Nimi: Partners in crime
Fandom: Varjojen kaupungit
Kirjoittaja: LumiNalle
Ikaraja: S, ainakin omasta mielestäni
Paritus: Jace/Simon, Malec Jace/?? ja muuta
Genre: Slash. ja... Draama
Varoitukset: Slash. Pettäminen.
Summary:
Kapeat huulet muodostivat kysymyksen, johon velho ei oikeasti halunnut vastausta.
Muuta: Osallistuu
Saaga-haasteeseen. Tämä on toinen osa saagaani. Tämän ymmärtämiseksi ei tarvitse välttämättä lukea aiempaa osaa, jos ei halua, mutta ehkä kannattaa.
Säg ingenting till migJa sitten... mitäs vielä? Aivan. Hahmot on mitä luultavammin varsin OC. Simon ainakin. Tarkoituksella. Se kuuluu tähän Saagaan. Ja myönnettäköön vielä se etten ole Clary/Jace fani joten Clary ei ole kovin hyväosainen minun tarinoissani xD Sorry.
~*~
Partners in crimeMagnus istui sohvallaan ja tuijotteli eteensä näkemättä mitään. Kulmat rypistyivät hienoisesti ajatusten myllertäessä velhon mielessä. Clary oli alkanut jo näyttää epäilyksen merkkejä. Mutta silti Magnus ei voinut olla ajattelematta kuinka sokea tyttö olikaan. Kuinka kauan tällä oli mennyt nähdä Jacen valheellisten lupausten lävitse.
Huokaisten velho nousi paikaltaan ja vaelsi levottomasti kohti makuuhuonettaan. Silmät pälyilivät ympärilleen ja kädet hikosivat syyllisyyden tunnosta.
Magnus pysähtyi huoneensa oven suulle ja katseli sängyllä kippurassa nukkuvaa poikaa, joka ei ollut Alec.
Joten, miksi hän ei lopettanut tätä? Ei hänen tarvinnut tehdä näin. Hänellähän oli jo
Alec. Miksi hänen pitäisi nähdä sängyssään toinen poika, joka ei ollut hänen oma varjometsästäjänsä, kun hän voisi oikein hyvin lopettaa tämän kaiken. Ja kuka tietää, ehkä se auttaisi myös Clarya.
Mitä Aleckin sanoisi, jos tietäisi?
Magnusta karmi pelkkä ajatuskin.
Miksi sitten velho jatkoi tätä? Miksei hän vain voinut sanoa ei, kun toinen poika tuli hänen ovelleen? Miksi hän päästi tämän aina sisälle? Antoi periksi? Eihän hän edes pitänyt tästä pahemmin.
Eihän? ”Jace.” Magnus sanoi kovaäänisesti herättääkseen toisen unestaan, nojaten samalla itse väsyneenä ovenkarmia vasten.
”Jace, herää.” Velho toisti ärsyyntyneenä, kun vaalea varjometsästäjä vain käänsi kylkeään.
Puhisten mies käveli sängyn luokse, riisti tyynyn pojan pään alta ja läimäisi sillä toista. Jace hätkähti hereille ja mulkaisi pahastuneena velhoa vieressään ennen kuin yritti kääntää jälleen kylkeään ansaiten vain toisen, kipakamman läimäisyn tyynystä.
”Okei, okei!” Jace huudahti ja venytteli. Saatuaan pojan hereille Magnus heitti tyynyn saman tien takaisin sängylle ja kääntyi lähteäkseen huoneesta.
”Uskallakin nukahtaa uudelleen ja minä raahaan sinut puolialastomana takaisin Instituuttiin,” Magnus vielä murisi oven suulta osoittaen Jacea sormellaan ennen kuin paiskasi oven tarpeettoman kovaa kiinni, jättäen vaalean pojan pukeutumaan itsekseen.
Velho raahasi itsensä pieneen keittiöönsä, jossa hän laittoi kalliin kahvinkeittimensä porisemaan ja lysähti sitten voimattomana keittiönpöydän tuolille. Miksi hän tunsi huonoa omatuntoa? Eihän hän itse tässä pettänyt. Ei ainakaan suoranaisesti. Valehteli? Kyllä, ilmeisesti. Jätti kertomatta? Todellakin, monia asioita. Kuten sen, miten useasti Jace ilmestyi öisin hänen oven taakseen haisten alkoholilta ja vierailta naisilta, joskus miehiltä, kun ei voinut mennä takaisin Instituuttiin. Claryn luokse. Peitteli enkelipojan jälkiä kuin rikoskumppani? Niin paljon kuin se Magnusta vituttikin myöntää, hän aina peitteli Jacen jäljet.
Johan on, Magnus tajusi,
tämähän oli melkein yhtä paha kuin suoranainen pettäminen. Enää puuttui, että hän itse panisi Jacea.
Makuuhuoneen oven narina havahdutti velhon takaisin maanpäälle ja pian vaaleahiuksinen teini lysähti häntä vastapäätä olevaan tuoliin ja painoi päänsä uupuneena pöytää vasten.
Kuiva virne hiipi Magnuksen kasvoille hänen katsoessaan hieman säälittävää näkyä edessään ennen kuin nousi kaatamaan heille kummallekin kupilliset liian vahvaa ja tummaa kahvia. Mutta he molemmat tarvitsivat sitä.
Kissamaiset silmät tarkkailivat huonoryhtistä teiniä edessään arvioivasti, ennen kuin kapeat huulet muodostivat kysymyksen, johon velho ei oikeasti halunnut vastausta. Tai halusi, mutta samalla ei halunnut.
”Kenen kanssa olit tänä yönä?”
Jace vilkaisi Magnusta kultaisen ruskeat silmät loistaen valheellisesta välinpitämättömyydestä. Magnus näki kyllä hermostuksen sen takana.
Päivettynyt, riimujen täyttämä käsi hieraisi kuin ohimennen tuoretta purema jälkeä kaulan pehmeässä ihossa, eikä Magnus tarvinnut enempää tietoa.
Simon.”Miksi tulit tänne yöksi? Yleensä vietät yösi siellä hänen kanssaan, vai eikö hän enää huolinut sinua?” Hienoinen pilkka kuulsi läpi velhon sanoista ja Jace vilkaisi tähän terävästi.
”Se ihmissusi. Kyle. Kuka lienee, ei ollut koko yötä poissa.”
Aivan. Magnus oli aivan unohtanut vampyyripojan kämppäkaverin. Velho jaksoi edelleen ihmetellä, kuinka Simon tuli niin vaivattomasti toimeen susien kanssa. Ottaen huomioon, miksi poika oli muuttunut.
”Ah.” Oli ainut vastaus.
Iltapäivällä, saatuaan ensin potkittua Jacen pelolle, Magnus istui kahvilan terassilla värikkäissä asusteissaan ja suuret aurinkolasit silmillään. Velho katseli laiskasti ympärilleen, maallikkojen näennäisen kiireistä arkea. Aurinkoisena päivänä kaupungilla ei näkynyt yleensä paljon alamaalaisia. Vampyyreitä luonnollisestikaan ei paljon liikkunut päiväsaikaan ja sudetkaan eivät pitäneet liian valoisista päivistä. Muut, keijut ja haltiat, eivät olleet kiinnostuneet maallikkojen seurasta.
Huokaisten Magnus venytteli ja laittoi cappuccino kahvikuppinsa syrjään ja nappasi viereisestä pöydästä New York Times- lehden. Koska hänellä ei ollut parempaakaan tekemistä, selaili hän lehteä hajamielisesti, lukien muutaman uutisen aina välillä sieltä sun täältä, kiinnostumatta oikeastaan ihmisten ongelmista.
Pah, mitä nyt pankkikriisit tai hallituksen hajoaminen olivat verrattuna velhon arkeen, kun sai juosta varjometsästäjien perässä ja leikkiä lääkäriä niiden hölmöjen satutettua itsensä? Ja ennen kaikkea, kun sai juosta yhden tietyn ailahtelevan, liian itsevarman ja ylpeän varjometsästäjän perässä?
Magnus nosti katseensa lehdestä rypistäen kulmiaan. Taas hän oli ajautunut ajattelemaan Jacea. Eikä hän todellakaan juossut Jacen perässä.
Ärsyyntyneenä omista ajatuksistaan velho heitti turhautuneena lehden takaisin viereiseen pöytään.
Juuri kun hän oli nousemassa lähteäkseen, huomasi hän tutun hahmon etäämmällä.
Simon.
Magnus kohotti hämmästyneenä kulmiaan, sillä vampyyripoikaa ei ollut ihmisten ilmoilla paljon näkynyt viimeaikoina.
Velho oli hyvin tietoinen teinin välttelevän ystäviään, erityisesti Clarya ja Isabellea. Tosin, ei selvästikään Jacea. Kuivan huvittunut hymy kiipesi jälleen kapeille vaaleanpunaisille huulille.
Magnus nousi nopeasti ja harppoi muutamalla pitkällä askeleella teinin luokse, joka yritti selvästi raivata tietään pois iltapäivän ruuhkasta.
Magnus tarttui lujalla otteella kiinni vampyyrin ranteesta ja veti poikaa hieman taaksepäin, estäen etenemisen. Simon kääntyi nopeasti ympäri tuntiessaan jonkun tarttuvan häntä ranteesta ja tuijotti tummilla silmillään hieman säikähtäneenä edessään seisovaan velhoon. Vetäen vampyyripojan lähes kiinni itseensä Magnus hymyili tälle niukasti.
”Simon.”
Simon raotti hieman huuliaan, säikähdyksen silmissä vaihtuen hämmennykseen.
”Sinua ei ole vähään aikaan näkynyt, kiireitä? Izzy ja Clary ovat jo kaivanneet sinua.”
Hämmennys teinin lähes mustissa silmissä vaihtui syyllisyyteen.
Sitten Magnus kumartui sihahtamaan lähes vihaisesti Simonin korvaan:
”Eikö olisi jo aika lopettaa?”
Enempää tarkennusta ei tarvittu. He kummatkin tiesivät oikein hyvin, mistä Magnus puhui.
Jacesta. Mitä Magnus ei osannut odottaa, oli Simonin vastaus.
Teini huokaisi ja hymyili hymyä, josta kuvastui syyllisyys, mutta myös monia muita tunteita, joita Magnus ei halunnut analysoida enempää. Simon kuroi kiinni viimeisen tilan heidän väliltään ja nousi varpailleen ylettääkseen edes hieman velhon tasolle. Kapeat, vaaleat kädet kietoutuivat Magnuksen hartioiden ympärille kevyesti, saaden Magnuksen selkäpiin karmimaan. Lähestulkoon viettelevä hymy huulillaan teini painautui lähemmäs velhoa ja päästi synkän naurahduksen.
”Lopettaa mikä? Mitä sinä siitä välität Magnus? Enhän minä pane sinun poikaystävääsi,” Simon kehräsi velhon korvaan. Magnus oli jähmettynyt sekä järkytyksestä että hämmennyksestä. Simon oli muuttunut.
”Ja mitä Claryyn tulee… Hänellä ei ole väliä. Eikä Izzyllä,” Simon jatkoi kuiskaten. Simon hymisi huvittuneena Magnuksen ilmeelle ja astui hieman taemmas.
”Jace on… hän on tehnyt omat valintansa. Jos kerran tiedät, että hän vietti yönsä minun kanssani, tiedät varmasti myös, etten ole ainut jonka kanssa hän viettää yönsä,” teini jatkoi nyt hieman vakavammin. Jonka jälkeen kiusoitteleva hymy palasi tämän huulille. Simon laski kätensä pois miehen hartioilta ja tarttui kiinni kauluksesta vetäen jälleen lähemmäs itseään.
”Loppujen lopuksi sillä ei ole mitään väliä. Jace on minun. Ei kenenkään muun. Ei ole väliä, että enkelipoika makaa luultavasti puolen kaupungin ja Claryn kanssa, yrittäessään vältellä totuutta. Ei sillä ole väliä, koska Jace tulee aina takaisin.”
Sen sanottuaan vampyyri taputti Magnusta poskelle hymyillen suloisesti ja kääntyi lähteäkseen.
Magnus jäi seisomaan paikoilleen, ajatukset sekaisin. Simonin tapaaminen oli muuttanut velhon suhtautumista lähes kokonaan. Eikä hän enää ihmetellyt Jacen toimia. Simon oli muuttunut vaarallisen vietteleväksi. Ei vain olemukseltaan vaan myös ulkonäöltään. Tummat hiukset näyttivät pehmeiltä ja lähes säihkyivät auringossa ja kalpea iho oli täydellinen vailla virheitä. Nuori vampyyri ei ollut enää se sama kömpelö ja äärimmäisen uskollinen maallikko, jonka he tunsivat. Ei, Simonista oli tullut jotain aivan muuta. Jotain vaarallista ja äärimmäisen houkuttelevaa.
Magnus ei voinut syyttää Jacea. Ei vaikka olisi halunnutkin. Sillä hän oli melkein itsekin langennut.
Kiroten velho vilkaisi housuissaan olevaa kohoumaa ja lähti kävelemään rivakasti kohti Instituuttia. Hän tarvitsi Alecia.
~*~
No joo. Myönnetään. En ole kirjoittanu paljon Varjojenkaupungit ficcejä. Ja olen Simon fani. Se sokaisee minut
Haluan aina tehdä hänestä vähemmän nörtin xD
