Kirjoittaja: putte
Ikäraja: K11
Tyylilaji: Romance, drama(?)
Fandom: Nälkäpeli
Paritus: Peeta/Katniss
En omista hahmoja, enkä myöskään lyriikoita, jotka tekstikatkelmien välissä vilahtelevat. Nämä kuuluvat Suzanne Collinsille ja Samuli Putrolle. En myöskään tienaa kirjoittamisesta, vaan ihan omaksi (ja toivottavasti muidenkin) iloksi raapustelen.
Tiivistelmä: Peeta ja Katniss ovat selvinneet jotakuinkin nuoruutensa kauhuista, ja ovat saavuttaneet elämän ehtoon, vanhuuden. Pitkähköksi venähtänyt oneshot kuvailee toisiaan palavasti rakastavien vanhusten arkea ja raottaa verhoa myös menneisyyteen.
A/N: Tämä on ensimmäinen ficci, jonka olen kirjoittanut aikoihin. Fandomikin on vaihtunut Potterista Hunger Gamesiin, joten toivottavasti otatte sen huomioon lukiessanne. Idea tällaiseen ficciin tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta, kun en ollut itse tällaisiin ennen törmännyt.
FICCI ON KIRJOITETTU SEN POHJALTA, MIHIN MATKIJANÄRHESSÄ JÄÄTIIN. Joten spoilausvaara.
Ei preeriaa, ei peltoja, ei vuortenhuippuja
on kaupunki, ja kaupungissa kaksi vanhusta
Toinen herää painajaiseen toistuvaan
ja nousee sängystä
”Kaikki hyvin, ei mitään hätää”, kuiskailen rauhoittavalla äänellä. Hän, Peeta Mellark on sängyllä puoli-istuvassa asennossa ja huohottaa. Pyyhkäisen hänen otsaltaan hikeä ja kierrän käsivarteni hänen hartioidensa ympärille, joista voi vieläkin nähdä vuosien takaisen fyysisen voimakkuuden. Vaikka aika on pyyhkinyt pois lihasten ja nopeiden liikkeiden lisäksi myös paljon kipeitä muistoja, emmekä ole puhuneet Nälkäpelistä tai kapinasta aikoihin, painajaiset vaivaavat häntä yhä. Peetan silmien ympärille vuosien aikana tiensä löytäneet uurteet korostavat katseessa valmiiksi olevaa uupumusta. Hymyilen hänelle, vaikka yön aikana kuivuneet huuleni eivät tunnu antavan periksi. Kestää hetken, että harmaahiuksinen mies ymmärtää olevansa turvassa omassa makuuhuoneessaan. Hän kysyy, kuten aina painajaisesta herättyään:
- Sinä rakastat minua, totta vai ei?
Vastaan myöntävästi ja nyökkään suupielet ylöspäin nykien sanojeni vakuudeksi. Peeta huokaisee syvään ja näen, kuinka kauhusta kiristynyt vanhan miehen vartalo herpaantuu. Hän ei ole muutamiin kuukausiin nähnyt painajaisia, joiden takia hän olisi herännyt huutaen. Muistan kuitenkin lukemattomista aiemmista kerroista kaiken, kuinka minun tulee toimia. Kuiskailla, hymyillä, vastata myöntävästi, hyväillä ja pitää kädestä. Peeta, minun rakas Peetani, joka on kärsinyt enemmän kuin vielä vuosienkaan päästä osaan kuvitella, on edelleen haurasta kuin henkäyksenohut lasi.
Sudet eivät ulvo, eikä vesi hyytävää
On puolisonsa vartalolla kaksi täkkiä
toinen oli lahja, jonka reuna repsottaa
Katse jähmettyy, kello ei
Eilen laskin, että ensitapaamisestamme Peetan kodin sikolätin tuntumassa on kulunut 65 vuotta ja kaksi kuukautta. Ensimmäisestä Nälkäpelistämme on yli 60 vuotta. Hänkin muistaa sen, mutta emme tahdo puhua siitä. Aikoinamme puhuimme Nälkäpelistä, presidentti Snow’n hirmuhallinnosta ja sen aiheuttamista kauhuista, kapinasta, Capitolin loputtomasta ahneudesta sekä kokemistamme julmuuksista paljon. Päivisin kertasimme toisillemme tapahtunutta vakavina, öisin takerruimme toisiimme itkien ja yritimme pitää itsemme ja toisemme senhetkisessä maailmassa, toistemme kanssa. Peetan vahvat käsivarret antoivat minulle turvaa painajaisten ja mieleen tulvivien takaumien runnellessa jo valmiiksi hakattua mieltäni. Järjissämme emme noina öinä pysyneet, ja lienemmekö sitä pelien jälkeen koskaan olleetkaan. Minun huuleni ja arpinen, mutta lämpöinen ihoni Peetaa vasten puolestaan muistuttivat tätä todellisuudesta ja pitivät vainopistiäisten aiheuttamat tuhot ja harhat loitolla yön pimeydessäkin.
Nykyään muistojen kertailu tuntuu ainoastaan tarkoitukselliselta itsensä kiusaamiselta, vanhojen arpien auki repimiseltä. Nälkäpeleistä ja sodasta puhumme vain sellaisena, kuin ne unissamme esiintyvät. Sovimme jo aikoja sitten, jakavamme öiset tuskamme. Niin etteivät unet saisi meistä liikaa otetta.
Kutsun tätä rakkaudeksi kahden ihmisen,
kutsun tätä elämäksi vaikka ole en
täydellistä suoritusta tehnyt minäkään
Hivuttaudun hitaasti kiinni Peetan kylkeen. Vaikka vanhuksena – sitähän me olemme – uneen vaipuminen on entistä vaikeampaa, eikä toisen ihmisen lämmin, aavistuksen verran koriseva hengitys vasten kasvoja auta asiaa, me emme ole lakanneet nukkumasta lähekkäin. Näin meillä on aina, yön pimeimpinäkin hetkinä apu lähellä, kun selkäpiitä riipivät kauhut vuosikymmenien takaa vainoavat ja saalistavat meitä.
Minä rakastan Peetaa kuin hullu. Rakastuin ja hullaannuin häneen ajan kanssa, en yhdellä silmäyksellä. Nuorena tunteeni olivat hyvin järkipohjaisia, kuten tiedetään. Silloinkin, kaikesta huolimatta tiesin, etten voisi elää ilman häntä, tietäen, ettei hän voisi hyvin. Opin ja opettelin rakastamaan häntä silloinkin, kun hän tahtomattaan vihasi minua sodan loppuvaiheilla Snow’n myrkytettyä hänen mielensä. Joskus pohdin, että ehkä hän ei olisikaan parantunut, ellen olisi opetellut rakastamaan järjettömästi, tunteella ja epätoivoisen voimakkaasti. Ellen olisi oppinut pysymään vahvana silloinkin, kun hän tärisi lattialla kuiskaillen nimeäni saalistaen, kuin verenhimoiset mutantit Capitolin alla olevissa tunneleissa.
Minua alkaa itkettää. Hän huomaa sen, ja silittää hiuksiani. Hiuksiani, jotka eivät ole enää paksut ja ruskeat, vaan harmaat, harvat ja ohuet. Peetan kädet ovat yhä vahvat, vaikka hän muuten tuntuu kuihtuvan. Proteesin pitäminen on hänelle kivuliasta, ja hän joutuu istumaan paljon. Yritän työntää ajatuksen rakkaani kärsimyksistä kauemmas, sillä ne saavat nyyhkytykseni purkaantumaan uikutuksena ja hallitsemattomina purskahduksina.
Kyyneleitä virtaa vasta alakerrassa
On hiljaisuus niin täydellisen hiljaista,
että kuiskauskin on huuto
En vaihtais’ sekuntiakaan
Vuodet ovat tehneet meistä yhtenäisiä. Nyt olemme kuin mekaanisen laitteen rattaat, jotka ovat täysin suunniteltuja toimimaan yhdessä, liikkumaan lomittain edestakaisin, ilman yhtäkään jumiutumista tai kirskahdusta. Näin emme toimineet edes Nälkäpeleissä. Tunnistamme toisistamme välittömästi turhautumisen, ikävän, sietämättömän tuskan, haikeuden ja ilon. Nuorena riitelimme huutaen, itkien ja karaten toistemme luota. Nuorinakaan emme kuitenkaan jaksaneet vihoitella toisillemme pitkään, vaan sovimme, kuten nuoret ihmiset sopivat, kiihkeästi, koko sydämestä, tulen palaessa rinnassa. Vaikka sodan kauhut olivat pakottaneet meidät kasvamaan aikuiseksi, olimme nuoria. Kun aikuisuuden tarrautuessa kiinni mieliimme ja käytökseemme, muutuimme säyseämmiksi ja raivoisat sodat välillämme muuttuivat harvemmiksi kinasteluiksi. Rakastimme toisiamme aukottomasti ja olimme toisillemme tämän maailman ainoat kiintopisteet. Kuten olemme nytkin, maatessamme sängyllä, säkkipimeässä.
En vaihtais sekuntiakaan
En nuoruutta, en vimmaisia kasvukipuja,
en jäätä, joka murtui, en kirkonkelloja
Olit puolisoni silloin,
Olet puolisoni nyt
Rauhoitun itkustani, soperran Peetalle käheäksi muuttuneella äänelläni rakastavani häntä. Hän vastaa hymähtäen ja vetää kuihtuneen ja heikon ruumiini lähemmäksi itseään. Me olemme kaksin, puolustuskyvyttöminä suurta ja kylmää maailmaa vastaan. Aivan kuten olimme ensimmäisessä pelissämme, piileskellessämme ammattilaisilta.
¬- Loppujen lopuksi emme ole tainneet muuttua paljoakaan, kuiskaan hänelle.
Peeta on hetken hiljaa.
- Emme niin. Ainoastaan sinä olet hieman vanhentunut.
Kuulen hänen hymyilevän. Alamme nauraa, ja nauramme kuten nuoret. Nauramme yön kauhut pois, nauramme toisillemme, itsellemme, ja kaikelle ympärillämme. Ja hetken, vain hetken, me olemme nuoria.
Kun väkivahva kevät puhkeaa,
ja aamu kantaa rautahaarniskaa
Kun vaja tehdään vuolukivestä,
Mä olen siinä nuorena, kuin nurmet on
Sä istut salin nurkkapöydässä
Musiikki on rytmitettyä
Minä kysyn, saanko luvan, sinä nyökkäät
Sinä nyökkäät
]
[/font][/font][/size]
