Kirjoittaja Aihe: Huono ajatus (S, Minerva/Hagrid, one-shot)  (Luettu 2177 kertaa)

Proserpina

  • ***
  • Viestejä: 56
Huono ajatus (S, Minerva/Hagrid, one-shot)
« : 30.01.2008 16:19:21 »
Nimi: Huono ajatus
Kirjoittaja: Proserpina
Beta: Picca
Genre: draama, romance, huumori, one-shot
Paritus: lievä Minerva McGarmiwa/Rubeus Hagrid
Ikäraja: sallittu
Tiivistelmä: Alun perin Hagridilla oli vielä vaikuttavampi suunnitelma kolmasluokkalaisten ensimmäiselle tunnille kuin Hiinokka.
Disclaimer: en omista hahmoja tai maailmaa tai saa niistä rahaa
Varoitukset: ei
A/N: Kiitokset Piccalle betauksesta! Muutin vielä pari kohtaa betauksen jälkeen, toivottavasti parempaan suuntaan. Pitkään emmittyäni päätin laittaa tämän Hunajaherttuaan, koska tämä on kumminkin ensisijaisesti romanttinen tarina, vaikkei tässä paljon konkreettista fluffyä nähdäkään. Ja kommentit olisivat kivoja.






Tiistai



”Minun mielestäni, Hagrid hyvä, sinun ei todellakaan pitäisi”, Minerva sanoi vilpittömästi ja ehkä hiukan pelonsekaisestikin, mikä oli jo jotain, olihan hän Rohkelikon tuvanjohtaja ja siksi rohkeaakin rohkeampi. ”Jättiläistursas on ehkä vähän turhan raju ajatus ensimmäiselle oppitunnillesi.”

”Itekin sanoit, että se tursas on ollu järvessä vuoskaudet – kysyn vaan, onko se koskaan satuttanu ketään? Se on varmasti käytännössä kesy”, Hagrid jatkoi vastaan väittämistään ja nojaili rennosti tuolin selkänojaan. Koska Hagrid seisoi, tuolin selkänoja oli oikeastaan hänelle aivan liian matala nojattavaksi, ja lopputulos olikin yhtä paljon naurettavan kuin rennon oloinen.

”Ja sitä paitsi, se olis tosi vaikuttava ensimmäinen tunti! Penskat rakastuisivat muhun. Sillon kun mä alotin Tylypahkassa, meillä oli enimmäkseen tylsiä tunteja taikaelikoiden hoidossa. Se oli tosi harmi, koska sitä ainetta mä olin kaikista eniten oottanut. Mut meillä oli vaan jotain pehmolelun näkösiä elikoita! No, mä en aio toistaa mun oman proffan virheitä.”

Hagrid ei selvästikään tajunnut. Minerva kyllästyi leikkimään hienotunteista ja sanoi asiansa suoraan, tiukimmalla äänellään. ”Ei käy. Kerta kaikkiaan ei. Keksi jotain muuta, sillä se tursas on turvallisuusriski. Se on aivan liian vaarallinen kolmasluokkalaisille.”

Teknisesti ottaen hänellä ei tietenkään ollut mitään oikeutta komennella muita opettajia, eikä hän koskaan olisi yrittänytkään saada esimerkiksi Severusta muuttamaan suunnitelmiaan hänen käskynsä mukaan. Mutta Hagrid – hän oli uusi opettaja, tuore, pehmeä, muokattavissa. Ei menetetty tapaus. Ja kukaan ei koskaan vastustanut Ääntä, jos Minerva päätti sitä käyttää.

”Toi on just tota. Vaarallinen”, Hagrid pärskähti. ”Turvallisuusriski. Pyh. Mä todistan, että se on ihan turvallinen.”

Minerva räpäytti silmiään kuin pöllö.

”Ootahan vain”, Hagrid lopetti puheensa tyytyväisempään sävyyn. ”Mä puhdistan sen maineen. Siitä tulee kunniallinen tursas.”

Mitä tämä nyt oli? Hagrid ei osoittanut merkkejä käskyn tottelemisesta, Äänestä huolimatta, vaan puhui ”kunniallisista tursaista”. Tilanne oli niin hämmentävä, että Minervan suu meni auki ja kiinni ja auki ja kiinni monta kertaa, ennen kuin hän tajusi, että Hagrid oli jo karannut opettajainhuoneesta. Oven takaa käytävältä kuului, kuinka tämä vihelteli Merennoidan maailmaa.

Teetä. Ja äkkiä. Sitä tarvittiin.



**


Myöhemmin illalla Minerva meni rehtorin kansliaan ja kertoi Hagridin aikeista Dumbledorelle, korostaen, että Hagrid paitsi halusi esitellä suurelle, epäilemättä nälkäiselle jättiläistursaalle lauman kolmasluokkalaisia lapsia, myös aikoi itse ensin tehdä tuttavuutta kyseisen olion kanssa.

”Hmm”, Dumbledore sanoi mietteliäästi, kun Minerva oli lopettanut vuodatuksensa.

Sen jälkeen rehtori ei sanonut mitään.

Parin minuutin päästä Minervaa alkoi ärsyttää. ”Mitä hmm? Eikö rehtorin tehtävä olisi tehdä asialle jotain? Eikö rehtorin kuuluisi huolestua siitä, että taikaeläinten hoidon professori aikoo ensin tapattaa itsensä ja sitten vielä viattomia kolmasluokkalaisia?”

Dumbledore näytti hämmentyvän. ”Hyvänen aika, Minerva. Minun täytyy sanoa, etten ihan ymmärrä logiikkaasi, ja sen päivän en uskonut koskaan koittavan. Tokikaan Hagrid ei voi syöttää kolmasluokkalaisia tursaalle, jos hän on itse jo kuollut?”

Minerva lopetti edestakaisen kävelynsä täpäkästi keskelle lattiaa. ”Hyvin hauskaa, rehtori. Nyt kun olemme vitsailleet tarpeeksi, eikö olisi aika keskittyä asiaan?”

”Suo anteeksi.” Lammasmainen hymy levisi hopeisen parran keskelle. ”Minä järjestän asian. Puhun päällikkö Vedeton kanssa, hän suostuu varmasti järjestämään jotain Hagridin turvaksi.”

”Järjestämään jotain Hagridin turvaksi? Eikö sinun pitäisi kieltää Hagridia menemästä?”

Dumbledore katsoi Minervaa lasiensa takaa hyvin ärsyttävällä tavalla. ”Ihan mielenkiinnosta: oletko koskaan yrittänyt kieltää Hagridia tekemästä jotain?”

Minerva tyytyi mumisemaan jotain epäselvää.

”Niin, sitähän minäkin”, rehtori sanoi. ”Joten vartioinnin täytyy riittää. Ja, niin liikuttavaa kuin sinun huolenpitosi henkilökunnasta onkin, luulisin, että Hagrid osaa pitää huolta itsestään melkoisen hyvin.”

Siniset silmät tuikkivat ilkikurisesti, ja Minerva ei voinut sille mitään. Hän punastui.

 ”Kolmasluokkalaiset taas eivät välttämättä osaa puolustautua merihirviöitä vastaan”, hän huomautti kipakasti, ärsyyntyneenä omasta reaktiostaan. ”En vie aikaasi kauempaa, näkemisiin ja kiitoksia ajastasi.”

”Milloin vain, Minerva, milloin vain”, rehtori vastasi suopeasti. Fawkes lennähti nurkasta tämän viereen ja Minerva ymmärsi, että oli aika lähteä.




Keskiviikko


Selvä, Minerva mietti heti kun hänen silmänsä aamulla revähtivät auki. Hän oli lähtenyt sotapolulle alun alkaenkin aivan väärällä taktiikalla. Ei komentamista, vaan taivuttelua. Hagrid oli ehkä kuin pajupuu, joka ei katkea, vaan taipuu. No, erhe oli ymmärrettävä. Hagrid ei ollut sellainen persoona, että hänet luokittelisi pajupuihin, edes vertauskuvallisessa mielessä.

Joka tapauksessa erheen toistaminen olisi typerää. Niinpä tällä kertaa Minerva taivuttelisi Hagridin luopumaan operaatiosta Jättiläistursas.

Hän nousi ylös räväkästi ja täynnä päättäväisyyttä, joi kulauksen vettä ja puki päälleen askeettisimman vihreän kaapunsa. Hiukset nutturalle, kenkien soljet kiinni. Pähkinäpuisen sauvan heilautus, ja hampaat puhdistuivat. Hän oli valmis taistoon.

Suuressa salissa ei ollut ruuhkaa, koska oppilaat eivät olleet vielä saapuneet. Tänä iltana sali olisi aivan toisennäköinen, täynnä tyypillistä vilskettä ja puheliaita, pitkäksi venähtäneitä oppilaita, jotka juoruaisivat kesästä. Ekaluokkalaisia, jotka tuijottaisivat suu auki kattoa ja aaveita, olisivatpa he sitten velhoperheistä tai eivät – ja tietysti aaveet kerääntyisivät huomionkipeästi ekaluokkalaisten ympärille. Toivottavasti Riesulla ei olisi mitään ideoita tänä vuonna.

Toisaalta oli mukavaa, että lukukausi alkaisi taas, toisaalta Minerva rakasti hiljaisia päiviä juuri ennen koulun alkua, kun ainoat elävät ihmiset linnassa olivat henkilökuntaa. Harvoin heillä oli tilaisuutta jutella keskenään ilman lasten ja nuorten hälinää, ja tunnelma oli lämmin. Kaikki olivat ystävällisiä toisilleen ja keräsivät yhdessä rohkeutta jälleen uuteen syksyyn, kenties viime hetken opetussuunnitelmia väsäillen.

Korjaus. Kaikki eivät olleet ystävällisiä toisilleen.

Oli olemassa poikkeus.

Miksi tuo mainittu poikkeus siis puhui Hagridin kanssa melko ystävällisen näköisenä? Severus oli aina yrmy, ja varsinkin Hagridin nimittämistä hän oli vastustanut kynsin hampain heti kun uutinen oli ilmoitettu opettajille. Severuksen ongelma oli tietysti se, että hän vastusti joka vuosi jonkun uuden professorin nimitystä, koska halusi itse opettaa pimeyden voimilta suojautumista. Kaikki tiesivät sen. Ja siksi jos Severus urputti jotain Dumbledoren opettajanvalinnoista, kaikki jättivät sen omaan arvoonsa – vaikka valitus olisikin ollut aiheellinen, kuten Hagridin kohdalla ehkä oli asianlaita. Lisäksi oli tietysti vielä sekin, että tänäkin vuonna Severus karsasti vakavasti myös uutta pimeyden voimilta suojautumisen opettajaa, Remus Lupinia, joten hän joutui jakamaan vastustuksensa kahden uuden nimityksen kesken. Hänen oli nähty hiipivän rehtorin kansliaan kerta toisensa jälkeen, epäilemättä hän oli yrittänyt saada Dumbledorea luopumaan Remuksesta uuvutustaktiikalla – ja nyt oli ilmeisesti Hagridin vuoro.

Jättiläistursas ja pätevä professori eivät kyllä Minervankaan mielestään kerta kaikkiaan kuuluneet yhteen.

”- olen positiivisesti yllättynyt”, Severus oli sanomassa Hagridille, kapeat, kalpeat huulet hädin tuskin liikkuen, kun Minerva istui paikalleen.

Hagrid näytti hämmentyneeltä. Minervakin tunsi olonsa hämmentyneeksi, mutta myös epäileväksi. Silmät viiruina hän valitsi sopivan paahtuneen leivänpalan ja levitti sille marmelaatia, pälyillen samalla epäluuloisesti koko ajan Severusta ja kuunnellen hyvin huolellisesti.

”Ai jaa? Kiitti”, Hagrid lopulta vastasi.

”Jättiläistursas on mitä kiehtovin ajatus ensimmäiselle tunnille”, Severus jatkoi vakuutteluaan. ”Erinomaista. Se tekee oppilaisiin lähtemättömän vaikutuksen.”

Hagridin suupielet alkoivat hyvin varovasti kohota ylöspäin. Naiivi, typerä, idioottimainen mies. Vaikka senhän Minerva oli jo tiennyt. ”Niinkö? Sun mielestä se on hyvä idea?”

”Ehdottomasti”, Severus melkein huudahti. Ja Severus, hän ei koskaan huudahdellut. ”Se on – se sopii tyyliisi. Mainio ajatus.”

Tässä vaiheessa muutkin opettajat alkoivat katsella luihuisten tuvanjohtajaa oudoksuen. Pomona tavoitti Irman katseen ja pyöritti silmiään kirjastonhoitajalle.

Minerva ymmärsi tietysti, mistä Severuksen kummissa puheissa oli kyse. Totta kai Severus halusi Hagridin epäonnistuvan surkeasti opettajana. Hagrid erotettaisiin, kun jättiläistursas vaatisi väistämättä verisen uhrinsa, ja Severus pitäisi varmaan yksityiset juhlat tyrmässä tapauksen kunniaksi. Minerva yritti tavoittaa Severuksen silmiä, jotta voisi murhata hänet katseellaan, mutta mies oli täysin keskittynyt Hagridiin.

Sitten Severus teki jotain, mikä varmaan vaati kaiken hänen rohkeutensa: hän ojensi kätensä melkein nykivin liikkein, ja tahdonvoimansa keräten taputti Hagridia selkään. Filius pudotti lusikkansa kovalla kolinalla ja hetken kaikki tuijottivat Severusta.

”Jatka samaa rataa, Hagrid”, Severus sanoi, veti kätensä sukkelasti pois ja nosti sillä voitonriemuisesti teekupin huulilleen mustat silmät ilkeästi tuikkien.

Miten Minerva häntä vihasikaan.

Tyrmistynyt hiljaisuus ei kestänyt kovinkaan kauaa, sillä rehtori liittyi heidän seuraansa ja alkoi höpistä jotain sukkien neulomisesta, autuaan tietämättömänä Severuksen uusimmasta häijyydestä. Minerva kihisi kiukusta hiljaa paikallaan ja järsi leipäänsä tarpeettoman raa’asti, vaikkei Severuksen olemassaolo tietenkään ollut leivän syy.

Saatuaan leipänsä lopetettua Minerva käveli Hagridin tuolin luo. ”Hagrid, haluaisitko lähteä kävelylle?”

Hagrid vilkaisi häntä. ”Okei, se olis kivaa… tosin siellä sataa – vaikkei se haittaa! Tietenkään! Mä lähen mielellään ka – lähtisin kernaasti kävelylle! Mennäänkö heti?”

”Sopii minun puolestani”, Minerva vastasi hiukan kummeksuen. Hagrid oli hermostuneen oloinen.

No, se varmaan johtui jännityksestä, oppilaat tulisivat illalla ja kaikkea. Minerva muisti, millainen hän oli ollut ensimmäisenä päivänään. Se oli ollut joulukuun seitsemäs päivä 1956, hän muisti sen hyvin tarkkaan. Silloin oli satanut lunta aivan hirveästi, ja linnan katto ja piha olivat olleet täynnä valkoisia kinoksia. Kun hän oli saapunut pihaan, oppilaat olivat olleet lumisotasilla, ja Minerva oli kieltänyt heitä käyttäytymästä niin huonosti. Hetken hän oli pelännyt, etteivät lapset olisi totelleet, mutta he olivat tehneet niin kuin hän oli vaatinut, varmaan kummastellen vierasta naista.

Hän oli ilahtunut tästä yllättävästä auktoriteetista, joka hänelle näytti kehittyneen, mutta hän oli ollut kauhuissaan yhtä kaikki.

Hän oli ollut erityisen kauhuissaan, koska hän oli tuntenut olevansa valokiilassa. Hän oli ollut ainoa uusi opettaja, totta kai, muut olivat aloittaneet jo syyskuussa, ja siksi kaikki olivat seuranneet hänen toimiaan. Edellinen muodonmuutosten opettaja, Dumbledore itse asiassa, oli huomannut kesken lukukauden, että professorin tehtävät veivät kerta kaikkiaan liikaa aikaa rehtorin työltä. Yleensä tietenkään rehtorit eivät opettaneet samaan aikaan kun hoitivat varsinaisen virkansa velvollisuuksia, mutta sinä vuonna sopivaa muodonmuutosten opettajaa ei ollut löytynyt syksyn alkuun mennessä. Minerva ei ollut edes tiennyt, että paikka oli auki, mutta joulukuussa hän huomasi olevansa taas Tylypahkassa, tällä kertaa opettajana, yhden viikon varoitusajalla ja vaatteet hädin tuskin pakattuina. Hyvä sentään, että hän oli saanut asuntoonsa alivuokralaisen vielä saman viikon aikana.

Kukaan ei ollut kuitenkaan moittinut hänen suunnitelmaansa ensimmäiselle tunnille, kaikki olivat olleet hyvin kannustavia. Tosin se oli ollut hyvä suunnitelma (vaikka Minervan mielestä se oli silloin ollut surkea), kun taas Hagridin suunnitelma oli surkea, vaikka tämä itse piti sitä hyvänä.

Hän värähti muistolleen ja keskittyi taas nykypäivään. He olivat edenneet jo linnan pihalle, jossa oli vesilätäköitä. Jämerästi hän harppasi yhden yli. ”Hagrid, minä mietin hiukan sitä tursasjuttua.”

Hagrid näytti ylpeältä ja innokkaalta. Hän odotti kehuja. ”Ja?”

”Olin ehkä vähän turhan ankara sinulle”, Minerva sanoi. Se ei ollut suoranaisesti valhe. Hän oli ollut turhan ankara, se oli ollut typerää, hänen olisi pitänyt muotoilla asiansa ovelammin – mutta hän ajatteli asiasta yhä tasan yhtä ankarasti kuin eilen.

”Kuitenkaan jättiläistursas ei ole vieläkään minusta hyvä ajatus. Esimerkiksi, miten saisit oppilaat veden alle, jotta he voisivat tutkailla tursasta aidossa elinympäristössään? Ja, jos olisit itse tursas, olisiko sinusta mukavaa, että sinua tultaisiin tarkkailemaan noin vain, kuin näyttelyesinettä?”

Hagrid näytti melkein ilahtuvan. Minerva nielaisi. ”Hyvä pointti! Mun täytyy miettii tota veden alle menoa. Ja mä kun vaan aattelin pyytää tursaan tulemaan pintaan. Toi on paljon parempi idea. Oliskohan kuplapääloitsu hyvä?”

”Hmm…ehkä vähän edistynyt, he ovat vasta kolmannella, pinta kuulostaa oikeastaan paljon paremmalta! Mutta entä se esineellistäminen?” Minerva kysyi hätäisesti.

”Hirveen kilttiä sulta murehtia sitä. Tosi harva miettii tuollaisia asioita, miltä olennoista tuntuu”, Hagrid sanoi vakavasti ja loi Minervaan ylpeän katseen. ”Mutta sellasta taikaeläinten hoidon opetus on, siinä on oltava otuksia. Mä olen itekin miettinyt tuota joskus, mutta niin se menee – parhaiten penskat oppii käytännön avulla. Kumminkin moni olento tykkää vähän pörhistellä. Ja esimerkiks ykssarviset tykkää kovasti lapsista. Mä en aio pakottaa olentoja mun tunneille. Kyllä ne ilmasee sen, jos ne ei haluu tulla – sitä ei tavallaan voi olla huomaamatta, jos kässäät. Mä autoin joskus Patapaloa eläinten kanssa, ennen kuin se jäi eläkkeelle, joten mä tiedän mistä puhun.”

Hagrid hymyili hänelle, ihan kunnollista hymyä, ei sellaista hyvää-päivää-hauska-nähdä –hymyä, mitä ihmiset yleensä hymyilivät toisilleen. Sen hymyn takia Minerva nielaisi loppuosan puheestaan ja kuunteli passiivisena Hagridin paasausta kraken-suvun hienouksista.

Sitten Hagrid lähti harppomaan kohti majaansa vedoten johonkin tapaamiseen ja Minerva alkoi kävellä takaisin linnaan päin sättien itseään koko matkan saamattomuudestaan ja hellämielisyydestään. Tursaasta olisi Hagridille vain haittaa, ja Minerva oli pahentanut asiaa. Hänen pitäisi korjata se jotenkin. Hänen pitäisi puhua Hagridin kanssa vielä kerran, ja sitten uudestaan Dumbledoren kanssa, ja sitten vaikka Vedeton kanssa jos muu ei auttaisi. Hän ratkaisisi tämän ongelman.

Kunhan Hagrid palaisi takaisin tapaamisestaan – Merlin tiesi, mitä tapaamisia hänelläkin muka oli keskellä aamupäivää – niin Minerva puhuisi suunsa puhtaaksi. Hagridin parasta ajatellen.


**


Hagrid ei kuitenkaan palannut linnaan, tai ainakaan suureen saliin, moneen tuntiin. Kello oli jo paljon, kohta oppilaat tulisivat junalla perille, ja olisi ihme, jos Hagrid jättäisi lajittelun väliin. Se olisi kuitenkin hänen ensimmäinen lajittelunsa professorina. Minerva meni tarkistamaan pöllölän vielä kerran, ja törmäsi matkalla Severukseen, aivan sananmukaisesti. Minerva ei ollut katsonut eteensä, koska hän oli levoton, ja toinen professori oli tullut kulman takaa aivan liian nopeasti.

”Anteeksi”, Minerva sanoi jäykästi. ”Minun vikani.”

”Ei se mitään, olisin kai itsekin voinut katsoa eteeni tarkemmin”, Severus myönsi muodollisen kohteliaasti, mutta jäisesti, niin kuin he aina puhuttelivat toisiaan. ”Kiire jonnekin?”

”Pöllölään”, Minerva vastasi, ja sitten, ennen kuin hän ehti hillitä itseään: ”Et sattumalta ole nähnyt Hagridia jossakin?”

Severuksen suu vääntyi katkeraan puolihymyyn, kuin hän ei olisi osannut päättää, olisiko tyytyväinen vai harmissaan. ”Vilaukselta. Hän on sairaalasiivessä, luulisin.”

”Sairaala-” Kesti hetken aikaa, ennen kuin lauseen merkitys uppoutui Minervan kalloon. Sitten hän suuttui.

”Tämä on sinun vikasi!” hän sähähti. ”Miksi ihmeessä sinä aloit kehua sitä naurettavaa jättiläistursasideaa, kun tiesit, että siitä olisi vain ikävyyksiä! Se oli todella ilkeää!”

”No mutta Minerva. Totta kai minä tiesin, että siitä olisi vain ikävyyksiä”, Severus sanoi jo hiukan iloisemman oloisena, ilkeämielinen hymy leviten. Pieni piikittely ilmeisesti piristi mieltä.

”Sen takia minä sen teinkin”, Severus lisäsi madaltaen öljyisen äänensä muka luottamukselliseksi.

Minerva oli raivoissaan.

”Joskaan en osannut arvata, että hän olisi kyllin”, Severus piti pienen tauon, ”ammattimainen – huvittavaa sanoa häntä ammattimaiseksi, eikö sinustakin - testatakseen tursaan turvallisuutta ensin itse. Harmi. Nyt häntä ei ehkä eroteta, koska jopa hänkin on varmaan jo tajunnut idean typeryyden, eikä toteuta sitä. Mutta toisaalta, jokaisella pilvellä on hopeareunus.”

”Vain sinunlaisesi ihminen voi sanoa toisen loukkaantumista hopeareunukseksi!” Minerva sylkäisi ja kääntyi kannoillaan vastausta odottamatta kiiruhtaakseen sairaalasiipeen.

Matka ei ollut tietenkään kovin pitkä, ja Minerva käytännössä juoksi. Kuitenkin aika tuntui matelevan, ennen kuin hän lopulta saapui sairaalasiipeen ja sai mentyä ovesta läpi.

Hengitys ei ottanut tasaantuakseen pyrähdyksen jälkeenkään.

Hagridia varten Poppy oli joutunut suurentamaan yhden sängyn valtavaksi. Se vei ainakin kahden sängyn paikan, ehkä kolmenkin. Normaaleja tyynyjä oli kolme kappaletta hänen päänsä alla, ja peittoakin oli taatusti suurennettu. Tavallisiin sänkyihin verrattuna ero oli räikeä. Siitä huolimatta Hagrid onnistui jotenkin näyttämään pieneltä levätessään suunnattomalla sängyllä kalpean ja velton näköisenä, pari karvaista varvasta peiton alta esiin pilkistäen.

”Hagrid! Oletko kunnossa?” Minerva huudahti ja tihensi kävelytahtiaan vielä lisää ehtiäkseen mahdollisimman nopeasti sängyn viereen. Hagrid ei vastannut, ja kyynelet tulvahtivat Minervan silmiin. Hän pyyhki ne pois pitsikoristeisella nenäliinallaan, joka hänellä oli aina mukana, vaikkei hän sitä kovin usein tarvinnutkaan. Hänen kätensä hiipi peitolle oikomaan kangasta, vaikka peitto olikin jo suhteellisen suorassa.

”No, no, Minerva, hän tulee tajuihinsa tuota pikaa”, Poppyn ääni vakuutti hänen selkänsä takaa, ja Minerva hätkähti. Hän ei ollut huomannut Poppyn saapumista.

”Mikä hänellä… onko hän…”, Minerva niiskaisi. Häntä olisi ehkä nolottanut, jos hän ei olisi ollut niin huolissaan. Poppy oli kuitenkin tottunut kyyneleitä tirsuviin ihmisiin, eikä nauranut. Merlin tiesi, että Poppy oli nähnyt Minervankin itkevän jo monta kertaa näiden vuosien aikana.

”Hän meni järveen. Hän teki kuplaloitsun vähän väärin ja se ei toiminut. Miten hän onnistui siinä ylipäätään ilman sauvaa, on minulle arvoitus. Joka tapauksessa, häneltä loppui happi kesken ja hän sai lisäksi muutamia ruhjeita, hän oli ilmeisesti mennyt vähän liian lähelle tursasta. Ruhjeet hoituivat kuitenkin nopeasti. Tein happiloitsun ja hän toipuu ihan pian. Se vain kestää hiukan, että happi leviää vereen ja aivoihin. Hän herää muutamassa minuutissa.”

Poppy oli hyvä rauhoittelemaan. Hänen äänensävynsä oli aivan toisenlainen kuin yleensä, yleensä hän oli kohtuullisen kipakka ja turhia tärkeilemätön nainen, toki aina ystävällinen, mutta harvoin täysin epämuodollinen. Nyt hänen äänensä kuulosti kuin toisen ihmisen ääneltä, se oli pehmeä ja ymmärtävä, sanatkin yksinkertaisia, ja Minervan itku vain yltyi, eikä Minerva edes tiennyt, minkä takia.

”Voi, Poppy!” hän sopersi heittäytyen Poppyn syliin.

”Hän tulee kuntoon, hän herää, hän on ihan terve…”, toinen hyssytteli ja taputti Minervan selkää.

”No, se on kiva kuulla”, Hagrid murahti tyytyväisenä Minervan selän takaa, yskähtäen rohisevasti heti perään. ”Mä ehin jo vähän huolestuakin siellä vedessä.”

Minerva irrottautui nopeasti Poppyn halauksesta.

”Sinä heräsit!” Poppy havainnoi, taas omana asiallisena itsenään, mikä oli armollista, koska Minerva ei halunnut Hagridin huomaavan hänen omaa järkyttymistään edes Poppyn lohduttavan äänensävyn kautta. ”Kuristaako kurkkua? Yskittääkö?”

”Ei pahemmin”, Hagrid vastasi, ääni hiukan rikkoutuneena. Poppy tarttui yöpöydällä olevaan pulloon ja kaatoi siitä meripihkan väristä nestettä maljaan ojentaen sen Hagridille. Nielaisut kuuluivat selvästi hiljaisessa huoneessa.

Minerva pyyhkäisi salamannopealla liikkeellä vedet poskiltaan ja kääntyi kohtaamaan Hagridin teeskennellen urheasti, että hänen silmänsä eivät olleet punaiset. ”Se oli typerä ajatus alun perin. Jättiläistursaita, Merlin.”

Hän ei kironnut usein, ja Poppy vilkaisi häntä silmät levinneinä.

”Oot ehkä oikeessa”, Hagrid myönsi anteeksipyytävästi. ”Se tursas taitaa kaivata vähän enemmän ihmiskontakteja, ennen kuin sen voi päästää oppilaiden pariin.”

Lopultakin Hagrid antoi periksi. Lopultakin. Kiitos ja ylistys!

”Ehkä mun pitää vaan näyttää niille fletkumatoja”, tämä lisäsi happamampaan sävyyn.

Poppy pärskähti. ”Älä ole tuollainen draamakuningatar.”

”Varmasti sinä keksit jonkin olennon, joka on vähän haasteellisempi kuin fletkumadot, mutta ei niin vaarallinen kuin jättiläistursas”, Minervakin kannusti.

Aurinkoinen hymy levisi Hagridin kasvoille, ja sateen ropina kattoa vasten kuulosti jotenkin vaimenevan. ”No itse asiassa, mulla on kyllä yks idea.”





**


Loppu
« Viimeksi muokattu: 04.03.2008 23:18:47 kirjoittanut Proserpina »
- Minäkö siirtäisin kelloani, ei, en koskaan! Passepartout huudahti kiivaasti.
- Niin mutta se ei muutoin täsmää auringon kanssa.
- Sen pahempi auringolle, hyvä herra!

ruskaretki

  • Vieras
Re: Huono ajatus (S, Minerva/Hagrid, one-shot)
« Vastaus #1 : 30.01.2008 17:13:49 »
Olen aina ollut huono antamaan "rakentavaa palautetta", mutta yritetään nyt kuitenkin. ;>

Aluksi voin sanoa, että tykkäsin ficistä, kirjoitat sujuvasti ja kuvailet asiota juuri sopivan paljon.

Lainaus käyttäjältä: "Proserpina"
Teetä. Ja äkkiä. Sitä tarvittiin.

Tästä kohdasta tykkäsin erityisesti!

 
Lainaus käyttäjältä: "Proserpina"
Dumbledore näytti hämmentyvän. ”Hyvänen aika, Minerva. Minun täytyy sanoa, etten ihan ymmärrä logiikkaasi, ja sen päivän en uskonut koskaan koittavan. Tokikaan Hagrid ei voi syöttää kolmasluokkalaisia tursaalle, jos hän on itse jo kuollut?”

Minerva lopetti edestakaisen kävelynsä täpäkästi keskelle lattiaa. ”Hyvin hauskaa, rehtori. Nyt kun olemme vitsailleet tarpeeksi, eikö olisi aika keskittyä asiaan?”

Ja tämä kohta taas alkoi väkisin hymyilyttämään, ihana! :>

Lyhyesti sanottuna siis tykkäsin ficistä, tätä oli kiva lukea! :)

Mielenmaltti

  • ***
  • Viestejä: 21
Re: Huono ajatus (S, Minerva/Hagrid, one-shot)
« Vastaus #2 : 01.02.2008 21:55:58 »
Ooh, mitä silmäni näkevätkään! Upouusi ficci sinulta!  :D

Taattua laatua, sanoisin. Hyvä, napakasti kerrottu ja kivasti etenevä teksti. Hagrid on mitä hykerryttävin hahmo innokkaana opettajana (ja olet saanut hänen puheensa tosi hagridmaiseksi myös), Minerva taas pääsee näyttämään lempeämmän puolensa, joka harvoin tuntuu valloilleen pääsevän, vaikka se pinnan alta toisinaan hehkuukin. Ja saadaanhan tässä nähdä Minerva itkemässäkin. Inhimillisyys kunniaan!

Dialogi on toimivaa ja hauskaa. Kerronta on erittäin sujuvaa, ja koko ficin kieli on niin täynnä huumorin pilkahduksia, että koko ajan hymyilyttää. Romantiikkaa tässä nyt ei niin kauheasti ollut, mutta se hiljaa heräilevä vähän varovainen tunteen palo tuli kyllä ihanasti esille. Siis että Minerva juoksee Hagridin luokse sairaalasiipeen. Pakko vielä mainita kuvailun pienet yksityiskohdat, Hagridin tarvitsema ylisuuri sänky ja Minervan pitsinenäliina muiden muassa, ne tuovat tosi paljon rikkautta koko ficin maailmaan.

Ekstraplussaa siitä, että mukana on Severus! Ficin pahiksena ja tökerösti käyttäytyvänä niljakkeenakin hän on minusta täysin vastustamaton. Ei sille voi mitään... ;) Lisäksi hän on kovin severusmainen, ihan puhetapaa myöten.

Lainaus
”No mutta Minerva. Totta kai minä tiesin, että siitä olisi vain ikävyyksiä”, Severus sanoi jo hiukan iloisemman oloisena, ilkeämielinen hymy leviten. Pieni piikittely ilmeisesti piristi mieltä.

Ihan loistava kohta. Paha Severus, aijai.

Lainaus
”Toi on just tota. Vaarallinen”, Hagrid pärskähti. ”Turvallisuusriski. Pyh. Mä todistan, että se on ihan turvallinen.”

Tuo taas on ehtaa Hagridia. Mitään turvallisuusriskin aiheuttavia elikoita ei hänen mielestään ole olemassakaan.

Ja yhteenvetona vielä: tykkäsin kovin, ja tuli sellainen ihana hymyilyttävä olo tästä ficistä. Ääh, mä hymyilen koko loppuillan varmaan, ja se on sun syytä.  :D
If you sing loud and clear
Someone passing by will surely hear you
No, you can't be afraid
If you ever want somebody near you

Proserpina

  • ***
  • Viestejä: 56
Re: Huono ajatus (S, Minerva/Hagrid, one-shot)
« Vastaus #3 : 12.02.2008 21:19:23 »
Kiitos palautteesta, ruskaretki! Kommenttisi piristi päivääni kovasti, palaute on aina tosi tervetullutta  :D

Kiitos myös Mielenmaltille! Hagridin puheen kanssa oli aluksi vähän ongelmia, mutta Picca auttoi  :) Ja Severusta oli erittäin hauska kirjoittaa. Kivaa, että hän oli sinusta onnistunut, nyt koen saaneeni suuren sulan hattuuni  ;)
- Minäkö siirtäisin kelloani, ei, en koskaan! Passepartout huudahti kiivaasti.
- Niin mutta se ei muutoin täsmää auringon kanssa.
- Sen pahempi auringolle, hyvä herra!