Tekijä: Haruka
Otsikko: “This used to be my playground”
Genre: Drama, angst, songfic
Päähenkilö: Elina
Ikäraja: S
Vastuunvapaus: En omista Madonnan biisiä, jolta kyseinen teksti lainaa otsikkonsa ja jota tässä lainaan. Kaikki muu on omaani.
Yhteenveto: Elina on käymässä Nurmijärvellä, lapsuutensa kotikunnassa ja muistelee lapsuuttaan.
A/N: Muistelin lapsuuttani, jolloin vietin välillä aikaa isovanhempieni luona ja katselin MTV:tä, josta kyseinen Madonnan biisi tuli siihen aikaan ainakin pari kertaa päivässä ja lauloin mukana, vaikka en silloin osannutkaan englantia. Ja muisto siitä sai minut kirjoittamaan tällaisen lyhyen ficletin Elinan menneisyydestä. Elina on tuttu myös toisesta ficletistäni ”Ikuinen liekki”.
Teksti osallistuu sekä ficlet300 – että Palapeli – haasteisiin sanalla ”Maa”. Ja olisi kiva kuulla kommenttia, jos luette tätä.
”This used to be my playground,
This used to be my childhood dream.
This used to be a place I ran to”…
Seison vanhan, hiljaisen ja hylätyn leikkikentän edessä. Katselen sen kuluneita rengaskeinuja, joissa minulla oli tapana istua kuluttamassa aikaa ja näen, miten hiekka niiden alla on kulunut kenkien pohjien painosta. Muistan onnelliset kesät lapsuudestani, jolloin asuin vielä täällä ja minulla oli tapana koulupäivieni jälkeen tulla tänne viettämään aikaa, katselemaan, miten minua isommat lapset vaelsivat leikkikentän poikki toisinaan ja joskus kiersivät sen vain mahdollisimman nopeasti. Muistan, miten karhealta hiekka tuntui paljaissa lapsenjaloissa, miten pehmeää ja viileää nurmikko oli, kun siirryin hiekalta kävelemään ja seisomaan sille.
”Why did it have to end?
And why do they always say:
“Don’t look back.
Keep your head held high.
Don’t ask them why
Because life is short
And before you know you’re feeling old
And your heart is breaking”…
Ollessani 9-vuotias olisin halunnut monesti kysyä vanhemmiltani, miksi meidän piti muuttaa pois Nurmijärveltä, Rajamäen kunnasta, jossa olin elänyt syntymästäni asti. Miksi minun piti sopeutua elämään Helsingissä, suurkaupungissa, jossa kaikki oli tällaiselle pikkukaupungissa varttuneelle tytölle niin erilaista silloin.
”But I wish that you
Were here with me…
I can see your face
In our secret place
You’re not just a memory”…
Lapsuudessani muistan, miten eräs minua vanhempi, hieman pidempi, ruskeahiuksinen poika tuijotti minua intensiivisesti siniharmailla silmillään, välillä poika tuijotti taivaalle, sen valkoisiin, pehmeiltä näyttäviin pilviin ja välillä hän katsoi kuluneita lenkkareitaan, joissa oli likaiset nauhat, jotka repsottivat auki. Vaistosin joka kerta hänen katseensa, myös silloin, kun en saanut suoraa katsekontaktia häneen. Vanhemmiten, muutettuani ja tutustuttuani uusiin ihmisiin, sain selville, että kyseinen poika oli Heikki, joka oli viettänyt lapsuutensa samalla paikkakunnalla kuin minä, tosin eri suunnalla. Heikki oli käynyt koulua lähellä leikkikenttää ja hän oli kertonut, kuinka häntä oli toisinaan hävettänyt tulla leikkikentälle, koska hän oli pelännyt kavereittensa nauravan ja tönivän tätä.
”I wish you were standing here with me”…
Istun varovasti toiseen rengaskeinuun. Minulla on hetki aikaa haaveilla ja katsella auringonlaskua, joka värjää taivaanrannan upeilla väreillään ennen kuin lähden suuntaamaan kulkuni kohti bussipysäkkiä. Lapsuuteni on jäänyt taakse, mutta jotain siitä on jäänyt kuitenkin minulle: ne muistot tästä leikkikentästä ja Heikistä.
