Nimi: Älä koskaan suututa kissaasi
Kirj: MasterSkald
Ikä: S
Osallistuu Eläinten silmin vol. 2- haasteeseen.
Kolahdus, joku avasi oven. Minä raotin silmiäni. Kuka uskaltaa häiritä minua kesken torkkujen? Iskostin vihreiden silmieni tuiman katseen tulijaan, joka päästi ikävästi kylmää sisään. Minulla kun oli ollut niin mukavan lämmin nukkua, ja nyt sitten pitäisi sietää tuommoista maalaismoukkaa, joka ei ymmärrä että naisen on saatava kauneusunensa? Ei takuulla! Nousin hitaasti venytellen ylös, varsin vastahakoisesti, mutta jotakin oli tehtävä jos meinasi saada sen kaksijalan ymmärtämään, kuka täällä määräsi. Tassuttelin äänettömästi keittiöön, vilkuillen aina välillä tuota tunkeilijaa. Se ei edes tajunnut mitään, koska yritti ottaa minut syliinsä kuin jonkin räsynuken! Sähähdin kiukkuisesti, nostin karvani ylös ja kynteni esiin, eikä se hidas edes ensin huomannut miten veri vuoti sen poskesta, mutta irti se kumminkin päästi. Yritti vielä potkaista, ruoja, minun omassa talossani!
Livahdin loukkaantuneena keittiön puolelle, missä minua odottikin kulhon täydeltä ruokaa, eikä edes tarvinnut sitä erikseen pyytää.
Minun ihmiseni kyllä tietää, mitä minä haluan, mutta muukalaista se ei ymmärtänyt häätää. Sen sijaan se meni miehen luokse ja kietoi kätensä sen kaulaan, niin tuttavallisesti että. Kyllä minä näin, mitä ne aikoivat, eivätkä herkät silmäni siitä pitäisi. Lipaisin suupieleni puhtaiksi ja luikin takaisin yläkertaan jatkamaan keskeytyneitä nokosiani. Peiton alla oli mukavan lämmintä, mutta sitten ne kelvottomat tulivat häiritsemään, eivätkä ymmärtäneet jättää minua rauhaan. Tästä kyllä ihmiseni saisi kuulla vielä pitkään, minä päätin kiukkuisena, ja jouduin tyytymään alakerran nojatuoliin.
Minä mulkoilin niitä molempia, enkä päästänyt niitä lähellekään moneen monituiseen viikkoon, en kuukausiin. Emäntänikin sen sanoi: ”Katso kuinka kissa sinua mulkoilee. Se ei taida hyväksyä sinua, voisi luulla että olet loukannut sitä vain olemalla olemassa.” Niinhän se oli, vaikka nainen sen vitsinä sanoikin. Loppujen lopuksi miekkonen lähti jonkun nuoremman matkaan ja jätti emäntäni suruissaan itkemään.
”Tiedätkös.” Ihmiseni sanoi minulle, kun vihdoin sallin hänen silittää kaunista turkkiani. ”Sinä taisit olla hänestä oikeassa koko ajan.” Siihen minä vastasin kehräyksellä, eikä koskaan enää emäntäni antanut yhdenkään astua minun edelleni. Niin sen olla pitää, tuumin tyytyväisenä. Ihmisethän olivat meitä kissoja varten, ei toisin päin.
