Kirjoittaja: Mustekehrääjä
Oikolukija: Vlad
Ikäraja: K-11
Tyylilaji: Fluff
Paritus: Sirius/Remus
Vastuunvapautus: En edelleenkään omista kumpaakaan, vaan Rowling omistaa ja Naby lainaa.
Yhteenveto: ”Sitä paitsi, missä muuallakaan sinä olisit?”Aurinkokylvyssä
Remus haukotteli. Siniseltä taivaalta paistava aurinko häikäisi silmiä, kun hän yritti päästä takaisin todellisuuteen. Hetken aikaa hän ei edes muistanut, missä oli. Lontoossa aurinko ei koskaan paistanut niin kirkkaasti, eikä missään muuallakaan Iso-Britannian alati varjoisassa kolkassa. Mutta Australiassa oli toisenlaista. Siellä aurinkoa ei päässyt pakoon, ja jopa Remuksen kasvot olivat saaneet muutaman vaalean pisaman alun.
”Sirius”, Remus huokaisi ääneen.
Jalat tuntuivat raskailta ja kohottautuessaan kyynärpäidensä varaan Remus näki tummahiuksisen velhon kumartuneena jalkopäässään. Sirius ei sanonut mitään, kääntyi vain takaisin hiekan puoleen.
”Onko minulla pyrstö?” Remus älähti ymmärtäessään, miltä hänen jalkojensa päälle kasattu hiekka näytti.
”Olisit hieno merenneito”, Sirius nauroi viimeistellessään pyrstön kärkeä.
Remus ei välittänyt huomauttaa siitä seikasta, ettei hänestä ikävä kyllä saisi naista. Hän päätyi vain yrittämään parantaa hieman asentoaan, mutta jaloilla ei ollut tilaa liikkua ja Sirius sähähti oitis hiekkaan ilmestyessä hienoinen särö.
”Sirius, minun täytyy nousta”, Remus sanoi.
”Miksi?” Sirius kysyi ja kuulosti pettyneeltä pikkupojalta nostaessaan katseensa Remuksen kasvoihin. Remus huokaisi ja pyöräytti päätään väsyneenä. Uni tuntui vieläkin turhan houkuttelevalta vaihtoehdolta, aurinkokin lämmitti niin mukavasti.
”Koska tarvitsen lisää aurinkorasvaa”, Remus tokaisi.
”Mutta jos peitän sinut kokonaan hiekalla, et tarvitse ollenkaan rasvaa”, Sirius vastasi.
”Ei”, Remus pudisti päätään ja nousi istumaan vastusteluista huolimatta.
”Remus, sinä tuhoat minun taideteokseni!” Sirius parahti.
”Enkö minä kelpaa jo tällaisenani taideteokseksi?” Remus kysäisi.
Sirius katsoi hetken aikaa Remusta pää kallellaan, kun toinen potki hiekat jaloiltaan. Kalpeat hoikat sääret tuntuivat suorastaan loistavan auringossa hiekanjyvien keskeltä ja Remus hymyili aavistuksen anteeksipyytävästi.
”Mutta silloin sinä et ole
minun taideteokseni”, Sirius huomautti.
”Minä olen aina sinun”, Remus lupasi lempeästi.
Hymy kohosi kaltereiden varjostamille kasvoille, mutta se ei ylettynyt silmiin asti. Se ei ollut aikoihin saavuttanut silmiä, mutta Remus toivoi ajan puhaltavan parantavan henkäyksensä Siriuksen kasvoille. Hän ei ollut saanut aikoihin nähdä sitä tuttua Siriuksen hymyä, joka paljasti valkeat hampaat ja sai tummat silmät tuikkimaan. Puhumattakaan Remuksen sydämestä, joka alkoi aina hymyn myötä pamppailla hieman lujempaa.
Mitään sanomatta Sirius kurottautui ojentamaan aurinkorasvan Remukselle. Siriuksen sormet olivat jo päivettyneet, vaikka Azkabanin painajaisten kuollutta sävyä ei Australiankaan aurinko hetkessä elävöittänyt. Remus oli jo unohtanut aurinkorasvan tarpeensa, mutta tarttui pulloon, josta purskahti ihan liikaa voidetta kämmenelle. Sormet muuttuivat tahmeiksi ja kasvoilta silmiin vahingossa karannut rasva kirveli, vaikka Remus koetti räpytellä silmiään.
Sirius tuijotti Remuksen vieressä rantaviivaan, katsoi kuinka aallot jatkoivat väsymätöntä taisteluaan rannasta, tulivat lähelle ja vetäytyivät kerta toisensa jälkeen. Jossain huusi tuntematon lintu, jonka lajia kumpikaan miehistä ei tiennyt, aivan kuin sillä olisi oikeasti ollut mitään väliä.
”Mennäänkö uimaan?” Sirius kysyi kääntäen katseensa sinisenä hohtavasta vedestä Remukseen.
”Minulla ei ole uimahousuja”, Remus vastasi.
”Ei minullakaan”, Sirius sanoi.
Sirius ei näyttänyt todellisuudessa kaipaavan mitään vastausta, koska hän ponkaisi ylös ja lähti kävelemään kohti merta. Remus jättäytyi jälkeen, tuijotti kylkiluita, jotka näkyivät vieläkin liian selvästi Siriuksen ihon alta. Hänen katseensa nuoli pehmeitä pohkeita ja kantapäitä, jotka hiekka kuorrutti.
”Sirius!” Remus huusi ja otti muutaman nopean askeleen päästäkseen lähemmäksi miestä, joka kiepahti ympäri käsiään kysyvästi levitellen.
”Ei me ilman vaatteitakaan voida mennä”, Remus katsoi parhaaksi huomauttaa.
”Miksi? Eihän täällä edes ole ketään”, Sirius hymähti ja kääntyi ympäri jatkaakseen matkaa.
”Joku voi silti nähdä”, Remus jatkoi.
”Ei me nyt vetten päällä uida!” Sirius huudahti.
Ennen kuin Remus ehti vastata Sirius oli juossut mereen jättäen jälkeensä vain tummansiniset kesäshortsit rantahietikolle. Remuksen askeleet olivat hitaita ja empiviä, eikä Sirius pitänyt hitaista ja empivistä askeleista. Tämä kääntyi vedenpinnan ylettyessä häntä lantiolle ja katseli Remusta odottavasti.
”Onko sinusta tullut noin arkajalka?” Sirius kysyi.
”Ketä sinä oikein kutsut arkajalaksi?” Remus kivahti.
”Onko täällä paljoa vaihtoehtoja?”
Ei, eipä siellä tainnut olla, se Remuksen oli pakko myöntää. Remus huokaisi, tietenkin Sirius voitti mielipiteineen, eikä hän voinut kuin riisuutua ja astua veteen, joka huuhtoi viileydellään muistot polttavasta auringosta.
Remus liittyi Siriuksen seuraan tämän vierelle ja katsoi kohisevaa merta. Sen tyrskyt löivät säälimättä rantakiviä kauempana ja huuhtoivat hiekkaa, peittivät kaksikon jalanjäljet kosteasta hiekasta. Sirius hymyili hiljaa, Remus oli varma siitä, mutta ei kääntynyt tarkistamaan asiaa. Sen sijaan hän antoi sormiensa tarttua kevyesti toisen sormiin, koskettaa pehmeitä sormenpäitä, tuntea kuinka Siriuksen sormet liukuivat hänen sormiensa lomaan.
”Kiitos, kun otit minut mukaan”, Remus kuiskasi meren lähestulkoon huuhtoessa hänen sanansa kuulumattomiin.
”Mitä muutakaan olisin voinut tehdä?” Sirius kysyi ja Remus aisti, kuinka toinen kääntyi häntä kohti. Remus ei kuitenkaan kääntynyt.
”Aivan kuin olisin voinut jättää sinut toista kertaa, minähän tavallaan järjestin melkein potkut sinulle. Sitä paitsi, missä muuallakaan sinä olisit?”
Remus puraisi alahuultaan, mietti hetken aikaa. Kotona, hän olisi vastannut, mutta ei hänellä oikeastaan ollut kotia. Hiljainen kerrostaloasunto, jonka seinät rapistuivat myrsky myrskyn jälkeen yhä enemmän, ei tuntunut kodilta.
”Kaikkialla ja en missään”, Remus vastasi.
Sirius hymähti. Se ei ollut naurahdus, se ei ollut Siriuksen naurua, jota Remus oli kaivannut ja kaipasi yhä. Hän kaipasi sitä ilmassa kimpoilevaa naurua, joka aiheutti Remuksen välittäjäaineille häiriöitä, kun koko vartalon kietoi käsittämätön lämpö. Se ei ollut tukahduttavaa trooppisen auringon lämpöä, vaan elävää lempeän sähköistä lämpöä. Samaa lämpöä, joka syttyi Siriuksen silmiin tämän hymyillessä. Kunpa Sirius olisi vain hymyillyt hymyä, joka ylettyisi silmiin.
”Olemmeko me nyt kaikkialla ja ei missään?” Sirius tiedusteli.
”Ei”, Remus pudisti päätään, ”Ei tietenkään.”
”Missä sitten?” Sirius tahtoi tietää ja Remus hymyili, eikä voinut olla katsomatta toisen kasvoja, joiden varjot aurinko teki vaaleammiksi, mutta ei näkymättömiksi.
”Australiassa. Jossain mistä kukaan ei meitä löydä. Jossain missä haluankin olla”, Remus sanoi ja puristi vaistomaisesti toisen sormia vähän lujempaa.
”Ja missä sinun kuuluu olla, Remus”, Sirius täydensi.
”Niin.”
Remuksen ääni oli pelkkä kuiskaus, jonka meriaaltojen pauhu vei mennessään. Siitä huolimatta Sirius hymyili hänelle, vaikkei hymy saavuttanutkaan silmiä. Ja Remus hymyili takaisin, sillä hän ei olisi koskaan voinut olla vastaamatta toisen hymyyn.
Remus seurasi Siriusta hieman syvemmälle niin kuin oli jokainen kesä, jonka he olivat viettäneet Jamesin perheen kesämökillä. Sirius oli aina ollut se, joka oli lähtenyt syvemmälle, ja Remus se, joka oli seurannut. Eikä Remus nähnyt syytä, miksi olisi pitänyt jäädä, päästää irti toisen sormista, kun saattoi seurata niin pitkälle, etteivät jalat enää ylettyneet pohjaan. Remus ei tahtonut päästää irti, jos vaikka virta veisikin Siriuksen pois uudelleen.
Sirius virnisti puolittaisesti ja läiskäytti vettä Remuksen kasvoille niin, että tämä joutui yskimään suolavettä pois. Maistui suolaiselta, liian suolaiselta, eikä Remus saanut enää tarpeeksi henkeä suolalta yrittäessään uida kohti rantaa. Hän oli liian hidas, sillä Sirius oli tullut lähemmäksi ja kietoi kätensä Remuksen vyötärölle. Kosketus sai Remuksen sävähtämään.
”Yritätkö sinä pakoon?” Sirius kysyi pidellessään hänestä kiinni.
”Onko sillä jotain merkitystä?” Remus yskäisi.
”Ei, koska en päästä sinua karkuun”, Sirius vastasi ja äänessä kuulsi kevyt naurahdus.
”Niin arvelinkin”, Remus huoahti.
”Haittaako se?” Sirius kysäisi.
”Se riippuu aivan sinusta”, Remus naurahti.
Aurinko sai Siriuksen silmät tuikahtelemaan, kun Sirius tuli vielä vähän lähemmäksi ja kumartui painamaan kuumat huulensa Remuksen huulille. Onneksi jalat ylettyivät siinä kohdin pohjaan, sillä luultavasti Remus olisi muuten lähestulkoon hukkunut. Hän tarttui toisen käsivarsiin, jotka pitelivät häntä lähellä, ja raotti huuliaan suudelmalle. Remuksen kieltä hierova kieli kirvoitti kevyen inahduksen miehen huulilta.
Suudelma ei ollut heidän ensimmäisensä eikä viimeisensä, mutta se sai silti Remuksen sydämen hakkaamaan niin lujaa, että hän pelkäsi rintansa murtuvan lyöntien voimasta. Hän takertui Siriukseen kuin pelastusrenkaaseen, sillä Sirius oli pelastanut hänet varovasti mukaansa. Siriuksen lähellä Remuksesta tuntui siltä kuin he olisivat voineet palata takaisin siihen aikaan, jossa melkein kaikki oli vielä hyvin. Ja siinä Remuksen todellakin kuului olla – aurinkokylvyssä palmupuiden katveessa, Siriuksen vierellä.