Title: Haudalla haikeuden
Author: luminary
Rating: S (Epona korjasi ratingin vastaamaan Finissä käytettäviä ikärajoja.)
Genre: angst, romance
A/N: Osallistuu haasteeseen Kolme tuntia turpaan!
Haudalla haikeuden
Katselen hautaasi vaitonaisena kauempaa. Perheesi ja ystäväsi ovat kerääntyneet arkkusi ympärille, minä en heihin kuulu. Kyyneleetkin ovat jo menneet, loppuivat kai kesken, kun olivat saaneet läheisesi ihmettelemään ja kuiskimaan. Kysymykset ja naurettavat arvailut ovat nousseet keskeisimmäksi puheenaiheeksi, en jaksa välittää muiden katseista, vaikka minua ärsyttääkin se, että ketkä surevat, kiinnostaa läheisiäsi enemmän kuin sinun itsesi sureminen.
Minä suren, ja surenkin koko sydämestäni, suren sydämellä, jonka sinä silloin aikoinaan pienimuotoisesti veit. Mutta ethän sinä sitä loppujenlopuksi pitänytkään, vaikka niin olisin halunnutkin. Muttet myöskään särkenyt, ja se oli minulle kiitolisuuden arvoinen teko. Ninkuin itse sanoit, halusit päästää minut elämään oikeaa elämääni. Halusit, että koen kaiken nuoruus tallella, loukkaantumattomana, kun olin niin paljon jo saanut kestää. Vaikket sitä ikinä myöntänytkään, valehtelit minule päin naamaa, ja olen siitäkin kiitollinen. En nimittäin koskaan nuori ollutkaan, liian aikaisin oikeaan elämään tyrkätty, pakosta kämmeniini kovettumat hiertänyt.
Opetit miten läheisyys voi olla turvallista, intohimoista, lämmintä ja polttavaa. Opetit minulle paljon rakkaudesta. Se on usein väärin. Se ei koskaan ole kivutonta. Se ei ikinä kestä puhtaana, jos se sitä on koskaan ollutkaan. Se on aina tarpeen, siihen tarvitaan aina molemmat. Kukkiessaan se valaisee kuin yön kuningatar. Opetit, etten ole naiivi ja ihmisiin uskova aivan turhaan, mutta minun tulisi olla varovainen. Opetit minulle, ettei oikeasti läheisille tarvitse tehdä vastapalveluksia.
Ja mitäkö minä opetin sinulle? Ei tainnut olla enää mitään, mitä minä sinulle olisin voinut opettaa. Mutta saatoin näyttää sinulle palan minun maailmastani, palan siitä, että oli nykyisinkin jotain kaunista. Sen, että ihmismieli huijaa sinua. Miksi sinä et muka saisi kokea mitään, miksi ne numerot sinun ajokortissasi olisivat este, palava silta sinun sekä tuntemisen ja nautinnon välillä? Vedin raa'asti harmaavalkoisen varhon maailman päältä, sen jota oli silmiesi häikäisyä estämään elämäsi aikana rakentanut.
Kumpikaan meistä ei kylläkään ollut mitenkään palavasti rakastunut, sen väitäminen olisi valhetta. Olin melko varma, että silti rakastin sinua. Mutta vain melko, sillä en tiennyt tuolloin sinun jälkeesi vieläkään mitään kunnolla tai kaikkea vähän. Sanoinkin sinulle kerran, hymyillen, kuinka tulevaisuudessa olisi vaikea rakastua. Huolestuit silmiinnähden, mutta ilmeesi murtui lempeään, kuplivaan hymyyn todettuani, että naisethan perinteisesti vertaavat kumppaneitaan ensirakkauteensa, ja tästä on aika vaikea panna paremmaksi. Minua sattui ehkä enemmän kuin koskaan, kun päästit irti ja patistelit elämään elämääni. Oli varma, ettei tylsä ja jomottama kipu ikinä vaimenisi.
Mutta maan luisuessa talven kourista hitaasti ja varmasti, hämmentävät tuntemukset, joita yhteinen aikamme oli kehkeyttänyt, sulivat yhtä matkaa lumen mukana. Minä tavallaan suren sitä. Kaipaan sitä, mitä meillä on ollut, vaikkei se koskaan lumivalkoista rakkautta ollutkaan, ja vaikka siitä on jo kumminkin vuosia. Saat minut hymyilemään yhä. Luulin jättäneeni kaiken sen taakseni, mutta kannoin yhä kaikkea mitä meillä oli ollut mukanani, kantaisin, kunnes kuolisin.
Hiljalleen kaikki lähtivät, ja loivat oudoksuvia katseita minuun, hymyilevään, mutta kyynelehtivään nuoreen naiseen vanhan miehen haudalla.
