paikaltaan. Jopa osa Johnin vaatteista on vaikeaa sulkea laatikoihin. Sinne ne kuitenkin siirtyvät, lukuun ottamatta kaikista kuluneimpia housuja ja reikäisiä sukkia. Niiden lisäksi yksi Johnin lempijumppereista katoaa mystisesti laatikosta, eikä John saa koskaan tietää, mitä sille tapahtui. Hänellä on kuitenkin arvauksensa.
Pakkaamisen John hoitaa yksin, mutta he syövät lähes joka päivä yhdessä. Se on jotain, jota he eivät ole tehneet kunnolla pitkään aikaan. Yhtenä iltana he menevät Angelon ravintolaan ja todistavat kuinka mies itkee pulleita kyyneliä heidän mainitessaan kuinka pian John muuttaa pois. Paluumatkalla Sherlock avaa Johnille taksinoven ja hymyilee vaisusti.
Sherlock mököttää kaksi päivää putkeen sohvalla toisen viikon alussa. John ei edes yritä saada tätä nousemaan ylös. Hän vain kantaa olohuoneeseen teekupin silloin kun juo itsekin yhden, ja jatkaa touhujansa kuin miestä punaisessa aamutakissa ei olisikaan. Lopulta kolmannen päivän aamuna John herää, ja Sherlockin pää lepää viereisellä tyynyllä.
Aika kulkee sormien lävitse niin kuin vesi veneretkellä. Huomaamattoman nopeasti ja silti jälkensä jättäen. Kumpikaan ei oikein osaa päättää tulisiko sen loppua kaivata vai pelätä. Oli miten oli, kaksi viikkoa kuluu äkkiä ja heidän yhteinen aikansa lähenee viimein loppuaan.
*
Lopulta John on pakannut viimeisetkin tavaransa muuttolaatikoihin ja saanut käteensä avaimet Montague Streetille. Nyt on aika erota, alkaa taas elää omillaan. Yrittää löytää hetkeksi hukkunut onni uudestaan.
He seisovat henkäyksen päässä. Johnin toinen käsi leikittelee ovenkahvan kanssa, ja Sherlockin sormet ovat eksyneet jo ennestään sekaisiin hiuksiin. Siinä hetkessä kaikki on railoista jäätä, helposti särkyvää. Mitä sanotaan silloin, kun on jo sanottu liikaa?
John kuljettaa katsettaan pitkin yhä rakkaita kasvoja. Ne näyttävät nuoremmilta ja kalpeammilta kuin koskaan. Silti sinisissä silmissä säilyy vielä tippa terävyyttä suruun sekoittuneena. John ei ole koskaan ollut niin taitava lukemaan Sherlockia kuin sinä hetkenä. Eikö meitä sittenkin voitaisi korjata?
”Minun pitäisi mennä. Taksi odottaa”, hän virkkoo. Sherlock nyökkää hitaasti, nielaisee. John ei avaa ovea. Sherlockin katse pysyy liimattuna hänen kasvoihinsa. Jos hän ei lähde pian, on mahdollista, että he yrittävät vielä muuttaa mieltään. Jos hän ei lähde, ehkä he kestävät vielä muutaman kuukauden ilman, että kumpikaan tappaa toista. Ilman, että jompikumpi pettää tai järjestää julkisen skandaalin. Ilman, että hiljaisuus korvaa naurun lopullisesti. Ehkä he... Ei."
John päästää irti kahvasta.
Hän kohottaa kätensä varovasti, tarttuu Sherlockin oikeaan käteen ja vetää sen pois tämän hiuksista. Sherlockin silmät ovat laajentuneet, hänen suunsa on raollaan. Yksikään sana ei silti pakene hänen huultensa välistä. John tarjoaa pienen, hieman voipuneen hymyn. Hän kietoo kätensä Sherlockin ympärille, hengittää syvään tämän tuttua tuoksua. Vielä viimeisen kerran. Sherlock vastaa empien hänen syleilyynsä. Toivon, että sinusta tulee onnellinen.
”Hyvästi, John.”
John sulkee silmänsä ja nielaisee. Vetäytyy pois.
”Hyvästi Sherlock. Kiitos.”
Ovi sulkee peräänsä vanhan, nyt jo väsyneen rakkauden.
