Disclaimer: J.K. Rowling omistaa Potter-universumin, en minä. En myöskään saa minkäänlaista korvausta hänen luomuksillaan leikkimisestä.
Otsikko: Yöhön kadonnut
Kirjoittaja: Kaatosade
Hahmot: Harry päähenkilönä
Ikäraja: S
Genre: Draama
Summary: Harry lähtee suorittamaan tehtävää.
A/N Tämä ficci on tehty Lyrics Wheel 6 -haasteen bonuksena ja sanat löytyvät lopusta. Ei mitään käsitystä, miten sain niistä väännettyä tällaisen, eikä tämä tulkinta oikein tee niille oikeutta, mutta en saanut mieleeni mitään muutakaan kun tuo mielikuva kerran oli tullut.
FF100-haasteessa tämä on sana 078. Missä? (Aihe: Harry, Ron ja Hermione)
Vaikka tämä sijoittuu Puoliverisen perään, ei spoilaa DH:ta.
Yöhön kadonnut
Harry ei tiennyt, missä oli. Hänen tarkoituksensa oli ollut vain päästä pois nyt, kun hän vielä pystyi lähtemään, mihin tahansa, kunhan se vain oli pois. Ja tässä hän nyt seisoi, missä sitten olikin.
Oli yö ja kaikkialla oli pimeää. Taivas oli vieläkin raskaassa pilvessä, jonka läpi ei päässyt tuikahtamaan ainutkaan tähti. Päivällä oli satanut rankasti, mistä johtuen Molly oli joutunut pitämään syntymäpäiväjuhlat sisällä Kotikolossa ja melkein saanut hermoromahduksen, kun keittiö oli ollut liian täynnä. Harry oli yrittänyt nauttia juhlista, olihan hän sentään ollut niiden sankari, mutta hänen ajatuksensa olivat jatkuvasti olleet tulevassa yössä ja siinä, miten hän onnistuisi toteuttamaan suunnitelmansa.
Hän tiesi, että hänen täytyi etsiä ja tuhota Voldemortin hirnyrkit, mutta miten se tapahtuisi, siitä hänellä ei vielä ollut aavistustakaan. Se oli kuitenkin varmaa, että tehtävä olisi vaarallinen. Ronin lojaaliudelle ja Hermionen aivoille olisi ollut paljon käyttöä.
”Valois”, hän kuiskasi, ja taikasauvan päähän syttyi kapea valokeila, joka näytti säälittävän pieneltä ympärillä olevassa mustuudessa. Se valaisi kuitenkin sen verran, että hän näki olevansa metsässä, joka puolella hänen ympärillään oli tummia puunrunkoja, jotka jatkuivat kaukaisuuteen saakka, ja hänen lenkkariensa alla oli sammalta sekä mustikanvarpuja. Hän kääntyi täyden kierroksen ympäri yrittäen tarkastaa, oliko todella yksin. Ketään ei näkynyt, mutta hänellä oli inhottava tunne niskassaan, sellainen joka väitti, että joku katseli häntä. Luultavasti vainoharhaisuutta, niin hän yritti sanoa itselleen. Oli jo nyt ikävä ystäviä.
Ron ja Hermione olisivat olleet valmiita seuraamaan häntä. Itse asiassa he olivat vannottaneet häntä, että saisivat tulla mukaan ja auttaa häntä, ja hän oli luvannut. Silti lukuisien painajaisten jälkeen hän oli päättänyt, että kuolisi mieluummin itse kuin veisi heidät vaaraan. Liian monta kertaa hän oli herännyt unesta, jossa oli joutunut katselemaan, kuinka Ron tai Hermione olivat kuolleet milloin milläkin kammottavalla tavalla, kuolonsyöjien tai Voldemortin käsissä, lohikäärmeen polttamina, ihmissusien repiminä, ankeuttajien suutelemina.
Hän ei ollut kestänyt sitä enää. Hän ei olisi voinut ikinä antaa itselleen anteeksi, jos olisi antanut jotakin tapahtua heille.
Jokin kosketti Harryn hiuksia pimeässä ja hän puri huuleensa ollakseen huudahtamatta. Taikasauvan valo paljasti, että kyseessä oli ollut vain matalalla riippuva oksa, mutta silti hänen villiintynyt pulssinsa ei suostunut tasoittumaan. Hän lähti kävelemään askeleet varpujen seassa kahisten, ja puiden rungot tuntuivat väijyvän häntä.
Jollain tapaa liikkuminen tuntui hyvältä. Hän oli odottanut niin pitkään matkaan pääsemistä, että oli helpotus lopulta lähteä ja todella tehdä jotakin eikä vain lukea ja lukea kirjoja tai yrittää arvailla Voldemortin aivoituksia. Oli silti ollut pakko odottaa, että hän täyttäisi seitsemäntoista ja saisi käyttää taikuutta vapaasti. Kesän alku oli kulunut vitkaan sekavissa odotuksen tunnelmissa, mutta syntymäpäivä oli lopulta tullut, ja hän oli joutunut pitkin hampain myöntymään siihen, että antaisi Mollyn järjestää juhlat. Aamulla hänen oli tarkoitus lähteä Ronin ja Hermionen kanssa.
Hän oli pelännyt, että Ron ja Hermione varmistaisivat jollakin tavalla hänen pysyvän aloillaan, mutta olikin ollut yllättävän helppoa vain näytellä nukahtavansa illalla ja odottaa Ronin kuorsauksen alkamista. Hän oli ottanut valmiiksi pakatun reppunsa ja hiipinyt Kotikolon pihalle kenenkään heräämättä tai huomaamatta. Talo oli ollut harvinaisen vaisu ja hiljainen.
Pihalta hän oli kaikkoontunut osaamatta kunnolla muodostaa mielikuvaa määränpäästä, ja niin hän oli päätynyt tähän metsään. Varpujen kahina oli pitkään ainoa ääni, kunnes hän alkoi kuulla jotakin muutakin – juoksevan veden solinaa.
Askeleet pitenivät ja muuttuivat reippaammiksi, kun hän alkoi kiirehtiä puroa kohti. Pian hän saavuttikin sen ja istuutui hetkeksi rantakivelle ajattelemaan.
Puro oli pikkuinen, leveydeltään alle metrin ja hyvin matala. Vesi näytti mustalta valuessaan kivien ylitse ja muodostaessaan pikkuruisia vesiputouksia. Kun Harry työnsi kätensä veteen huuhdellakseen kasvonsa, hän huomasi, että se oli jääkylmää, aivan kuin olisi ollut keskitalvi eikä suinkaan keskikesä.
Hänen kätensä jäätyivät kiinni, kun veden pinta muuttui kovaksi ja läpitunkemattomaksi. Läpinäkyvä pinta oli kuin peili, mutta kun hän katsoi siihen, hän ei nähnyt itseään vaan Ronin ja Hermionen, jotka makasivat pinnan alla ja joiden hiuksia virta heilutti kuin levää. He näyttivät nukkuvan, mutta Harry tiesi, että he olivat kuolleet.
”Ei!” hän kiljaisi ja yritti repiä käsiään irti jäästä. Ne eivät irronneet, vaan ote niistä muuttui entistäkin tiukemmaksi. ”Eiii!”
Kuolleen Ronin puhe kuului jään alta. ”Älä huuda, Harry. Älä herätä...”
”Ron!” Harry kiljui ja yritti entistä sitkeämmin irrottautua. Jokin läimäytti häntä poskelle ja hänen silmänsä rävähtivät ammolleen.
Hyvin varhaisen aamun himmeä ja kellertävä valo venytteli sisään Ronin huoneen ikkunasta. Ron, jonka kasvonpiirteet olivat sumeat ilman silmälaseja katsottuna, piteli kaikin voimin kiinni Harryn ranteista.
”Yritit motata minua unissasi”, Ron sanoi äreällä äänellä ja päästi irti Harryn käsistä.
Harry räpytteli silmiään ja hieroi ranteitaan yrittäen käsittää, mitä oli juuri tapahtunut. Hänhän oli lähtenyt? ”Mikä päivä nyt on?”
”Lähtöpäivä”, Ron sanoi. ”Ja kun kerran olemme jo hereillä, voisimme saman tien herättää Hermionenkin ja häipyä.”
Raskaasti huokaisten Harry painoi pään käsiinsä. Hänen hieno suunnitelmansa, joka olisi pitänyt Ronin ja Hermionen turvassa, oli piloilla, ja ilmeisesti siitä syystä, että hän oli sittenkin nukahtanut odottaessaan, vaikka hänen oli pitänyt pysyä hereillä. Ja nyt hetki oli mennyt ohi. Ei ollut enää mahdollista karistaa ystäviä kannoiltaan.
Kaikki unet, joissa hän oli menettänyt ystävänsä, takoivat mielessä, kun hän käveli portaita alas Ronin ja Hermionen kanssa. Heidän ilmeensä kuitenkin tekivät selväksi, että olisi turhaa edes yrittää suostutella heitä jäämään.
Ilmiintymisen jälkeen he löysivät itsensä tiheästä metsästä, kovin samanlaisesta kuin Harry oli unessa nähnyt. Tällä kertaa hän ei kuitenkaan ollut yksin, ja kun Hermione alkoi määrittää taioilla heidän sijaintiaan ja suuntaa, johon heidän olisi kuljettava, hänen oli myönnettävä, että hän oli siitä iloinen.
~*~
CMX - Joet
Jokien juoksuun
virtojen polveiluun
veneeni piirtää
kuvion keulapuun
vuoksien pauhuun
kymien yösumuun
aironi viirtää
kiverän sirppikuun
Seuraan tähteäni
tiesin lähteväni matkaan
Kuin rakkaus se minua vainoo
kuin kaipaus sydämen kahlitsee
kuin sairaus tahtoonsa taivuttaa
tiedän mitä teen
Yöt kipua jauhaa
ei aamu anna rauhaa
se itkien, itkien
laahaa surujen nauhaa
viimat vesiä viistää
routasiivin riistää
läpi matkain pitkien
elontunnon, ilon kiistää
Kaipaan tähteäni
toivon pääseväni ääriin
:,:Kuin rakkaus...:,:
Jokien paulaan
virtojen ahtolaan
etenee yksin
pimeää kannoillaan
