Kirjoittaja: Yassi eli mie
Ikäraja: S
Varoitukset: Eipä moisia kai ole
A/N: Ajatustenvirrasta lähtöisin oleva pätkä, joka on kirjoitettu oman äitini tuska mielessä (Veljeni on nimittäin törpöistä törpöin).
Kun äiti rakastui painajaiseen
Hän nauroi vastakohtia unelmille ja laski kylmänkarheat pisarat kaulallaan. Kuu levitti hopeisen viitan valtakunnan ylle hyräillen hiljaa tuulen tahdissa. Ei oikeaa eikä väärää, valinnat ajoivat itseään takaa. Mikään ei ollut enää todellista, vain mustavalkoisten sateenkaarten varjoja. Hopean vaihtuessa syvään viininpunaan laskeutuivat haarapääskytkin vihdoin taivaalta tuhkaiseen maahan.
Ei ollut äidin tie helppo. Maan tuhka siloitti vanhuuden kaivertamat uurteet ja viimeisen auringon laskeutuessa maalautuivat naisen huulet vielä kerran punaisiksi. Lapset eksyivät paljain jaloin maailman uniin saavuttamatta enää ikinä todellista kotiaan, eikä lohduttaja löytänyt koskaan olkapäätä itselleen. Äiti tunsi marttyyrin itsessään ja tuuditteli peilikuvansa painajaisia hellään uneen. Miksei kukaan tullut?
Kaikki oli ikuisesti hukassa ja hukkaan kasvoi uusi ikuisuus. Kadotettu nykyisyys, hapuileva todellisuus. Pieni painajaisenpoikanen, joka vain halusi olla oikea poika. Mutta vastoin kaikkia lastentarinoita tälle lapsukaiselle kasvoikin valehtelusta piikkejä sieluun, eikä puusta ollut veistetty kuin lahonneita kattoja happosateiden varalle.
Äiti rakensi painajaiselle kehdon viimeisistä kellastuneista oljenkorsista ja puki tämän ohdakkeisiin. Pienokaisen silmät heijastivat äidin kirkuvaa kaipuuta ja niin pieni painajainen kutoi läpäisemättömän varjon murheellisen äidin harteille. Päivä päättyi melankolisen rastaan lauluun, eikä kukaan enää nähnyt äidin hymyilevän.
