Nimi: Viimeinen auringonlasku
Kirjoittaja: KatieB
Beta: Swizzy ♥
Genre: angst, deathfic
Ikäraja: K-11
Yhteenveto:. Vedän suolaista meri-ilmaa keuhkoihini, ja hetken päästä puhallan sen ulos. Kuinka ihanaa olisikaan elämä jossain paremmassa paikassa, jossain taivaiden takana, paikassa, jota ihminen ei vielä edes tunne.
Varoitukset: Kuolema
A/N Tää on siis joku vuos sitte kirjotettu lyhyt tarina. Hope you like it ja kommentit tervetulleita, en pure :3 + kiitos Swizzylle joka teki tästä virheettömän !
Menen vielä vähän lähemmäs reunaa, ja katson alas aaltoihin ja kiviin. Se olisi niin helppoa. Niin helppoa päästä pois kaikesta hulluudesta, jota tässä maailmassamme on. Ei tarvitsisi huolehtia enää mistään, saisi vain häipyä pois ja jättää murheet muiden niskaan.
Vedän suolaista meri-ilmaa keuhkoihini, ja hetken päästä puhallan sen ulos. Kuinka ihanaa olisikaan elämä jossain paremmassa paikassa, jossain taivaiden takana, paikassa, jota ihminen ei vielä edes tunne. Paikassa, jossa pientä, punatukkaista tyttöä ei julistettaisi noidaksi syyttä, ja paikassa, johon kaikki olisivat tervetulleita.
Tartun kiinni reunaan ja raahaudun vielä lähemmäksi. Olen reunan toisella puolella jo miltei puoliksi. Enää pieni pinnistys ja putoaisin suoraan taivaaseen, paremmalle puolelle, jonne jokainen pääsisi joskus.
Paitsi jos oli ollut paha.
Paha niin kuin opettaja, paha niin kuin luokkalaiset. Tai paha niin kuin äiti. Paha kuin koko kylä - paitsi minä. En ollut ikinä haukkunut ketään. En ollut ikinä tehnyt muuta kuin juossut pakoon hulluja kyläläisiä, joiden mielestä isättömäksi jäänyt lapsi on noita, joiden mielestä vain noidilla on punaiset hiukset, joiden mielestä minä olen paha. Paholaisen tytär. Jopa oma äitini kuuluu hulluihin kyläläisiin; hän lukitsee minut yöllä kaappiin; hän ei päästä minua pois vaikka kuinka huudan ja itken; hän rukoilee, että pahuus häipyisi minusta.
Minulla on ainoastaan yksi oma hetki vuorokaudessa.
Työnnän itseni takaisin oikeaan maailmaan ja huoman itkeväni ja täriseväni kauttaaltani. Annan kyyneleiden tulla, en häpeä sitä enää. Kiedon käteni ympärilleni ja nostan itkuisen katseeni taas auringonlaskuun.
Istun yhä niin reunalla, että pienellä heilautuksella putoaisin kiviin. Olisin hengissä sen jälkeen enää noin sekunnin. Kyllä minä sen kestäisin. Sitten sieluni irrottautuisi tästä hoikasta ja valkoisesta kehosta, jossa se on ollut vankina neljätoista vuotta.
Mutta ei, eikö ole parempaa vaihtoehtoa? On pakko olla.
Samassa tunnen jotain selässäni. Käden? Onko se Jumalan käsi? Ei ole. Huuto karkaa huuliltani kun tunnen työnnön selässäni. Levitän käteni. Huudan. Putoaminen tuntuu ikuisuudelta, käteni huitovat ilmassa, haluan lentää; en tahdo tätä; haluan kostaa; haluan kostaa kaikille; en ole noita; eikö kukaan ymmärrä? En ole noita! Huutoni katkeaa ja kuuluu rusahdus.
Sitten tulee pimeys.
