Nimi: Muistathan minua nyt
Ikäraja: K-11 Epona lisäsi myös alkutietoihin
Kirjoittaja: av
Tyylilaji: angst, ystävyys, sisarukset
Yhteenveto: Koulun kevätjuhlaan on vain vähän aikaa ja Adele on valittu suureen rooliin koulun näytelmässä. Kaikki ei kuitenkaan mene niin kuin pitäisi.
Varoitukset :- syömishäiriö, ahdistavuus ja kuolema.
__________________________________________________
Koulun kevätjuhlaan on enää kaksi kuukautta, me ysiluokkalaiset ollaan tehty näytelmä. Romeo ja Julia. Sitä ei olla varmaan usein kouluissa näytelty, mutta me ollaan ilmaisutaitopainotteisessa yläasteessa. Minun nimeni on Adele ja esitän Juliaa. Jännittää kamalasti, mutta ehkä vielä enemmän jännittää se, voinko ylipäätään näytellä esityksessä. Luokkalaiset eivät tiedä, mutta he ovat ehkä huomanneet kuluneen vuoden aikana. Kaikki ei ole hyvin. Koska olen vielä niin lihava, 42,8 kiloa, koska olen laihtunut paljon, olen alakuloisempi, nukun tunneilla. Yritän silti tosissani, pusken kaikin voimin ja harjoittelen täysillä esitystä varten! Se on nyt elämäni keskipiste, kaikkeus. Näytelmää ei tule katsomaan vain muut oppilaan ja vanhemmat, vaan heidän lisäksi keitä vain. Esitys maksaa ja haluane että kaikki saavat vastiketta rahoilleen! Tahdon että tästä tulee täydellistä.
"Hei Adele! Miten koulussa meni? Entäs harjoitukset?" Äiti huikkaa kun rymistän ovesta sisään. Vedän aidon hymyn naamalleni, "Meni tosi hyvin, äiti.", Vastaan hänelle. Silmäni ovat siniset ja säihkyvät. Äidin katse tutkii kehoani, onko siihen tullut muutoksia? Olenko pienempi, entä isompi? Näytänkö huonovointiselta ja sairaalta, vaikka hymyilenkin ja oloni on henkisesti tyyni ja hyvä?
Ruskeaan pooloon ja farkkuihin pukeutunut nainen, kaulassaan myös sydänkoru, jonka sisällä on kaksi kuvaa; Minä ja siskoni Amilia, puree huultaan, lopettaa sen heti kun tarkennan katseeni hänen huuliinsa, hän pudistaa päätään niin pienesti. ettei sitä meinaa huomata. "Adele.", Hän aloittaa, katsoo huolestuneena sinisiin silmiini, "Odota hetki. Saanko kysyä yhtä asiaa?" Äiti-kulta kysyy minulta. Nyökkään tietenkin, "Saat kysyä aivan mitä vain.", Vastaan. Olen aika varma mitä hän kysyy. Söinkö koulussa, mitä ruokaa oli, onko koulusta tullut kirjeitä kotiin, onko esiintymisestäsi puhuttu. Muista syödä koulussa niin jaksat näytellä. "Paljonko painat tällä hetkellä?"
Kysymys tulee minulle aivan puuntakaa. Haluan olla rehellinen hänelle, mutten halua pahoittaa hänen mieltään, bmi 15,8 ei varmaan ole hänen mieleensä. Tai no, mitä sitä salailla kun sen minusta kai näkeekin? "Ei huolta äiti-rakas. Paino ei ole tippunut kahteen viikkoon.", Kerron, toivon että se riittää. "Adele kiltti!" Äiti pyytää, hän koukistaa hieman polviaan parahtaessaan. Huoli paistaa vielä selvemmin. "Hyvä on, neljäkymmentäkolme ja risat.", Vastaan, pieni valkoinen valhe, mutta aivan pieni! Painan käteni äidin olkapäälle, hänen silmänsä kostuvat hieman ja hän vetää minut halaukseen..
* * *
1.3.2008
Äiti halusi tietää painoni. Tämä on toinen kerta kun hän kysyy, viime kerrasta on jo piiitkä aika. Hän on niin huolestunut, minulla on paha olo! Aijon syödä huomenna aamupalan, syön koulussa muutakin kuin näkkäriä ja syön kotona, vuokraan leffan, komedian ja katsomme sen äidin kanssa. Popcornia?
* * *
Kävelen Amilian luokse ruokalassa. Olen syönyt kolmena päivänä koulussa, tämä on neljäs. Amilia hymyilee aina vain lisää, se tuntuu hyvältä. Tänään on ruokana kasvissosekeittoa. uskalsin ottaa sitä enemmän kuin mitään muuta ruokaa tällä viikolla. Koulu loppuu kolmelta ja sitten on vielä viiteen saakka näytelmän harjoittelua. Amilia sekoittaa ruokaansa lusikalla. "Eikö maistu?" Kysyn häneltä vaivaantuneena. "Maistuu.. Minä vain..", Pieni tyttö nostaa katseensa silmiini, "Mietin."
Hänen leukansa väpättää ja hän puree hammasta lopettaakseen sen. "Mietin vain.. Mietin..", Hän takeltelee. "Aijotko sä jatkaa täällä syömistä vielä sen näytelmän jälkeen, aijothan? Mä en halua että sä taas lopetat heti sen jälkeen, heität elämäsi hukkaan ja tapat mut henkisesti.", Amilia sanoo hiljaa. Olen sanaton. Mitä tähän nyt sanoisi. Olin jo ajatellut palaavani kuriin ensiviikolla. Paino on noussut nyt todella sinne 43 kiloon. Ja risoihin. "Antaa ajan näyttää, ainakin yritän.", Sanon. Ääneni on epävarma, ja jos minua osaa yhtään lukea, tietää etten ole tosissani. Siskoni kurottaa jalkojaan pöydän alla, ne osuvat omiini, halaavat. Katson häntä silmiin ja hymyilen.
* * *
Huuh, kello on puoli kuusi. Harjoitukset jatkuivat hieman odotettua pidempään. Tänään oli rankkaa, harjoiteltiin yhtä lyhyttä tanssikohtausta, se on kaunis. Olen hieman hiessä, joten lisähikoaminen ei tuskin haittaa. Jätän laukkuni kouluun, otan vain avaimen ja kännykän mukaani, että voin hölkätä matkan kotiin, viisi kilometriä. Huh, puh, huh, puh. Hengitän, tum tum tum tum ja jalat hakkaavat asfalttia.
* * *
18.3.2008
Hyi kamalaa! En ole ennen pyörtynyt. Paitsi kerran pienenä verikokeen jälkeen. Tai no, en tällä kertaa ihan pyörtynyt.. Alkoi vain huimata ja lopetin juoksun siihen. Painoin pään polviin ja sitten kaikki pimeni hetkeksi, aivan kuin kaikki olisi katkennut millisekuntiksi. Ehkä keho tottui siihen kun olin syönyt toissaviikolla koulussa ja jäi viimeviikolle syöminen vähän päälle. Nyt olen taas tiukentanut, painokin on 42,5. Helpottavaa.
Onneksi äiti ja Amilia olivat kaupassa kun tulin hikisenä ja horjuvana kotiin ja suihkuun. He eivät varmasti päästäisi minua huomenna kouluun ja harjoituksiin! Mutta mä haluan mennä ja mun on myös pakko!
* * *
"Adele! Sä näytät taas ihan kuolemalta!" Amilia huudahti. "Mikset sä syö enää koulussa? Sä näytit paljon virkeemmältä silloin. Etkö sä tajua että äitikin on ihan poissa tolaltaan. Etkä sä halua varmaan joutua sairaalaan ennen sitä helvetin näytelmää. Ethän?!" Huutoa. En osaa sanoa mitään. En yhtään mitään. "Paljonko sä painat Adele?" Amilia kysyy vakavana. En halua kertoa. "Neljäkymmentäyksi.", Vastaan nopeasti ja toivon että se riittää hänelle. Amilia puree hampaansa yhteen ja heilauttaa päätään vihaisesti. "En usko!" Hän huutaa todella kovaa. "En usko, en usko, en tosiaan usko! Adele. Kerro minulle, pyydän.", Hän anelee. Silmät punertavat. "Hyvä on. Mutta yhdellä ehdolla.", Sanon ja katson häntä merkitsevästi. "Et kerro äidille."
"Okei. No paljonko..?" En pysty vastaamaan, en pysty ja en halua. "Ko-Kol..", Aloitan änkyttämään. Amilia kiljuu ja huuta: ei, ei ja ei! "Adele nyt sun on pakko syödä! Sun paino alkaa siis kolmosella, en tahdo edes tietää enempää kuin sen että syöt!" Hän huutaa ja itkee, itkee ja huutaa. Kiljuu ja paiskaa tavaroita lattialle. Juoksen huoneeseeni itkemään.
* * *
"Hän on vain luuta ja nahkaa. Niin pieni, liian pieni ja laiha. En tahdo katsoa häntä enää.", Amilia kuiskaa äidille yöllä. He ovat menossa nukkumaan, mutta jäivät ilmeisesti suistansa kiinni öiseen taloon. Minäkään en saa unta. "Niin on, kulta, niin on.", Äiti piipittää. "En ole uskaltanut kysyä hänen painoaankaan, muttei se varmaan yli neljääkymmentä ole..", Hän jatkaa. "Ei niin. Hänen painonsa alkaa numerolla kolme!"
Silmäni pullistuvat. Ei! Amilia, sinä lupasit. Nousen ylös, en voi peitellä itkuani ja alan parkua. Äiti-kulta ja sisko-rakas avaavat huoneeni oven. "Amiliaaa!" Minä parun, "Sinä lupasit! Lupasit ettet kerro!" Itken ja itken. "Mutta mun oli pakko! Sä et kohta enää pysy edes pystyssä.", Amilia kuiskaa. Äiti astelee lähemmäs ja halaa minua. "Kyllä minulle voi kertoa, en suutu. Olen vain huolissani.", Hän inisee. Halaan tiukemmin. "Syödäänkö aamulla yhdessä aamupalaa?" Minä kysyn.
* * *
22.5.2008
Enää kaksi viikkoa! Enää kaksi viikkoa ja on näytelmäpäivä! Mua jännittää ihan kamalasti, mutta olen myös niin innoissani. Odotan myös että se on pian ohitse ja äiti ja Amilia eivät hössötä siitä enää. He haluavat etten näyttelisi ja sovimme koulun kanssa, että jos tilani todella pahenee, jota se tuskin tekee sillä olen pitänyt viikon painoni samassa lukemassa 37,5, niin Amilia näyttelee puolestani. Olen opettanut häntä kotona ja nyt hän on myös harjoituksissa aina mukana ja katsoo että syön sitä ennen.
Huh, huh, ne keskustelut ovat olleet rankkoja! Ensin he sanoivat etten saa näytellä, he ovat kiristäneet ruokailujuttuja, tenttaavat, mutta myös huolehtivat ja ovat aivan ihania! Olemme tehneet kaikkea hauskaa yhdessä, niinkuin leffat, maalaus ja leipominen..
Huomenna pitää myös käydä terkkarilla. Amilia varmasti saattaa minut, huoh, en ole mikään pikkulapsi! Pelottaa niin paljon että ne laittavat minut hoitoon! Ja sehän on sama kuin suurin pudottaja toisin päin, suurin lihottaja! Sairaalassa vain lihotetaan ja nauretaan sitten potilaille. Vertaillaan kuvia, kuinka heistä tulikaan norsua. Ja kun sieltä pääsee, täytyy aloittaa kaikki alusta. Aivan alusta, kaikki kilot. Uudelleen pois. En halua sinne, en halua!
* * *
30.5.2008
Iiik! Näytelmä on 5.6! Eli enää... Kuusi päivää! Huih! Viimeksi oli taas ihanaa harjoitella, se tanssijuttu meni täydellisesti, vaikka huimasikin lopuksi aivan kamalasti. Paino on 35 kiloa. Pakko syödä huomenaamuna taas kamalasti ja ottaa vesipullo mukaan. Terkkari tappaa mut muuten!
* * *
3.5.2008
Huih. Se on aivan kohta. Pyörryin eilen ja tänään. Ei vaikuta hyvältä, kipeä olo muutenkin. Väsyttää ja itkettää. Paino on noussut, koska mun on ollut pakko syödä enemmän.
* * *
Ovi käy, Amilia tulee ja heiluttaa elokuvaa kädessään. WALL-E. Me ollaan äidin kanssa tehty karjalanpiirakoita ja munavoita, leikattu kurkkua ja vielä tilliä päälle. Söpöjä, hih ja hyviä. Ei mitään kaloripommejakaan. Amilia toi myös pienet pussit karkkia kaikille. Sellaiset kaksitoista karkkia jokaiselle. Onkohan sekin liikaa? No, en halua tuottaa pettymyksiä ja syön kaikki!
"Oii! Tää oli siis niin symppisleffa, Amilia!" Huudahdan lopputekstien valahtaessa televisionnäytölle. "Joo, niin oli. Muakin meinasi alkaa itkettää pari kertaa.", Äiti myönsi. Ihana ilta taas kerran. Vaikka tämä sairaus on kamala, niin tuntuu että olen alkanut todella arvostaa aikaa perheeni kanssa. Se on tuonut minua heitä lähemmäksi, ainakin tällaisina iltoina.
* * *
5.6.2008
Aivan kamalaa tekstiä. Itkettää niin paljon, äitiäkin itkettää. Tämä aamu on ollut aivan kamala. Ollaan herätty aikaisin, että kerkiäisimme valmistelemaan kaikkea. Mutta päivän kirkkain tähti on sammunut, hän ei herännyt tänä aamuna. Hän ei kirjoita tätä viimeistä merkintää päiväkirjaansa, vaan minä rakas-sisko, Amilia. Sairaus vei hänet, rakkaan siskoni, äitini silmäterän, jonkun kauneimman päiväunen.
Tahdon näytellä tänään Julian roolin niin täydellisesti, Adelea muistaen, hänen muistoaan kunnioittaen. Haluan näyttää hänelle, etten petä lupaustani ja että jos hän vielä olisi täällä, tekisin kaikkeni hänen eteensä!
Rakastaen ja kaivaten sinua Adele,
Rakas-siskosi, Amilia ja äti! Tämä oli hänen satunsa loppu.
* * *
Valokeilat ovat tarkentaneet minuun. Seison lavan keskellä ja hymyilen. Salaa itken pieniä näkymättömiä kyyneleitä. Adele, katsothan minua nyt! Yleisö taputtaa, kaikki on huminaa, he taputtavat ja nousevat seisomaan. Olen samalla niin onnellinen ja surullinen.
Adele, katsoisin sinua niin mielelläni nyt, silmäteräni, rakas kulta-siskoni. Maailman kaunein Julia.
