Kirjoittaja Aihe: Illuusioni (K-11, R/L M/A, rom, VSH-haaste)  (Luettu 2423 kertaa)

Ginger

  • Vieras
Illuusioni (K-11, R/L M/A, rom, VSH-haaste)
« : 01.02.2008 22:26:43 »
Title: Illuusioni
Author: Gin / Ill
Takapiru: Malls
Paring: Luna/Ron, Molly/Arthur (ja mainintana tietysti Harry/Hermione <3)
Rating: K-11 //Sansku muutti ikärajan uusien sääntöjen mukaisiksi. (:
Genre: Lyhyt juoneton romkom
Summary: Kappale Ronin ajatusmaailmaa suhteestaan Lunaan ja vanhemmistaan.
Special Note: FanFic100 sana 23. rakastavaiset, Vanhatkin saavat haluta – haaste, Gwynnien muinainen toivomus Molly/Arthurista
Disc: Ei mun hahmoja, Rown
A/N: OMG, vasta tähän taustatietoja hakiessa opin, että se onkin Romilda eikä Rodmila, joka myrkytti Harryn suklaat rakkausjuomalla... Mutta siis, jotenkin onnistuin taas kiertämään tämän varsinaisen haasteen mahdollisimman kaukaa. Halusin kokeilla jotain muuta käsittelytapaa kuin perusromancea ja... Kenties jokaisessa meissa asuu pieni Ron ^^

***

Ron ei halunnut, ei missään nimessä, ei ikinä maailmassa aikonut esitellä Lunaa vielä vanhemmilleen. Nämä elivät vielä hyväntahtoisina siinä uskossa, että hän oli yhdessä Hermionen kanssa, Hermionen, joka oli ennen juhannusta vain pakannut laukkunsa ja lähtenyt Harryn seuraksi Italiaan huispausmatkalle. Ja eipä näistä ollut sitten kuulunut kuin muutaman postikortin verran.

Aluksi Ron oli yksiselitteisesti päättänyt juoda itsensä hengiltä, mutta neljäntenä päivänä häneltä olivat loppuneet rahat ja hänet oli heitetty ulos Vuotavasta noidankattilasta. Oli kai ollut suureksi onneksi, että hänet oli viskaistu suoraan asioillaan haahuilleen Lunan jalkoihin, Lunan, joka oli ehdottomasti halunnut ottaa Ronald-paran hoiviinsa. Ja siitä se oli sitten lähtenyt.

Ron oli saanut huomata, että Luna oli mitä ihmeellisin asuinkumppani. Kieltämättä hän oli kerran tai pari juossut miehekkäästi karjuen karkuun, kun oli avannut keittiön ruokakaapin ja sieltä oli hänen silmilleen loikannut jokin, joka uhkaavasti muistutti akromantellan poikasta. Luna oli nauranut, ottanut liian monta jalkaa omaavan otuksen kämmenselälleen taapertamaan, ja pistänyt sen sitten takaisin kaappiin, piti kuulema kärpäset loitolla sieltä, minne ne eivät kuuluneet. Ei muuten, mutta Luna oli jonkin sortin hyönteisallergikko, sai sydämentykytystä jos vahingossakaan nielaisi ötökän.

Tarkalleen Ron ei osannut sanoa missä vaiheessa hänelle itselleen hyvä asumisjärjestely oli muuttunut parisuhteeksi. Hänellä oli epämääräinen kahden tuliviskilasillisen huuruttama muistikuva siitä, miten hän itse oli maannut sohvalla ja Luna oli tullut suihkusta. Yhtään varoittamatta Luna oli istunut Ronin syliin ja kysynyt siniharmaat silmät suurina josko hän saisi ihan vain kokeilumielessä suudella Ronia. Ja Ron oli ilmeisesti myöntynyt, sillä hän oli seuraavana aamuna herännyt ilman vaatteita keittiön pöydältä ja Luna oli iloisesti laittanut vieressä aamiaista ja kutsunut häntä nupunnipistelijäkseen.

Kyllä, Luna oli ihmeellinen, mutta vanhemmat tuskin osaisivat arvostaa tytöt taitoja sitoa toinen lujasti kiinni sängyn päätyyn apunaan vain urheilusukat ja sulkapallo. Paitsi ehkä jos Ron palkkaisi salamurhaajan ja Luna pääsisi pelastamaan hänen vanhempansa pahan rikollisen kynsistä. Ron pudisti päätään, ei, se saisi olla vasta suunnitelma F. Mutta jotain piti keksiä, sillä tuomiopäivä läheni. Äiti oli kutsunut hänet tyttöystävineen Kotikoloon joulua viettämään ja Luna oli piru vie nähnyt kirjallisena esitellyn pyynnön, eikä Ron hennonut tätä kieltääkään tulemasta.

”Mitä minä teen?” Ron kysyi tuskaisena itseltään tuijottaessaan lapsuuden kotinsa jykevää ovea Lunan puristaessa innoissaan hänen käsivarttaan.

Ovi avautui tyytyväisesti naristen ja ylpeä äiti kallisti päätään tervehtien tulijoita. Äidin silmien ympärykset olivat jo ajan uurruttamat eivätkä punaiset hiuksetkaan olleet yhtä roihuavat kuin ennen. Posket sitä vastoin hehkuivat ja silmissä loisti iäti palava tuike. Ron rykäisi ja painoi toisen kätensä Lunan selälle työntäen tyttöä eteenpäin kuin ruokakuppia nälkäiselle lemmikkikoiralle.

”Äiti, tässä on tyttöys-”
”Luna, kuinka mukavaa”, äiti hihkaisi ja kiskoi Lunan sisään pyrystä ja pakkasesta. ”Tulitte juuri ajoissa, minä olin ryhtymässä tekemään joulupiirakoita ja Fleur nirsoilee taikinan kanssa.”
”Olen aina halunnut tehdä piirakoita”, Luna henkäisi kuin kyseessä olisi ollut jokin harvinainen ainutlaatuinen tapaus.

Hölmistyneenä Ronkin astui yli kynnyksen ja mietti mitä juuri oli tapahtunut. Äiti tunsi Lunan? No tietysti äiti tunsi Lunan, Luna oli käynyt heillä usein Ginnyn ystävän roolissa vanhoina hyvinä kouluaikoina, mutta koskaan äiti ei ollut kutsunut tätä auttamaan keittiöön. Äitihän halusi kyökin puolelle korkeintaan morsiot, edes Hermione ei saanut auttaa ruoan laitossa omistaessaan aikanaan pelkän ystävä-statuksen.

Ron päätti kuvitella, ettei mitään outoa ollut tapahtunutkaan ja käveli hiuksistaan lunta karistellen olohuoneeseen. Isä istui siellä ja siemaili parhainta velhojen konjaviiniä, jota oli saanut pullokaupalla myötäjäislahjaksi Fleurin isältä, kun Fleur oli viime talvena viimein Billin nainut.  Ron huokaisi ja istui isänsä seuraksi ottaen itselleenkin lasillisen.

”Toitkos sinä Lunan jo näytille?” isä naureskeli lasiinsa, jolloin Ron oli tukehtua.
”Miten sinä Lunasta tiedät?” Ron pärski.
”Lavender kertoi Parvatille, joka kertoi Seamusille, joka kertoi Nevillelle, joka kertoi Ginnylle, joka kertoi Mollylle. Ja me saimme Hermionelta pahoittelukirjeen, hän ei ole tulossa jouluksi luoksemme, ja hän päivitti samalla sinun tilanteesi. Ja me näimme sinut ja Lunan pusuttelemassa Vahvahqon kuppilan vieressä.”

Isä iski silmää tavalla, jolla Ron ei koskaan enää halunnut nähdä tämän vinkkaavan. Nuutuneena siitä, että oli turhaan joutunut panikoimaan Lunaan liittyviä paljastuksia Ron tuijotti takassa roihuavaan tuleen ja siirsi jalkaa toisen päälle. Hänellä kun oli ollut niin monta hyvää varasuunnitelmaakin! Ron nielaisi, mitä hän oikein jurnutti, kaikkihan oli nyt hyvin eikä enää tarvinnut stressata. Sitten hän muisti äidin perässä keittiöön lähteneen Lunan ja huomasi luisuvansa uudelleen paniikin puolelle.

”Äiti oli, hem, iloinen”, Ron mutisi, kun he lähtivät isän kanssa kattamaan ruokapöytää.
”No, me olimme lyhyellä lomalla, kävimme tervehtimässä Charlieta, hän näytti lohikäärmeiden pesäpaikkoina toimivia kuumia lähteitä ja me-”
”Isä, me menemme nyt! Hyvää joulua!”

Ron ehti nähdä Billin kasvot vain hetken verran, kun punainen pää viuhahti oviaukossa. Veli heilautti kättään, kietoi sen sitten nuorikkonsa ympärille ja pujahti ulos pakkaseen. Ronin vatsassa nuljahti ikävästi. Muita sisaruksia ei näkynyt paikalla, sen ainut lähti... Isä, äiti, hän ja Luna. Illasta tulisi katasrofien katastrofi ja äiti irtisanoisi hänet varmasti koko suvusta ja hän ja Luna muuttaisivat johonkin etäiseen velhokommuuniin, jossa polttelisivat kaiken päivää aguurin sulkia ja pukeutuisivat kuin jästit.

”Oi Arthur!” kuului äidin ääni keittiöstä ja Ron tunsi halua valahtaa lattian läpi. ”Minä ja Luna saimme loistavan idean. Hän ja Ronald jäävät tänne tietysti yöksi nyt, kun muut lapset ovat jääneet maailmalle!”
”Tietysti”, isä virnisti ja sieppasi vaimonsa kainaloonsa. ”Voittekin kertoa meille tarinanne oikein alusta lähtien!”





Ron kuuli entisen venytetyn sänkynsä narahtelevan, kun Luna liikahteli paikoillaan, yritti maata jalat tyynyllä, karmin yli ojennettuina, pystyssä seinää vasten. Yhtä originelli mitä Luna oli vuoteessa oli hän ollut ruokapöydässäkin. Ei hän pöydälle ollut raajojaan nostanut, mutta yhtä hyvin olisi voinut. Ja mitä mielenkiintoisinta, äiti ei ollut edes räpäyttänyt silmiään.

”Sinun vanhempasi ovat rakastavia”, Luna sanoi hiljaa tyynyään vasten.
”Ovathan he”, Ron myönsi. ”Mutta eivät aina.”
”Äitisi posket punoittivat”, Luna jatkoi. ”He osoittavat rakkauttaan usein, niinhän?”
”Mitä tarkoitat?”

Luna käänsi päätään tyynyllä ja hymyili. Ron kysyi aina paljon kysymyksiä itsestäänselvyyksistä, se oli Lunasta niin ihmeellistä ja ihanaa.

”Että he rakastelevat paljon, enemmän kuin me.”

Ron naurahti levottomasti ja kierähti kyljelleen kasvot selkään päin.

”Eivät minun vanhempani.”
”Sinun vanhempasi ovat yhdessä tässä elämässä, tottahan he rakastavat! Minun isäni on yksin ja hänkin rakastaa monia naisia ja olentoja, joskus yhtä aikaa ja kovaan ääneen. Se on yhtä luonnollista kuin että minä olen tässä.”
”Luna, puhut isästäsi, vanhemmistani!” Ron sihahti ja kiskoi peittoa lähemmäs korviaan. ”Ajattele nyt. EI, älä ajattele, minä en halua ajatella, haluan puhkaista sisäisen silmäni jo itse ajatuksen ajattelemisesta. He ovat jo ikäloppuja, sydän vanha sydän voi pysähtyä sellaisen yrittämisestä, Luna, se on luonnotonta!”
”Tuosta voisi jo päätellä, että elät siinä uskossa, etteivät vanhempasi ole koskaan yhdentyneet, että sinä ja sisaruksesi olette vain... ilmestyneet.”

”Onko se mahdollista?”

Hiljaisuus. Luna kiersi kätensä Ronin harteille ja näytti sanattomasti ilmaiseva ”senkin höntti, oma hönttini”. Seisahtuneessa ilmassa kiiri vinkaisu, toinen. Heidän yläpuolellaan laudat hankautuivat toisiaan vasten, oli kuin puiset jalat olisivat keinahdelleet tasajalkaa ja rytmissä. Katonrajasta valahti sängynreunalle sahajauhoa.

”Kuuletko tuon?” Luna kysyi, kun tasainen jyske, jouheva kuten tuulen riepoteltavassa ruuhessa, voimistui.
”Kuulen. He hyppivät sängyllä.”
”Hyp-”
”Niin. Kuuleehan sen äänestä.”
”Ron...”
”Kyllä minä sen tunnistan paremmin kuin sinä. On sitä saanut melkein joka ilta kuunnella aina lapsesta saakka.”

Luna ei sanonut enää sanaakaan.



***
Noh?
« Viimeksi muokattu: 03.01.2015 23:59:43 kirjoittanut Sansku »

Kaatosade

  • pervektionisti
  • ***
  • Viestejä: 4 865
  • kiero ja sarkastinen
Re: Illuusioni (K-13, R/L M/A, rom, VSH-haaste)
« Vastaus #1 : 13.02.2008 13:50:41 »
Aww. Tykkään tästä.

Ensinnäkin Ron ja Luna ovat ihania yhdessä alkaen siitä, miten he olivat tavanneet ja siitä, miten Lunalla oli hämähäkkejä kaapissa. Voin hyvin kuvitella sen Ronin "miehekkään karjunnan" hänen huomatessaan otukset. Hee. Ja se, miten Ron pelkäsi Lunan näyttämistä ihan turhaan oli kanssa huvittavaa ja samastuttavaa.

Lainaus
Ja Ron oli ilmeisesti myöntynyt, sillä hän oli seuraavana herännyt ilman vaatteita keittiön pöydältä ja Luna oli iloisesti laittanut vieressä aamiaista ja kutsunut häntä nupunnipistelijäkseen.

Aww, reps.

Ja tosiaan, omia vanhempiaan ei ihan välttämättä halua kuvitella sängyssä. Tuo loppu oli ihastuttava, hyppivät sängyllä.

Kiitän.
Mitä tarinoita kertoisin sinulle hämärän rannalla
että haihtuisi surusi, suloinen ja surullinen nukkeni.   (Pablo Neruda)