Tekijä: Haruka
Otsikko: Kaipauksesta ja kyynelistä
Fandom: Tactics
Genre: Angst, romance, het, slash
Paritus: Harukan eli Haruka/ Kantarou, mainintana Haruka/ Yuri
Ikäraja: K-11
Varoitukset: Mainintana hahmon kuolema ja miesten välistä rakkautta
Vastuunvapaus: Sakura Kinoshita ja Kazuko Higashiyama omistavat itse luomansa hahmot ja maailman, jossa he elävät, minä vain leikin heillä enkä saa tästä minkäänlaista rahallista korvausta.
Haasteet: Albumihaaste #3 (11. Sininen kukka)
A/N: Jälleen kerran palasin lempifandomini Tacticsin pariin ja päätin kirjoittaa hahmoista uuden, hieman lyhyemmän tekstin, joka osallistuu Albumihaasteeseen valitsemani albumin päätöskappaleella ”Sininen kukka”. Kyseinen kappale soveltuu haikean teemansa vuoksi näille hahmoille kuin nenä päähän. Lyriikat löytyvät tuolta tekstin lopusta.
Jos joku lukee tätä, olisi kiva kuulla kommenttia.
Mustahiuksinen mies puristi vakavana toisessa kädessään pientä, punaista amulettia kulkiessaan läpi suuren sairaalan pihan. Hän käveli suoraan sairaalan ovesta sisään, nyökkäsi lyhyesti vastaanotossa istuvalle hoitajalle ja jatkoi matkaansa eteenpäin, kunnes oli kiivennyt rappuset ylös toiseen kerrokseen ja löytänyt oikean huoneen. Mies koputti oveen varovasti, vaikka tiesi, ettei se olisi lukossa. Hetken hiljaisuuden jälkeen hän painoi ovenkahvan varovasti alas, avasi oven ja astui huoneeseen katsellen ympäriinsä mustilla, kapeilla silmillään.
Huoneessa olevassa vuoteessa istui puoli-istuvassa asennossa nuori, tummahiuksinen tyttö. Tyttö oli kääntänyt katseensa ikkunaan, mutta hänen silmänsä olivat sokeat havaitsemaan mitään. Mies hipaisi takkinsa taskuun pudottamaansa amulettia uudemman kerran ennen kuin istuutui sängyn jalkopäähän ja asetti varovasti kätensä tytön hartioille. Tyttö värähti tuntiessaan kosketuksen ja käänsi katseensa ikkunasta mieheen.
”Haruka?” tyttö kysyi hiljaa, epävarmasti. Hän luuli näkevänsä harhoja, että oli katsonut huoneessaan olevaan peiliin ja nähnyt miehen siellä, hauraana, mustat hiukset piirtyen vasten kasvoja, mutta kuitenkin.
”Niin. Minä se olen, Yuri”, mies vastasi toivoen, että tyttö muistaisi, kuka hän oli. Muistaisi, miten tämä oli suudellut kevyesti hänen poskeaan eräänä iltana, miten hän oli rakastanut tyttöä, vaikka olikin erilainen kuin tämä. Ja miten hänelle oli jäänyt ikävä tyttöä, kun tämä oli joutunut sairaalaan menetettyään muistinsa, muistot, joita oli kantanut hänestä sydämessään. Mutta Haruka tunsi tietyllä tapaa myös helpotusta siitä, että Yuri oli unohtanut osan muistoistaan, koska tyttö oli saanut kärsiä viattomuutensa vuoksi.
Tyttö huokasi kevyesti sulkien silmänsä, nojasi päätään Harukan olkapäähän. Hiljaisuus ympäröi heidät useaksi tunniksi, se rikkoontui vasta, kun Haruka nousi sängyltä ja lähti kävelemään ovelle. Hän sulki oven perässään yhtä hiljaa, kuin oli avannut sen tullessaan ja sulki hetkeksi silmänsä surullisena. Hän ei tiennyt, kuinka kauan Yuri joutuisi vielä olemaan sairaalassa ja pääsisikö tämä enää pois. Yhdestä asiasta hän oli kumminkin varma: Yurin henki ei ollut läsnä enää tässä maailmassa vaan haihtunut tuulen mukana jonnekin, ehkä Tyynen Valtameren loppumattomaan pohjaan ja vietellyt Harukan sielun mukanaan.
Sairaalan pihalle päästyään Haruka levitti mustat siipensä ja lensi kotiinsa. Kaksikerroksisen talon pihalla seisoi punertavahiuksinen, punaiseen kimonoon pukeutunut tyttö luuta kädessään. Välillä tytön punertavien hiusten joukosta pomppasi esiin kaksi ketunkorvaa, sillä tyttö ei ollut tavallinen ihminen. Tyttö kohotti katseensa maassa olevista lehdistä huomatessaan Harukan.
”Missä Kantarou on, Youko?” Haruka kysyi tytöltä.
”Sisällä. Taitaa taas nukkua, mokomakin laiskuri”, Youko puuskahti kysyen, jaksaisiko Haruka kenties auttaa häntä kotiaskareissa. Haruka kieltäytyi kohteliaasti. Hän sujautti toisen kätensä taas takkinsa taskuun hipaisemaan amulettia, jonka oli saanut Yurilta sinä iltana, kun Yuri oli suudellut häntä.
Haruka löysi isäntänsä Kantaroun työhuoneestaan torkkumasta. Hän nojasi hetken oven pieleen katsellen isäntänsä valkoista kimonoa, punaisia housuja, joita tämä käytti sen kanssa, hopeanharmaita hiuksia, jotka olivat päältä hieman pörrössä ja joita hänen teki mieli käydä pörröttämässä vielä lisää. Hän ei tiennyt, miten kauan hän oli seissyt siinä katselemassa Kantarouta, kun tämä yllättäen päästi unisen äänen, nosti päätään pöytänsä äärestä ja kääntyi katsomaan Harukaa silmiään hieroen.
”Paljonko kello on?” oli Kantaroun ensimmäinen kysymys.
Haruka hymähti vastaukseksi ja kohautti harteitaan, sillä hänellä ei ollut käsitystä ajan kulumisesta samalla tavalla kuin kuolevaisilla. Kantaroun seuraava kysymys tuli yllättäen, vaikka hän oli ehkä tietyllä tapaa osannut odottaa sitä:
”Kävitkö taas katsomassa häntä?”
”Miksi minun pitäisi vastata sinulle tekemisistäni, Kantarou?” hän ärähti, mutta vaikeni, kun Kantarou vastasi:
”Koska olen isäntäsi ja antanut sinulle nimen, kun vapautin sinut, Haruka”.
He olivat hetken hiljaa ja katselivat toisiaan: Haruka turhautuneena omaan olemiseensa, siihen, mitä heille oli viimeisen viikon aikana tapahtunut, mutta myös surullisena, Kantarou hieman huolestuneena rikkoen sitten hiljaisuuden kysymällä mustahiuksiselta:
”Miten Yuri voi?”
”Ei muutosta. Jos hän kuolee, se on minun syytäni”… Haruka vastasi surumielisenä.
”Tyttöparka”, Kantaroukin lopulta huokasi. Haruka vaistosi, että tätä kadutti se, ettei tämä ollut pystynyt pelastamaan heitä molempia heidän vihollisiltaan, joista yksi oli kasvattanut Yurin omana lapsenaan.
”Jos niin käy, tahdotko minun auttavan hautajaisjärjestelyissä?” Kantarou kysyi sitten ystävältään.
”Se on vähintä, mitä voimme tehdä”, Haruka vastasi yrittäen tehdä lähtöä, mutta Kantarou ei päästänyt häntä menemään vaan tuli hänen luokseen ja kietoi kätensä hänen ympärilleen.
”Kantarou?” Haruka kysyi ihmeissään isännältään, joka käänsi punaiset silmänsä häneen. Hopeahiuksinen, pienikokoinen mies pyyhkäisi silmäkulmaansa kuin siellä olisi roska koskettaen sitten mustahiuksisen kasvoja hellästi ja sanoi:
”Jäätkö yöksi sisään?”
”Jos haluat, niin jään, mutta en voi taata, että nukun”, Haruka vastasi.
”Ei sinun tarvitse nukkua, riittää, että saan sinut viereeni, että saan tuntea sinun lämpimän ihosi vasten omaani”, Kantarou sanoi hiljaa.
”Kantarou. Youkait eivät rakastu ihmisiin”, Haruka muistutti isäntäänsä.
”Mutta minä rakastan ja kunnioitan sinua, Haruka, vaikka en saisi”, Kantarou keskeytti mustahiuksisen.
Sinä yönä Haruka makasi Kantaroun vieressä kuunnellen tämän rauhallista hengitystä miettien samalla Yuria ja Kantaroun aiemmin sanomia sanoja. Oliko hän antanut viimein periksi tunteilleen ja oliko hän haihtumassa pois ennen aikojaan niin kuin läheisimmät ihmiset hänen elämässään? Hänen kätensä löysi takkinsa taskusta Yurin antaman amuletin, jota hän tunnusteli varovasti mustan, samettisen kankaan läpi, sitten hän juoksutti samaa kättään hetken Kantaroun hopeisissa hiuksissa, tunsi niiden kevyen laventelintuoksun ja painoi huulensa hellästi isäntänsä huulille välittämättä ajatuksistaan.
***
Olavi Uusivirta -Sininen Kukka
Kuin outo huntu päälle
laskeutunut ois.
Ennen aikoijainko nyt haihdun pois
niin kuin sinäkin?
Niin kuin sinäkin.
Taas kutsu kaikuu
yli tummien metsien,
sydämeni kotia etsien
niin se mut saa
hämärän kujia kulkemaan.
Mua miksi tervehtävät tiet ja tuot
tutummin?
Täällä vaelsinko jo aiemmin?
Harhojako näin vai
sinutko hauraana peilissäin?
On syvä henkesi kuin
valtameri loppumaton,
sinne virta vietellyt syömmeni on.
Laivat ne käy, seireenit unien hiljentäy.
Kuin outo huntu päälle laskeutunut ois.
Ennen aikojainko nyt haihdun pois,
niin kuin sinäkin?
Niin kuin sinäkin.
