TITLE: Tule lähemmäs
AUTHOR: paperisiipi
BETA: Eräs ystäväni.
RATING: K-11
PAIRING: Selviää kun luet.
GENRE: Slash, romance, one-shot.
WARNINGS: Kahden miehen välistä rakkautta.
DISCLAIMER: Kaikki on minun.
SUMMARY: "Minä olen enkeli."
A/N: Tämä on ollut pitkään valmiina ja olen muokannut ja hionut ja viilannut ja nyt luulisin, että se on vihdoin julkaisukunnossa.
Tule lähemmäs, älä pelkää minua. Kuiskaus kaikuu tyhjässä huoneessa kuulostaen huutoakin kovemmalta. Sinä hiivit varovaisin askelin kohti minua, tarkkailet tummilla silmilläsi kuin arvioiden, olenko vihollinen. Jalkasi liikkuvat ääntäkään päästämättä, pehmeästi vasten olkien peittämää lattiaa. Katson sinua silmiin. Silmäsi ovat tummat kuin keskiyön tähdetön taivas ja täynnä sitä kauhua, jota metsästäjä näkee riistaeläinten silmissä hetkenä, jona ne tajuavat elämänsä olevan ohi. Sinun silmissäsi on sitä samaa kuolemanpelkoa ja sulatan jäänsiniset silmäni mahdollisimman lämpimiksi. En minä tahdo sinulle pahaa. Mutta sinä väriset, kaikki lihaksesi ovat jännittyneenä kuin peuralla, joka tietää joutuvansa pian juoksemaan kilpaa kuoleman kanssa. Kuiskaan uudestaan. Tule lähemmäs, älä pelkää minua. Korvasi tuntuvat höristyvän ja silmäsi välähtävät suuntaani. Katonrajassa olevasta pienestä ikkunasta tulviva ilta-aurinko piirtää tummien hiuksiesi päälle sädekehän ja olet kuin taivaasta maahan langennut enkeli. Katson sinua tarkasti ja kykenen miltei näkemään paperinohuet, sateenkaarenväriset siivet selässäsi. Kaunis kuin enkeli. Miksi pelkäät, mitä sinulle on tapahtunut, kaunokainen?
"Ethän tee pahaa minulle?" kysyt ääni täynnä samaa kuolemanpelkoa ja pakokauhua, kuin silmäsikin. Äänesi on tuskin kuiskausta kuuluvampi ja silti erotan jokaisen tavun selvästi. Varovaisesti pudistan päätäni, tietäen jokaisen virheliikkeen voivan herättää sinun pelastumisviettisi. Katsot minua varoen silmiin, kuin punniten onko sanoihini uskomista. Lopulta näytät tehneen päätöksen, huokaiset, lihaksesi rentoutuvat ja annat jalkapohjiesi painua vasten lattiaa. Yhä varoen kävelet luokseni, epävarmana jäät seisomaan aivan eteeni. Kosketan varoen paljaassa rintakehässäsi olevaa haavaa. Iho sormieni alla tuntuu kylmältä kuin marmori. Kavahdat kosketustani ja hyppäät kymmeniä senttejä taaksepäin.
"Anteeksi", kuiskaan hiljaa, laskien käteni takaisin viereeni. Epäluulo silmissäsi pehmenee hieman ja uskaltaudut takaisin lähelleni. Katselet minua silmiin ja minuun sattuu, kun näen kaiken sen tuskan vihreistä silmistäsi. Jälleen huomaan ajattelevani samaa, kuin aiemmin: mitä sinulle on tapahtunut? Katselen sinua tarkasti. Sinulla ei ole päälläsi paitaa ja erotan selkeästi rintakehäsi tumman haavan vasten vaaleaa ihoasi . Myös käsivarsissasi on verinaarmuja ja pitkä, tumma tukkasi laskeutuu takkuisena pehkona kehystämään siroja, kauniita kasvojasi, jotka kuitenkin tällä hetkellä ovat mullan likaamat.
"Mitä teet täällä?" kysyn hiljaa, pehmeällä äänellä. Yritän äänelläni viestiä, etten ole vihainen, vaikka löysinkin tuntemattoman nuorukaisen tallini tyhjästä pilttuusta. Lasket katseesi maahan kuin häpeillen ja poskesi punertuvat hennosti. Näen epävarmuuden silmissäsi. Varovasti vien käteni leukasi alle ja kohotan kasvosi omiani kohti.
"Mitä teet täällä?" toistan kysmykseni. Punastut uudestaan. Sipaisen poskeasi, edelleen ihmetellen ihosi kylmyyttä ja hymyilen rohkaisevasti.
"Minä.. Et sinä kuitenkaan ymmärtäisi", kuiskaat hiljaa, ääni vain hieman värähtäen, laskien kuitenkin katseesi maahan. Sipaisen kylmää poskeasi uudestaan varoen, kuin olisit henkäyksenohutta lasia.
"Et voi tietää, jos et yritä", sanon hiljaisella äänellä suoraan korvaasi. Vartalosi värähtää ja nielaiset. Sanot vain kaksi sanaa, jotka saavat minut hämilleni ja kummastuneeksi.
"Uskotko enkeleihin?" Katson sinua ihmeissäni ja huomaan jotain, mitä en aiemmin huomannut. Sinun lapaluidesi välistä todellakin työntyvät esiin luonnonvaaleat, sileähöyheniset siivet. Ja siinä minun katsellessani pääsi ympärille rakentuu kultaa hohtava sädekehä ja ihosi alkaa hohtaa kalpeaa valoa. Katson tätä kaikkea silmät ammollaan ja suu raollaan. Eihän tämä voi olla totta! Sinä hymyilet minun ilmeelleni surumielisesti.
"Luulit kai, että enkelit ovat aina vaaleahiuksisia?" Katson sinua silmät vieläkin suurempina ja peräännyn hitaasti, askel askeleelta. Mutta jokaista taakse päin ottamaani askelta vastaan sinä otat yhden askelen eteenpäin.
"Tule lähemmäs, älä pelkää minua", kuiskaat hiljaa samat sanat, joita minä sinulle kuiskin vain hetkeä aiemmin. Ja minä pelkään, voi luoja miten pelkäänkään! Eihän tällainen voi olla tottakaan. Sinä vain hymyilet pelolleni, hipaiset kylmällä sormellasi poskeani ja hyräilet rauhoittavasti. Äänesi on pehmeä ja makea kuin hattara ja hiljalleen annan jännittyneen kehoni rentoutua.
"Mitä tämä on?" kuiskaan hiljaa, ääni käheänä. Hymyilet sitä samaa, surumielistä hymyä ja pudistat kevyesti päätäsi.
"Minä olen enkeli. Oikea enkeli. Taivaasta, tiedäthän? Oikeasti en ole tämän näköinen, mutta enkelinä voin ottaa minkä muodon vain", sanot hymyillen. "Haluatko tietää, kuka oikeasti olen?" jatkat ja kirkkaan, valkean välähdyksen jälkeen katseeni kohtaa jotain, joka saa pelästyneen huudon karkaamaan kurkustani.
"Mikael!" kuiskaan epäuskoisena, katsoen minulle niin tuttuja ja rakkaita piirteitä. Punertavat, pitkät hiukset, vihreät silmät, hento vartalo, korkeat poskipäät ja aistillinen suu, joka hymyilee minulle.
"Minä", sanot hyvin hiljaa, yhä hymyillen. "Luulin, että olet jo unohtanut." Katson edelleen epäuskoisena.
"En koskaan! Sinua minä en unohda koskaan!" huudahdan, mutta silmäni katsovat yhä pyöreinä, kuin tietämättä, voivatko uskoa tämän olevan totta. Kävelen varoen aivan sinuun kiinni, sipaisen pehmeitä, viileitä hiuksiasi, piirrän huuliesi ääriviivat ja sipaisen poskeasi. Yhä edelleen ihosi on kylmä kuin kivi, eivätkä siivet selässäsi ole kadonneet mihinkään.
"Mitä teet täällä?" kuiskaan hiljaa, kädelläni poskeasi silittäen. Katsot minua hymyillen silmiin ja sipaiset tumman kiehkuran takaisin korvani taakse.
"Muistatko, kun sanoin, että jonain päivänä haen sinut luokseni?" äänesi on lämmin ja pehmeä ja tunnen kuuman hulahduksen vatsassani.
"Muistan, kyllä minä muistan." Hymyilet edelleen rauhoittavasti sanoessasi:
"Se päivä on nyt. Juuri tällä hetkellä. Daniel, oletko valmis lähtemään mukaani?" kysyt hiljaa, kuin peläten vastaustani. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan minä hymyilen.
"Kyllä olen. Minulla ei ollut täällä mitään ilman sinua, ei mitään, ymmärrätkö? Elämäni oli viisi vuotta täysin tyhjää ja sydämeni huusi ikävää. Mikael, ota minut mukaasi", kuiskaan hennosti, ääni epätoivoa täynnä. Ja sinä hymyilet kirkkaammin kuin yksikään tähti, kirkkaammin kuin kuu tai aurinko, kiedot kätesi ympärilleni ja painat huulilleni tuulenmakuisen suudelman, puhallat sisääni valoa, joka hehkuu ihostani. Tartut kiinni kädestäni, hymyilet minulle lämpimästi ja sanot:
"Mennään." Tuntuu kuin sisääni puhallettaisi ilmaa, kehoni tuntuu leijuvan ja oloni on täysin rauhallinen, levollinen hymy huulillani. Puristat kättäni, kirkas valo ympäröi meidät ja tiedän, olen tullut vihdoinkin kotiin.
A/N2: Kun olet tänne asti päässyt, olehan ihana ihminen ja jätä komenttia.
