PotC: Tuulentuivertamat | S | Jack/Elizabeth

[yami]

[Uudet ikärajat huomioitu 2.11.-14]

Ficin nimi: Tuulentuivertamat
Kirjoittaja: yami
Beta: Ei ole
Fandom: PotC
Genre: oneshot, het, hurt/comfort, romance
Ikäraja: S
Paritus: Sparrabeth (Jack/Elizabeth)
Yhteenveto: ”Me kohtasimme kannella. Puhuimme. Lopulta istuimme hytissäni hiljaisten lauseiden humistessa korvissamme.” Ficci sijoittuu kutakuinkin DMC:n ja AWE:n väliin.
Disclaimer: Kaikki, jonka lukija tunnistaa Disneyn Pirates of the Caribbean -leffasarjaksi tai sen muiksi tuotteiksi, on tekijöidensä. Muu on ficin kirjoittajan, joka kirjoittaa tuotoksen omaksi ilokseen ilman taloudellista hyötyä.
A/N: Ficci on saanut inspiraationsa osaksi upouudesta Jenna Bågebergin esittämästä tangosta Salaisuus, jonka sanoja on pätkittäin ficin alussa ja lopussa sekä itse tekstissä. Kappale löytyy toistaiseksi ja ikävä kyllä vain Spotifystä. Ficci ei kuitenkaan ole varsinaisesti songfic. Ficci sijoittui toiseksi Mustan Helmen ficcikilpailussa alkusyksystä 2012.

Tuulentuivertamat

Jack’s PoV


et ole minun
kuin hetken vaan
oon sun maailmalle velkaa
se käy sua kutsumaan
mutta ennen kuin menet
sulle kerron sen
olet kaunein
kaunein
olet kaunein


Sinun hiuksesi ovat sellaiset. Ilmavirta on suudellut ne sileiksi, suolainen merivesi on tehnyt niihin karhean tunnun, ja puuskat ovat kieritelleet ja puhallelleet ne sellaisille takuille, jotka avataan vasta hiukan ennen levolle käymistä. Aurinko on päällystänyt hiuksesi kullalla ja maalannut ihosi pronssilla. Kuu on sytyttänyt kiihkeisiin silmiisi sen tietyn katseen.

Olet kaunis.
Olet haaveideni helmi.
Olet suurin salaisuuteni.

Muistan ne muutamat eriskummalliset yöt, jolloin me kaksi olimme samaan aikaan valveilla muiden nukkuessa tietämättöminä. Ehkä eriskummallinen on väärä sana kuvaamaan niitä öitä, koska ne olivat kuunvaloisina tunteinaan niin rauhallisia kaiken rauhattomuuden keskellä.

Me kohtasimme kannella. Puhuimme. Lopulta istuimme hytissäni hiljaisten lauseiden humistessa korvissamme.

Olen levoton sielu, mutta niinä päivinä tunsin, kuinka kehoani revittiin kohti kiirastulta ja lopullista tuomiota. Kuka tahansa olisi ollut levoton, jotkut vieläpä kuvottavan ahdistuneita ja toimintakyvyttömiä. Minä olin vain rauhaton ja tiedän, että se oli osin sinun ansiotasi.

Salaiset hetket kanssasi saivat minut tajuamaan, että olit muuttunut. Olit vihdoin vapauttanut liekkisi – olin nähnyt tulesi jo ensimmäisellä tapaamisellamme. Se tekikin minun kannaltani niistä öistä vaarallisia omalla kiehtovan lumoavalla tavallaan. Ne yöt saivat minut janoamaan sinua kipeästi.

Minä olin kuitenkin merkitty mies.

Tavallisesti en olisi piitannut vasemman nimettömän kullasta. Ehkä minäkin olin muuttunut tavallani. Toimin epänormaalisti vain sinun kohdallasi.

Päätin pysyä vaiti sydämeni syvimmistä mietteistä; niistä, jotka koskivat sinua, vaikka muutoin puhuimme itsistämme kaiken, jonka vain jaksoimme ja ehdimme kuunnella.

Kärsin univelasta, mutta minua ei nukuttanut hetken höyhtyvääkään. Minä elin. Tartuin siihen kiinni niin tiukasti kuin kykenin.

Viimeinen yö tuli aivan liian nopeasti, sen tiesimme molemmat. Käytettävissäni olleet sanat loppuivat, ja kirosin katkerasti sitä, etten ollut valinnut sanojani tarkemmin ja säästeliäämmin. Olisin halunnut sanoa niin paljon.

Elämä on omituinen lahja; niin paljon ja kuitenkin niin vähän. Pitäisi ottaa päivistään irti kaikki mahdollinen, koska loppu voi tulla jo seuraavana päivänä täysin varoittamatta. Kaiken kiihkeyden ja kiireellisyyden keskellä pitäisi osata myös rauhoittua ja pitää silmänsä auki kirkkaina ja tutkivina, sillä kaikki aarteet eivät kimalla. Kuinkakohan monen aarteen ohitse olen kävellyt silmät ummessa?

Minun tarkoituksenani ei ole koskaan ollut pakottaa sinua mihinkään. Olen pahoillani siitä, jos olen koskaan loukannut peruuttamattomasti sinua pari askelta harhaan johtavilla sanoillani.

Se on kuitenkin pelin henki. Meidän ei tarvitse pitää siitä. (Tosin olisin valehtelija, jos väittäisin, etten ole koskaan nauttinut nappuloiden hienovaraisesta siirtelystä.)

Viimeisenä yönä tein ehkä kohtalokkaan virheen, mutta sitä minä en suostu katumaan. Nukahdit puolivahingossa vuoteelleni. Olimme hiljenneet toviksi antaaksemme ajatuksillemme tilaa itää ja kehittyä.

Katselin sinua. Olit kaunis. Olet kaunis. Tietämättäsi suurin salaisuuteni.

Aikaa kului, ja uneksin sellaisista asioista ja päivistä, joita en koskaan tulisi saamaan ja elämään. Minä olin valinnut tieni jo kauan ennen tuota hetkeä, ja sen myötä tietyt polut oli piilotettu minulta. En koskaan tulisi tuntemaan niitä, mikä aiheutti löytöretkeilijänsielussani joskus läpitunkevaa ikävää löytymättä ja kokematta jäänyttä elämää kohtaan. Mutta sellaista elämä kuitenkin on. Kohtalokkaan sattumanvaraista. Seurausta seurausten perään.

Hengitit rauhallisesti suloisen haavoittuvaisena. Mielihalu täytti kehoni, ja epäröin vain hetken toteuttaa sitä. Kosketin sinua – varovasti ja huolella. Sipaisin poskeani ja silitin hiuksiasi – silloin sain tietää, miltä ne tuntuvat. Siltä.

Havahduit hereille ja säikähdit. Sinä lähdit tuohtuneena ja pelästyneenä, etkä tullut enää takaisin.

(Kuinka olisitkaan voinut, kun seuraavana päivänä kovin moni asia sai päätöksensä? Ehkä onkin enemmäkin kyse siitä, että olisitko tullut, jos se olisi ollut mahdollista eikä kaikki olisikaan muuttunut niin murskaavan pysyvällä tavalla.)

Sydämeni musertui, kun et enää halunnut päivällä puhua minulle samalla tavalla kuin öisin. Nyt vain vilkuilit minua arasti ja puhelit yhtä kevyesti kuin päivisin tapasimme, kun aivan liian monet korvat olivat kuulemassa sanailuamme.

Mutta minun oli ja on liian vaikea katua. Ehkä yksi kosketus oli öidemme pilaamisen arvoista – tiesinhän minä jo, etteivät yhteiset yömme kestäisi loputtomasti.

Ja se suudelma. Täydellinen. Täydellinen, lumoavan ihmeellinen, vaikka olitkin ujuttanut siihen petoksen mustanpuhuvaa myrkkyä.

Ehkä se oli sinun tapasi kertoa minulle tunteistasi viimeisellä hetkellä. Ehkä se kertoi meistä kahdesta, siitä, millaisia olemme.

Minä räjähdin sirpaleiksi kuin puu kohdatessaan tykinkuulan murskaavan voiman. Muurini murtuivat, olin vaatteeton ja tahdoton ja sinun hallittavissasi. Minä kuolin sinun tähtesi, sinun tahtosi mukaisesti, vaikka janosin elämää enemmän kuin kukaan. Hyppäsin tuntemattomaan rotkoon, mutta en suostunut pelkäämään. Se olisi ollut sitä tietynlaista heikkoutta, jota niin kovasti vierastan.

Aavikolla ajattelin paljon meitä kahta, sillä olin kykenemätön auttamaan itseäni. Polttavan auringon ja hiekan kuivatessa kieleni tahmeaksi raikastavan tuulen puuttuessa ymmärsin yhtäkkiä, mikä meissä kahdessa oli yhteistä. Juuri se yhteinen meidät myös erotti, koska emme voineet taistella sitä vastaan – muutoin olisimme tappaneet toisemme ja itsemme.

Se oli se, mitä me molemmat olemme, emmekä vain yritä olla. Vasta sen puuttuessa ymmärsin, miksi toimimme niin kuin toimimme.

Me voisimme rakastaa toisiamme siitä huolimatta. Minä rakastan, jollain erityisen pakahduttavalla tavalla. Sinä teet minut tuntemattomalla tavalla heikoksi – sen vuoksi sinä oletkin salaisuuteni. Heijastus haaveista, joita en voi luontoni vuoksi toteuttaa, ellen muutu varjoksi itsestäni. Silloin kukaan ei olisi onnellinen. Nyt sisimmässäni asuu vain ajoittainen kaipuu muualle ja kauas maailman meristä.

Meille kahdelle on olemassa sana. Meille.

Sinun hiuksesi ovat sellaiset – tuuli rakastaa niitä.

Sinä olet sellainen – rauhaton samalla tapaa kuin minäkin ja maailman jumalat.

Musta Helmi on sellainen – vapaa vain, jos saa tuulta kulkeakseen.

Minä olen sellainen – eksyksissä ja kartalla yhtäaikaisesti. Olemassa. Isoilla kirjaimilla ja suurilla tunteilla.

Me olemme sellaisia. Sieluissamme riehuu kesytön tuuli, joka ei halua tulla vangituksi.

Musta Helmi, minä ja sinä elämme siitä. Emme voi elää, jos ei tuule. Tarvitsemme ilman henkäilyjä ja kirouksia, jotta voimme luovia vastatuuleen tai purjehtia purjeet täysinä myötäiseen sydämemme riemua täynnä.

Elizabeth, se, mitä me olemme...

Emme voi elää ilman tuulta, vaikka se riepotteleekin meitä itsepäisesti ja ailahtelevaisesti. Vaikka se erottaisikin meidät rakkaistamme.

Me rakastamme viimaa, puhuria, henkäystä, miksi ikinä haluammekin sitä kutsua.

Ja vaikka rakastaisinkin sinua, vaikka sanani meidät kipeästi veisivätkin erilleen, joudun tämän sinulle lausumaan; minä rakastan tuulta sinuakin enemmän.

Se on meidän nimemme.
Se, mitä olemme.
Me, ja meidän maailmamme.

Me olemme tuulentuivertamat.


olet hiljainen laulu,
joka lehdissä soi
ken tuulen kieltä tuntee,
sen kaukaa kuulla voi

[Odo]

Hei taas. Luettuani STOP -ficcisi päätin lukea perään lisääkin matalan ikärajan Jakc/Elizabethiä. Tässä tekstissä oli paljon yksinkertaista kuvailua, tuulesta, joka sopii hyvin kummallekin hahmolle. Tykkäsin myös nimestä todella paljon. Se oli hyvä loppu tekstille, mutta samalla myös toimiva otsikkona.

Oikeastaan teema ja kuvailut sopivat todella hyvin hahmoihin, vaikka välillä lukiessani tuntui kuin unohtaisin kertojan olevan Jack. En osaa sanoa, mikä sana kuvailisi parhaiten sitä, mikä tekstistä teki vähemmän jackmäisen, mutta jotain siitä puuttui. Mainitsin toisessa kommentissani, että osasit hyvin tuoda esille sopivia ajatuksia, joita ei elokuvissa kerrottu. Tässä ne ajatukset olivat ehkä liian kauniita ja pehmeitä, jonka vuoksi Jack ei enää tuntunut itseltään. Kerronta Elizabethistä ja Jackistä vapaana miehenä kuitenkin sopivat canoniin - ei siinä mitään, vain kerronnan tyyli ei ollut sellainen joka sopisi minun mielestäni Jackin ajatteluksi tai hänen suuhunsa.

Tykkäsin kuitenkin tekstistä todella paljon. Itse teksti, lauseet ja sanavalinnat olivat hyviä. Teksti oli myös sujuvaa luettavaa, enkä huomannut yhtään kirjoitusvirhettäkään.  Tarinallisestikin siitä, kuinka kaikki alkoi ja päättyi oli mielestäni keksitty hyvin ja mukana oli monenlaisia tunteita; surullisia ja vähän iloisiakin. Tunteet vaihtelivat mukavasti sekoittamatta lukijaa; välillä kaivattiin elämää, välillä taas nautittin siitä kaikinpuolin. Se oli niitä asioita, jotka kertovat minusta Jackistä hyvin, kuten monet muutkin asiat. Ne kertoivat Jackistä hyvin ja hahmolle uskollisesti, vaikkei kerronta sopinutkaan Jackin itsensä kertomaksi - jos ymmärrät, mitä yritän näin sekavasti selittää? Kiitokset nyt tästä ja palaillaan taas! :>

[yami]

Kiitos kommentistasi!

Tavallaan ymmärrän tuon "teksti kuvaa Jackia hyvin, mutta sanat eivät sovi hänen suuhunsa" -ongelman, sillä en itsekään ole erityisen tyytyväinen tietyissä osin ficciä. Jacin olemus tuntui vähän kirjoittaessa lipeävän käsistä, mutta kiire ja ficcikilpailun deadline vauhdittivat tämän valmistumista, vaikka en välttämättä olisi sitä muutoin niin nopealla aikataululla julkaissut. Miekkonen kun ei välttämättä pehmoile näin läpinäkyvästi, vaikka hän kertomansa mukaisesti saattaisi ajatellakin.

Mahtavaa, kun huomasit tuon elämän kaipaamisen - juurikin se kohta on minusta parhaimpia tässä ficissä.