Kirjoittaja:Béren
Ikäraja:S
Genre:jonkin sortin romance/fluffy, angst, drama
Fandom:Nälkäpeli
Pairing:Cinna/omc
Disclaimer:en omista mitään en saa hyötyä
Haasteet:One true something-slash 20, slash 10, lausahdusarpajaiset
A/N:Apua. Okei eka nälkäpeli-ficci minkä oon ikinä kirjottanu. Sain lausahdusarpajaisista maailman ihanimmat lauseet, haleja sille joka ne antoi <3
1. fluffylausahdus: "Olet ihan mielettömän lahjakas. Upeaa työtä."
2. Angstilausahdus: "No helppoohan sulla on, kun on kunnon perhe."
3. Randomilausahdus: Ei marsuilla ole torahampaita.
Something has changed in me
Cinna rakastaa ja vihaa Capitolia aivan yhtä paljon. Hän rakastaa sen eloa ja loistavia värejä, juhlia ja kaduilla vastaan käveleviä ihmisiä, jotka muistuttavat maalauksia. Hän rakastaa työtään ihmisten maalarina, rakastaa kotiaan ja sängyssään nukkuvaa miestä.
Nälkäpeliä hän vihaa, vihaa suunnattomasti, vaikka halusikin päästä maalaamaan jo valmiiksi uhrattuja.
Cinna ei ole varma pitääkö uusimmasta asiakkaastaan, naisesta joka ei osaa rajata silmiään mutta jonka mies rakastaa häntä silti, naisesta joka ylistää hänen työtään uudelleen ja uudelleen ja maksaa ruhtinaallisesti, vaikka Cinnan ei tarvitse kuin parsia muutama kankaanpala yhteen.
”Olet ihan mielettömän lahjakas. Upeaa työtä”, nainen livertää kuin lintu, korkealta ja nopeasti, hymyillen ällöttävän tekopirteästi ja Cinna tahtoo vain lähteä kotiinsa, käpertyä keskelle sänkyä, herättää seinän puolella nukkuva, tahtoo muistaa miksi rakastaa Capitolin aksenttia, sen sanoja ja elämäntyyliä.
Mies hänen vierellään on malliesimerkki Capitolilaisesta, vaalea iho täynnä hentoja tatuointeja, joita Cinna rakastaa, hiukset kirkkaan punaiset ja silmät vaihtavat väriä päivittäin. Mies on ollut hänen jo vuoden, nukkunut hänen sängyssään alusta alkaen, pukeutunut Cinnan tekemiin vaatteisiin ja hymyillyt pahoinakin päivinä, nauranut Cinnan paidoille sillä Ei marsuilla ole torahampaita, kultaseni, ja tummaihoinen rakastaa suunnattomasti, niin paljon että unohtaa hetkittäin toisen olevan oikeasti todellinen, lihaa ja verta, eikä pelkkää unikuvaa.
Cinna vihaa riitoja jotka kaikuvat naapuriasunnosta, huutoja ja sitä miten lapset itkevät eikä silti kukaan voi auttaa, koska ne ovat perheen sisäisiä asioita, ja nainen peittelee mustelmansa meikkikerroksilla ja Cinna tahtoo tehdä jotain.
”Helppohan sulla on, kun on kunnon perhe”, sisäinen ääni kuiskailee iltaisin, mutta perhe muuttaa taas uuteen asuntoon ennen kuin Cinna tietää mitä tehdä, mutta sisällä polttava tarve muuttaa jotain ei karkaa.
Cinna näkee Capitolin värikkäänä kankaana, kauniina, loistavana, mutta joka on täynnä pieniä virheitä joita näkee vain lähempää, kankaana josta voisi ommella loistavan puvun, jos vain löytyisi tarpeeksi lankaa, mutta Cinna on vain ompelija, eikä voi muuttaa maailmaa.
Mutta piirtäessään ensimmäisiä liekkejä paperille hän tietää sen muuttavan edes jotain.
