Nimi: Silmien särkynyt sininen
Kirjoittaja: shira
Fandom: Salatut elämät
Paritus: Lari/Elias
Ikäraja: K-11
Genre: Angst, romance, slash, one-shot
Vastuuvapaus: Idea, hahmot ja kaikki, minkä tunnistaa kuuluvan Salattujen elämien kirjoittajille, FremantleMedialle ja MTV3:lle on heidän. Mä vaan leikin tällä herkullisella asetelmalla.
Summary: Selityksiä voisi jatkaa loputtomiin, mutta Lari tiesi sisimmässään, ettei mikään selitys voisi korjata sitä särkynyttä ilmettä Eliaksen taivaansinisissä silmissä Larin kovettaessa jälleen kerran kasvonsa ja työntäessä tämän kovakouraisesti maahan.A/N: Mulla on kesken kaksi muutakin ficciä näistä pojista, mutta tää vaan jotenkin vaati tulla kirjoitetuksi. Ihme sinänsä, koska mä en
ikinä kirjoita angstia
Näköjään Larias saa mut kirjoittamaan mitä tahansa... Teksti pohjautuu
TÄHÄN kohtaukseen, jos joku ei tiedä mistä on kyse ja kiinnostaa. Saa mielellään jättää kommenttia, mitä tykkäsitte!
Silmien särkynyt sininenLari painoi Taalasmaiden oven huokaisten kiinni perässään ja jäi hetkeksi nojaamaan selkäänsä rappukäytävän seinää vasten, laskien mukana olleen treenikassinsa jalkojensa juureen. Iida oli taas kerran halunnut rakastella, Lari oli taas kerran joutunut kieltäytymään vedoten lukuisiin tekosyihin.
"Sori, mä oon tänään tosi väsynyt".
"Mun pitää kuitenkin lähtee ihan just kotiin".
"Mun pitää tehä vielä läksytki".
"Ei tässä nyt oikeen oo aikaa, sori kulta, mä hyvitän tän sulle". Paskaa ja vähän lisää paskaa. Samat syyt oli käytetty nyt jo niin monta kertaa, että Iida tulisi kohta epäileväiseksi - ellei ollut jo. Viime kerrasta oli kuitenkin jo viikkoja, ehkä jopa kuukausi.
Suuteleminen nyt vielä meni, siitä oli oikeastaan tullut jo rutiinia, mutta seksi oli vaikeampaa. Lari ei yksinkertaisesti pystynyt enää edes teeskentelemään haluavansa Iidaa, kiihottuvansa tämän pehmeistä, naisellisista muodoista. Ei enää, kun sulkiessaan silmänsä hän ei voinut olla ajattelematta jotakuta aivan muuta. Miten hän olisi pystynyt rakastelemaan Iidan kanssa, kun samalla ei millään voinut estää itseään ajattelemasta mitään muuta kuin Eliaksen tasaisen sileää rintakehää, vahvoja käsivarsia ja -
voi Luoja - reittä vasten painuvaa, vaativaa etumusta. Poikamaista vartaloa ja sitä, miltä se oli tuntunut hänen kosketuksensa, huuliensa alla.
Jotakin, mitä Lari ei ehkä enää ikinä saisi kokea, kaikki kiitos vain hänen omalle typeryydelleen.
Lari sulki silmänsä nostaen molemmat kätensä kasvoilleen. Milloin elämästä oli tullut näin vaikeaa? Milloin hänen hauskasta, helposta elämästään oli tullut niin hankalaa, että edes arkisimmista asioista, kuten lätkäporukan jätkien kanssa hengailusta ja läpänheitosta tai tyttöystävän kanssa seurustelusta ei meinannut selvitä?
Oikeastaan, Lari tiesi tasan tarkkaan milloin - nimittäin täsmälleen sinä hetkenä, kun Elias vitun Vikstedt oli astunut Larin kouluun, elämään ja samantien jatkuvasti ajatuksiin suostumatta lähtemään pois hetkeksikään. Elias oli ollut niin ylpeä, niin avoin, niin
julkihomo, kulkien pystypäin yrittämättä miellyttää ketään. Elias ei koskaan pyydellyt anteeksi keneltäkään itseään tai olemustaan, ja se oli Larin mielestä ollut raivostuttavaa.
Silloin asiat olivat kuitenkin olleet vielä yksinkertaisia nykytilanteeseen verrattuna. Iida, koulun kuumin muija, tyttöystävänä ja Elias pelkkä ärsyttävä kiusankappale. Missä vaiheessa Lari oli onnistunut ajautumaan tilanteeseen, jossa kaikki oli kääntynyt päälaelleen ja elämän suurin murhe tuntui olevan se, antaisiko Elias hänelle ikinä anteeksi?
"Siis mä oon luullu, et Elias joutuu tyytyy näkee pelkkii päiväunii sust... mut täähän näyttää vähän silt et jätkä on liittyny kans Tre Kronoriin."
Jannen huvittunut ääni, lätkäjätkien pilkkaavat hymyt. Homo, homo, homo, niiden katseet ivaa.
"Sitähän tää puppeli toivois. Mä oon just tekemäs selväks et mua ei jätkät pahemmin kiinnosta."Lari huokaisi uudestaan antaen käsiensä valahtaa alas kasvoiltaan. Kyllähän hän tiesi, ettei Elias voisi mitenkään ottaa hyvin sitä, miten hän oli tätä kohdellut viime perjantaina, kun he olivat melkein jääneet lätkäjengille kiinni itse teossa. He olivat käytännöllisesti katsoen halanneet, ja se oli varmasti näyttänyt erittäin epäilyttävältä, ja Janne oli alkanut taas aukoa päätään ja Lari oli mennyt paniikkiin. Ja ja ja. Selityksiä voisi jatkaa loputtomiin, mutta Lari tiesi sisimmässään, ettei mikään selitys voisi korjata sitä särkynyttä ilmettä Eliaksen taivaansinisissä silmissä Larin kovettaessa jälleen kerran kasvonsa ja työntäessä tämän kovakouraisesti maahan.
"Homostele siel vaan keskenäs."
Elias makaamassa maassa, sen järkyttynyt, surullinen, murtunut ilme. Silmien särkynyt sininen.Lari puri huultaan kelatessaan kohtausta noin miljoonatta kertaa mielessään. Hänen omat sanansa kaikuivat vieraina hänen päässään, kuin ne eivät olisi tulleet hänen omasta suustaan muutama päivä sitten, vaan joskus kauan, kauan sitten jonkun aivan muun sanomana.
"Mä haluun vaan varmistaa et mä en saa mitään rakkaudentunnustuksii tält hintiltä."
"Ei oo pelkoo. Sus ei oo mitään rakastettavaa."
Eliaksen kylmä ääni, sen kovettunut, jäinen katse. Tätä sä et enää voi korjata, sen silmät kertoo. Lari kävelee pois.Lari oli tajunnut kunnolla vasta myöhemmin samana päivänä, miten pitkälle hän oikeasti olikaan tällä kertaa mennyt - aivan liian pitkälle. Elias oli suostunut illalla tapaamiseen kahvilassa, mutta tehnyt selväksi, ettei halunnut olla enää missään tekemisissä Larin kanssa. Tummahiuksinen poika tunsi kyynelten kirvelevän silmiään.
"Mä en aio tuhlata enää sekuntiakaan ihmiseen, joka haluu elää valheessa ja kulissisuhteessa."Rapun ulko-ovi kävi, ja Lari havahtui ajatuksistaan tajuten seisovansa vieläkin Iidan oven edessä. Hän räpytteli nopeasti ylimääräisen kosteuden silmistään ja kumartui nostamaan treenikassinsa maasta, valmiina lähtemään kotia päin. Hänen suoristaessaan selkänsä nurkan takaa astui - kukas muu kuin Vikstedtin Elias.
Ilma tuntui pysähtyvän paikoilleen. Lari ei uskaltanut tehdä mitään, ei liikkua, ei edes hengittää, ja Elias näytti jähmettyneen yhtä lailla paikalleen. Pojat tuijottivat toisiaan hetken ajan sanomatta sanaakaan, ja Eliaksen silmistä saattoi sekunnin verran lukea kaikki ne tunteet, mitkä niistä olivat heijastuneet myös Larin juuri mielessään kelanneessa kohtauksessa. Järkytys, suru, pettymys.
Seuraavassa hetkessä ilme oli kuitenkin pyyhkiytynyt Eliaksen kasvoilta, niin nopeasti että Lari luuli jo keksineensä koko jutun - jättäen jälkeensä vain kylmän, uhkaavan naamion pojan kasvoille. Se ei sopinut lainkaan toisen yleensä niin pehmeille, hieman lapsellisen poikamaisille piirteille, ja Lari voi pahoin tajutessaan olevansa ainoa syy Eliaksen vihaa uhkuvalle ilmeelle.
Elias oli katsonut Laria vihaisesti aiemminkin, vieläpä tehostanut sitä sanoilla, mutta se ei ollut ollut mitään tähän verrattuna. Elias oli joskus aiemmin saattanut näyttää ärsyyntyneeltä, jopa inhoavalta, mutta tällä kertaa pojan silmistä kuvastui puhdasta vihaa. Se oli aivan liian puhdasta ollakseen pelkkää vihaa, mistä Lari saattoi aistia että kyse oli tällä kertaa myös jostain muustakin. Vaikka tiesihän hän sen muutenkin.
Poikien välinen katsekontakti tuntui jatkuvan ja jatkuvan, ja Lari tunsi pakottavaa tarvetta sanoa jotain, mitä tahansa, päästäkseen seisomasta tästä Eliaksen syyttävän katseen alta. Hän avasi suunsa, mutta ennen kuin hän ehti sanoa mitään, Elias näytti yhtäkkiä saavan liikuntakykynsä takaisin. Vaaleahiuksinen poika riisti katseensa toisen silmistä ja lähti ripeästi kävelemään kohti portaita.
"Elias!" Larin huuto kaikui rapussa kuulostaen epätoivoiselta, anelevalta, juuri siltä miltä hänestä tuntuikin. Elias ei pysähtynyt.
"Elias, anteeks! Mä en tarkottanu sitä, sä tiedät etten mä tarkottanu. Mä vaan..." Pidemmälle hän ei ehtinyt, kun Elias kääntyi kannoillaan ja vaaleahiuksisen pojan hyytävä ääni leikkasi ilmaa kuin veitsi.
"Sä vaan mitä? Sä vaan yritit suojella mainettas, niinkö? Sun vaan oli ihan pakko pahoinpidellä mua ja haukkua mut, kun sun niin kutsutut kaverit tuli paikalle? Ilmaista, kuinka ällöttävä mä oon sun mielestä... Miten sä ees eksyit nyt puhumaan tällasen hintin kanssa?"
Lari oli hetken hiljaa. "Se ei menny noin, tietenkään sä et oo ällöttävä mun mielestä. Anna anteeks, sä tiedät että mä välitän susta", tummahiuksinen katsoi pyytävästi toista poikaa, tiedostaen hyvin ettei ollut luultavasti koskaan kuulostanut niin pieneltä ja säälittävältä kuin sillä nimenomaisella hetkellä. Normaalisti hän olisi vihannut itseään sen takia, mutta nyt sillä ei kuitenkaan tuntunut olevan väliä; ainoastaan sillä, antaisiko Elias anteeksi hänelle.
"Just joo, toi on kuultu aiemminkin", Elias sylkäisi kiukkuisesti suustaan, mutta jäi yhtä kaikki paikoilleen seisomaan rappusten ensimmäiselle portaalle.
"Se on totta, usko mua. Kun ne jätkät tuli siihen, mä... mä menin paniikkiin, tein hätäratkaisun enkä todellakaan aatellu loppuun asti. Mä tiedän että tää kuulostaa vaan selittelyltä, enkä mä muutenkaan oleta että mä voisin vaan sanoilla korjata tän, mutta se on totuus. Mä... en tarkottanu sitä", Lari lopetti laimeasti, katsoen Eliasta anovasti ja ojentaen kätensä tämän kättä kohti, mutta vaaleahiuksinen poika vetäisi omansa kauemmas, kääntäen katseensa pois.
"Miksi niin sitten kävi?" Elias kuiskasi samassa ääni särkyen ja siirsi silmänsä takaisin Larin kasvoihin. Tummahiuksinen hätkähti toisen olemuksen yhtäkkistä muutosta: vihainen naamio oli sulanut kasvoilta ja jäljelle oli jäänyt vain särkynyttä tuskaa. Torjuva asento oli vaihtunut kertakaikkisen surkeaan olemukseen. Pojan silmistä kuvastui nyt vihan sijasta ainoastaan pohjatonta surua, ja helvetti, Lari ei ollut koskaan vihannut itseään niin paljon. Elias avasi taas suunsa.
"Tiedätkö sä, kuinka paljon se satuttaa kuulla sellasia sanoja sellasen ihmisen suusta, johon luottaa ja josta välittää?" Lari ei tiennyt mitä sanoa. Hän ei pystynyt irrottamaan katsettaan Eliaksen sinisistä silmistä, joissa näkyi taas sirpaleita. Ja ne sirpaleet olivat jotain kymmenen kertaa pahempaa kuin aiempi huutaminen ja viha. "Sä satutat mua, yhä uudestaan ja uudestaan, ja pahinta on ettet sä itse näytä edes tajuavan sitä."
"Mä..."
Elias huokaisi turhautuneena. "Ei, sä et ymmärrä. Ei tässä ole edes kyse viime perjantaista. Se oli vaan viimenen niitti kaikelle tälle paskalle. Mä en jaksa tätä enää." Lari puri huultaan. Elias näytti niin pieneltä, haavoittuvaiselta, niin perinpohjin loukatulta.
"Älä sano noin. Ei tässä oo pelkkää paskaa ollu, sä ite sanoit että meillä on ollu kivaa yhdessä..."
"Niin, ei tietenkään pelkästään. Mutta ihan liikaa." Elias piti tauon ja jatkoi hiljaisemmalla äänellä: "Ja joskus mä ajattelin, että tää vois olla salailun arvoista... Ehkä tää oiskin, jos sä et oikeesti oo valmis tulemaan kaapista vielä. Mutta ei sen arvosta, että sä edelleen jatkat mun satuttamista niin kuin mikään ei olis muuttunut. Sä et voi haukkua ja pahoinpidellä mua julkisesti ja sitten pyytää anteeksi ja suudella, kun me ollaan kahdestaan, se ei korvaa sitä. Mä en pysty sellaseen, etkä sä voi vaatia sitä multa."
Lari tunsi palan kurkussaan. Elias oli oikeassa, vihamiesten esittäminen julkisesti ei ratkaisisi mitään, satuttaisi vain lisää.
"Mä tiedän. Mä oon ollu idiootti", Lari sanoi viimein pitkän hiljaisuuden jälkeen. Elias oli laskenut katseensa maahan, silmäkulmassa kimmelsi jotain kosteaa. Tummahiuksisen oli pakko ojentaa kätensä uudelleen toista kohti. Tällä kertaa Elias ei vetäytynyt pois, vaan antoi Larin vetää itsensä tiukkaan halaukseen. Poski painui vasten poskea, toisen ruumiinlämpö huokui ulkovaatteidenkin läpi, eikä Lari sillä hetkellä jaksanut välittää, tulisiko joku ja näkisi heidät yhdessä.
"Mä oikeesti välitän susta. Mä en halua, että meidän välit menee, susta on tullu mulle liian tärkee", Lari kuiskasi hiljaa Eliaksen korvaan, niin hiljaa että toinen tuskin kuuli. Elias sulki silmänsä lohduttoman kaipuun hyökyessä ylitseen ja hengähti Larin poskea vasten. Tummahiuksinen hamusi huulillaan toisen herkkää ihoa ja painoi kevyen suukon tämän ohimolle.
"Saanko mä anteeks?" Lari kysyi puoliääneen, ja Elias vetäytyi tämän sylistä vakava ilme kasvoillaan, jääden vain parinkymmenen senttimetrin päähän toisen kasvoista.
"Sun on pakko tehdä päätös. Mä en voi luottaa suhun, jos sä muutat käyttäytymistäs ihan kokonaan riippuen siitä, onko meidän ympärillä ihmisiä."
Lari huokaisi ja nyökkäsi ymmärtäen, mitä Elias tarkoitti päätöksen tekemisellä. Elias katsoi tummahiuksista poikaa syvälle silmiin, antaen katseensa pudota hetkeksi toisen huulille.
"Mä meen nyt", Elias sanoi nostaen katseensa takaisin Larin silmiin. "Moikka."
"Moi", Lari sanoi hiljaa, pohtien kuumeisesti uskaltaisiko vetää toisen vielä uudestaan halaukseen osoittaakseen, että oli tosissaan. Elias hymyili pienesti ja kumartui lähemmäs, painaen suukon Larin suupieleen. Sitten vaaleahiuksinen kääntyi kannoillaan ja nousi rappuset ylös kääntymättä enää katsomaan taakseen, tuntien samalla koko ajan toisen katseen itsessään.
Lari jäi seisomaan hiljaa paikalleen Eliaksen kääntyessä nurkan taakse ja kadotessa näköpiiristä.
"Sun on pakko tehdä päätös", oli Elias sanonut, ja oikeassahan poika oli. Vaaleahiuksisen ominaistuoksu leijui edelleen kevyesti ilmassa Larin ympärillä, ja sillä hetkellä hän tajusi, mikä oli ainoa oikea päätös tässä tilanteessa. Hänen olisi viimein oltava rehellinen itselleen, Eliakselle ja jos tarve vaati, koko maailmalle. Hän tiesi, kenestä ei aikonut päästää irti.
Iida olisi jätettävä, sen hän tajusi vihdoin.
Eikä hän ei enää koskaan halunnut satuttaa Eliasta, ei enää koskaan haluaisi särkeä toista. Sitä oli koettu jo ihan tarpeeksi.
