Kirjoittaja Aihe: Glee/RPF,Enkelit lentävät hämärässä//Chris/OMC//K-11  (Luettu 1328 kertaa)

Wiced fairy

  • hahmoseksuaali
  • ***
  • Viestejä: 40
  • genderqueer
    • Sateenkaarikeijun satumaailma
Fandom:Glee, RPF
Ikäraja:K-11
Paritus:Chris Colfer/Alex
Genre:Romance, Angst, twincest, songfic
Vastuuvapaus:En omista Gleetä enkä Chris Colferia, enkä saa tästä rahaa
Varoitukset:twincest, hahmon kuolema

Lojuin sängyllä ahdistuneena. Kouluvuosi oli ohi, oli kokonainen vuosi siitä, kun olin ensimmäisen kerran sitonut kaulaani kuristavan kravatin ja astellut Daltonin kiiltäviä käytäviä.

 Sinä olit vain virnistänyt ja heittänyt läppää, kaikki olivat heti pitäneet sinusta. Sellainen sinä vain olit, sopeuduit kaikkialle. Olit rento mutta et välinpitämätön, itsevarma mutta et ylimielinen, ja kaikille ystävällinen. Viihdyit, olit sitten yksin tai huomion keskipisteenä. Minä taas olin ujo ja sulkeutunut, rentouduin ainoastaan lavalla, kun tanssin tai lauloin.

Kultakurkuissa minä loistinkin, minulla oli pojaksi korkea ja melodinen ääni. Sinun äänesi oli minun täydellinen vastakohtani, syvä ja tumma, hieman käheä. Jos minun ääneni oli kuin huilun soittoa lumisateessa, sinun oli kitaran soittoa hämärässä, juuri nuotion valon ulkopuolella.

Sinä kuulostit viettelevältä ja vaaralliselta, ja näki kuinka tyttöjen sydämet alkoivat hakata, kun he kuuntelivat. Niin minunkin. Huokaisin, ei minun pitäisi tuntea sinua kohtaan näin, sinähän olit minun kaksosveljeni. Kesästä oli tulossa yhtä kidutusta, me olisimme kaksin autiossa koulussa.

 Muut oppilaat menivät vanhempiensa luokse, mutta meidän äitimme oli niin kiireinen järjestäessään New Yorkin muotiviikkoa, ettei hän ehtisi edes laittamaan meille ruokaa. Hän oli kuuluisa muotisuunnittelija ja oli antanut nimemmekin esikuviensa Cristian Louboutinin ja Alexander McQueenin mukaan.

 Oli äidin ammatista ainakin se hyvä puoli, että meillä oli aina tyylikkäitä vaatteita. En voinut olla tuijottamatta sinua nahkatakissasi, hihattomassa valkoisessa paidassasi ja tiukoissa mustissa farkuissasi. Sinulla oli samanlaiset tummanvihreät silmät kuin minullakin, silmät, jotka tuntuivat näkevän suoraan sieluun. Mutta siinä missä minun hiukseni ylsivät täydellisesti aseteltuina leukaan ja valuivat otsalta peittämään oikean silmäni, sinun lyhyet hiuksesi sojottivat aina rennosti pystyssä.

Kävelin huoneen toiselle puolelle, missä vanhan lipaston päällä oli lintuhäkki. Kaikki kuoroon liittyvät saivat samanlaisen linnun, se oli oikea Kultakurkku, ja symboloi heidän luovuuttaan ja lauluääntään.

Minun teki mieli avata häkin ovi ja päästää lintu vapaaksi, se lauloi kauniisti, mutta oli surullinen, vaikka kukaan muu ei sitä huomannutkaan. Kuinka kukaan olisi voinutkaan, eiväthän linnut osaa itkeä sen paremmin kuin nauraakaan, vain istua häkissään, nurkassa, missä niihin kiinnitetään huomiota vain kun ne laulavat.

Silloin ymmärsin, että vain laulamalla voisin kertoa tunteistani sinulle. -Alex, haluan että kuulet erään kappaleen, sanoin hermostuneena. Kohotit kulmiasi yllättyneenä, mutta seurasit minua oleskeluhuoneeseen, missä oli takka ja pehmeitä nahkasohvia.
Katsoin ikkunasta ulos, missä sade valui harmaana verhona sumentaen näkymän, ja lauloin:

   
I came across a fallen tree
I felt the branches of it looking at me
Is this the place we used to love?
Is this the place I`ve been dreaming of?


Oh simple thing, where have you gone?
I`m getting old and I need something to rely on
So tell me when you´re gonna let me in
I´m getting old and I need somewhere to begin


And if you have a minute, why don´t we go
talk about it somewhere only we know?
This could be the end of everything
So why don´t we go somewhere only we know?
Somewhere only we know?


Laulaessani tunsin kuinka kyyneleet valuivat poskillani. Sinä kävelit luokseni ja halasit lohduttavasti. -Voi Chris, olen niin pahoillani, kuiskasit särkyneellä äänellä. Tartuin kasvoihisi ja pakotin sinut katsomaan minua silmiin. -Alex, sinulla ei ole mitään syytä olla pahoillasi. Minä rakastan sinua, sanoin ja suutelin sinua niin kuin olin jo kauan halunnut.

Sinä yönä, korkealla rantakalliolla, me jätimme maailman, joka ei meitä hyväksynyt. Ja me lensimme, vaikkei meillä siipiä ollutkaan.

« Viimeksi muokattu: 17.02.2015 05:38:26 kirjoittanut Kaapo »