Kirjoittaja Aihe: Tex: Se, joka lähtee, S | Masonin ajatuksia lähdöstä  (Luettu 1383 kertaa)

Sokerisiipi

  • Teemestari
  • ***
  • Viestejä: 6 067
Nimi: Se, joka lähtee
Fandom: Tex by S. E Hinton
Kirjoittaja: Sokerisiipi
Ikäraja: S
Tyylilaji: Draama
Yhteenveto: "Tex käski mun olla murehtimatta, mutta mä en voinut. Olin murehtinut siitä niin kauan, etten osannut tosta vaan lopettaa. Toisaalta mä olin ihan innoissani, että viimein pääsisin pois tästä helvetin tuppukylästä, mutta toisaalta mä tunsin syyllisyyttä siitä."
Vastuuvapaus: Hahmot kuuluvat uskomattomalle S. E Hintonille, tarina on minun enkä saa siitä mitään rahallista hyötyä
Haaste: Multifandom II
A/N: Finin ensimmäinen Tex-ficci! Toisaalta ihan kivaa, että saan tämän kunnian, mutta toisaalta surku, koska tämä on kuitenkin niin ihana kirja ja haluaisin lukea lisää ficcejä tästä. Jos on lukenut Me kolme ja jengin ja tykännyt siitä, niin sitten ehdottomasti kannattaa lukea myös Tex! Tai vastaavasti, jos on muita Hintonin kirjoja lukenut :)


Se, joka lähtee


Mä olin aina halunnut päästä pois Garyvillestä. Se paikka oli niin pieni ja mitätön ja sinne jäi niin helposti ansaan. Jos rakastui paikalliseen tyttöön, elämä oli tuhoon tuomittu. Vannoin aina, ettei mulle kävis koskaan niin. Mä pääsisin pois sieltä hiton loukosta. En antais minkään estää itseäni.

Ei lähteminen kuitenkaan käynyt tosta vaan. Sen vaikeus ei ollu kiinni kavereista. Tiesin, etten tulis kaipaamaan niitä. Paitsi ehkä Bobbya. Enkä ollut erityisen kiintynyt Garyvillen landemaisemiinkaan, hitto, niistähän mä halusin just päästä eroon. Ei, Garyvillessä oli vaan yks ihminen, jonka takia mä epäröin.

Tex.

Kun se oli saanut tietää totuuden sen alkuperästä ja siitä, miks isä ei koskaan kohdellut sitä samalla tavalla kuin mua, en olisi halunnut jättää sitä yksin sinne. Ja kun mukaan lisätään vielä se ampuminen ja Lem, se vitun ääliö, niin tuntu aivan helvetin itsekkäältä päätökseltä lähteä pois ja jättää oma veli taakseen.

Mä olin aina huolehtinut siitä. Miten se pärjäisi ilman mua?

Tex sanoi mulle, että mun on pakko lähtee. Koska jos mä jäisin, alkaisin vihata Texiä. Siinä se on luultavasti oikeessa. Olin haaveillut yliopistosta koko ikäni, ja jos mä hylkäisin sen unelman mun pikkuveljen, niin paljon kuin mä välitinkin siitä, tähden, ennen pitkää ampuisin aivoni pellolle. Joten päätin sitten lähteä.

Sitä ennen mä opetin Texille kaiken, mitä sen piti tietää yksin elämisestä. Laskujen maksaminen, talosta huolehtiminen, ruokaostokset, älä hankkiudu ongelmiin ja vastuullisuutta siitä itsestään ja talosta. Sellasten juttujen kertominen Texille oli vaikeeta. Tai no, ei se itse kertominen, mutta niiden juttujen saaminen perille. Mun idioottiveljellä tuntui olevan viiden sekunnin mittainen muisti ja marakatin keskittymiskyky.
 
Olin aina pitänyt sen huolettomuutta pohjimmiltaan hyvänä juttuna, koska mä en halunnut, että se joutuisi kantamaan samanlaista vastuuta kuin mä. Salaisuuksia ja isän välinpitämättömyyttä, mutta joskus Tex ei vaan ajatellut nenäänsä pidemmälle. Niinkun sillon, kun se hyppäsi Johnnyn pyörällä sen virran yli. Jumalauta, olin pelästynyt aivan helvetisti, kun se kerto siitä, vaikka näinkin, että sille ei ollut käynyt mitään vakavaa. Mutta kun se just oli niin Texin tapasta ja tiesin, ettei se olis sen viimeinen temppu ja mä saisin aina huolehtia itseni hermoraunioksi, kun en voinut tietää, mitä se sais päähänsä seuraavaksi.

Yks mun kauhukuvista oli se, että jonain päivänä, kun oon mun omassa kämpässä ja mun päivät on turvallista opiskelurutiinia jossakin isommassa kaupungissa, mä saan puhelun ja se puhelu koskee Texiä. Voin liian elävästi kuvitella, miten ne alottaisi sen:

”Onko puhelimessa Mason McCormick? Minulla olisi ilmoitettavaa teidän veljestänne, Texasista…”

Olisko se sitten kuollut auto-onnettomuudessa, tappelussa, humalapäissään vai miten, se vaihteli mun kauhukuvissa, mutta huonosti sille olisi joka tapauksessa käynyt. Ja se olis mun vika. Mähän sen yksin jättäisinkin ja isä vaan huvittelis sen kavereiden kanssa eikä välittäis paskaakaan.

Tex käski mun olla murehtimatta, mutta en mä voinut. Olin murehtinut siitä niin kauan, etten osannut tosta vaan lopettaa. Toisaalta olin ihan innoissani, että viimein pääsisin pois tästä helvetin tuppukylästä, mutta toisaalta tunsin syyllisyyttä siitä, vaikka olihan mulla oikeus aloittaa ihan oma elämä ja ajatella kerrankin vaan itseäni. Sanoinkin sitä usein itselleni, mutta…

”Hei, mikä sua vaivaa? Mä luulin, että tää on just sun unelmien täyttymys.”

Hätkähdin takasin todellisuuteen ja katoin mun pikkuveljeä, joka kökötti ratin takana kuin kotonaan. Se näytti kesän jälkeen tosi ruskettuneelta, huolettomalta ja, no, ihan omalta itseltään.
”No, kun sä olet ratissa, mä en hengähdä ennen kuin vasta perillä”, murahdin. Tex vaan nauroi.
”Älä nyt viitti, Mace. Sä lupasit, että mä saan ajaa sut lentokentälle”, se sanoi.
”No etkö sä sitä just tee koko ajan?” vastasin ivallisesti.
”Hmm”, se vastasi ja keskittyi – onneksi – taas tiehen. ”Voi kun olis kiva tulla mukaan kattomaan, millanen se sun paikka on!”
”Myöhemmin”, mä sanoin. ”Mun täytyy saada eka mun elämä järjestykseen siellä.”
”Joo”, Tex sanoi, ”kyllä mä tajuan. Ootko kuullu mitään isästä?”
”Miten niin?” kysyin varuillani. Isä oli meidän välillä edelleen vähän sellainen tulenarka puheenaihe.
”No kun sä lähet kuitenkin opiskelemaan!” Tex sanoi ja vilkaisi mua alta kulmien. Sen oikean kulmakarvan yläpuolella oli arpi, jonka mä olin tehnyt sille. Sen näkeminen sai mut aina voimaan hiukan pahoin, vaikka Tex ei siitä enää välittänytkään, mutta mä muistin enkä varmaan unohtaisi koskaan.
”Luulis, että se tulis lähettämään sen koripallotähden liput liehuen matkaan.”
”En usko”, sanoin katkerasti. ”Se on varmaan jo unohtanut. Se unohtaa aina.”
Tex ei sanonut siihen mitään ja me oltiin hiljaa.

***

Kun lentokenttä oli näkyviin, mun sydän alkoi pamppailla villisti. Nyt se hetki sitten oli tullut. Mä lähtisin ihan oikeasti ja pääsisin viimein pois. Tänään mun elämä alkaisi. Tätä mä olin odottanut niin pitkään.

Tex parkkeerasi auton ja auttoi mua kamojen kanssa. Se oli ihan innoissaan ja mä toivoin, että mulla olis ollut hihna, jolla hillitä sitä, kun se riehui innostuksissaan niin, että oli kaataa muita ihmisiä. Tarrasin sitä käsivarresta.
”Tex”, sihisin sen korvaan, ”yritä nyt käyttäytyä.”
Se vaati Texiltä varmaan aikamoisia ponnistuksia, mutta lopulta se lakkaili säntäilemästä kuin hyperaktiivinen kaniini ja käveli mun vierellä vilkuillen uteliaana joka suuntaan.
”Hitto, tää paikka on iso!” se hämmästeli.
”Joo”, vastasin sille vähän kärttysemmin kuin olin tarkoittanut, mutta Tex viis veisasi. Sillä oli liian kiire katella ympärilleen. Mä taas katoin niitä sekavia tauluja ja yritin ottaa selvää siitä, mihin terminaaliin mun pitäis mennä. Onneksi tää lentokenttä ei ollut suurimmasta ja sekavimmista päästä, mutta mua hermostutti silti. Pelkäsin, että eksyisin ja myöhästyisin mun lennolta.

Lopulta näin sen oikean ja aloin ravata sinne, vaikka mitään kiirettä ei ollut. Tex tuli kiltisti perässä. Menin tiskille, jossa virkailija katsoi mun passin ja otti mun laukut. Sain mun lentolipun. Nainen katsoi odottavasti Texiä.
”Se ei tule”, sanoin sille.
”Mä tulin vaan saattamaan”, Tex sanoi ja virnisti. Nainen vastasi hymyyn. Mä raahasin Texin mukaan ennen kuin se ehti nolata meitä sen enempää.

Turvatarkastus jännitti, vaikka eihän mulla ja toivottavasti ei Texilläkään (helvetti, mä tapan sen, jos se aiheuttaa jonkun hälytyksen) ollut mitään syytä huolehtia siitä, mutta se meni hyvin. Mua alkoi jännittää entistä enemmän, kun me tultiin portille, mutta en antanut sen näkyä ulospäin. Me istuttiin penkeille odottamaan.

”Muista sitten”, sanoin sille, ”maksat laskut ajallaan. Yritän lähettää sulle rahaa, jos pystyn, mutta en takaa mitään. Opiskelijat ei oo mitään porhoja.”
”Vieläkö sä jaksat murehtia niistä?” Tex huokasi. ”Mä pärjään, Mace. Ihan totta, mä pärjään. Mulla on töitäkin ja isän antamat rahat on säästössä. Hei, en mä ihan idiootti ole, vaikka sä sellaisena mua pidätkin.”
”Kyllä mä tiedän”, huokaisin, ”mutta musta tuntuu edelleen pahalta jättää sut sinne ihan yksin…”
”Mace, me ollaan puhuttu tästä”, Tex huomautti. ”Ja onhan mulla Johnny.”
”Toi rauhoittaakin mua niin helvetin paljon”, mutisin. ”Sä ja Johnny. Räjäytätte vielä koko Garyvillen maan tasalle.”
Tex nauroi ja mä hymyilin vinosti.

Kun virkailija avasi portin, mä melkein loikkasin pystyyn. Vilkaisin Texiä ja se katsoi mua silmät loistaen.
”Nyt sun unelmas toteutuu”, se sädehti vilpittömän iloisena mun puolesta. Mun kurkkuun nousi pala enkä osannut vastata siihen mitään purevaa niin kuin yleensä. Nyökkäsin vaan. Sitten halasin sitä.

”No niin”, mutisin sen korvaan ja silitin sen hiuksia lempeämmin kuin koskaan. ”Pidä huoli ittestäs ja otat yhteyttä, jos tulee jotakin. Ihan mitä vaan.”
”Hei, Mace”, Tex sanoi hiljaa.
”No?”
”Kirjoitathan mulle? Aina välillä, kun sulla on aikaa”, Tex pyysi. Mun silmiä alkoi äkisti poltella.
”Joo, kyllä mä kirjoitan”, lupasin sille karhealla äänellä ja päästin sen irti. Se hymyili sen tyypillistä iloista, huoletonta hymyään ja mä aloin pikkuhiljaa uskoa, että se ihan oikeasti pärjäisi, vaikka en olisikaan kattomassa sen perään. Ehkä Tex oli viimein tajunnut, ettei joku voinut olla aina siivoamassa sen sotkuja.

Ojensin lippuni virkailijalle, joka repäisi siitä palan ja ojensi sen mulle takaisin. Käännyin kattomaan taakseni ja siellähän Tex seisoi penkkien päällä, jotta varmasti kaikki näkis sen ja vilkutti mulle naama leveässä virneessä.
”Näytä niille, Mace!” se huuteli. Pudistelin päätäni.
”Idiootti”, mutisin hymyillen, mutta heilautin kättäni hyvästiksi. Sitten mä käännyin ja kävelin tunnelia pitkin lentokoneeseen ihka ensimmäistä kertaa elämässäni. Se kone veis mut pois ja sitähän mä olin halunnut. Osa musta ei vieläkään tohtinut uskoa, että nyt oli viimein koittanut se päivä.

Mutta vasta kun kone nousi ilmaan, mä uskalsin rentoutua. Hymy levisi mun naamalle.

Olin vihdoin ja viimein vapaa.
« Viimeksi muokattu: 07.03.2016 04:37:29 kirjoittanut Sokerisiipi »